XIV.
Asia oli tämä: Souvenir, joka aivan aamiaisen alusta oli juonut yhtä mittaa, nousi nyt äkkiä ylös tuoliltansa, punaisena kuin kukko ja osoittaen sormellaan Martin Petrovitsh'ia, räjähti nauramaan hataraa ilkeätä nauruansa.
— "Jalomielinen! Jalomielinen!" väkätti hän. "Saadaanpas nähdä, miltä tuo jalomielisyys hänestä itsestään on tuntuva, kun ajavat hänet, jalomielisen herran, paljain jaloin — lumihankeen."
— "Mitä sinä valehtelet, pöllö!" virkkoi Harlow ylönkatseellisesti.
— "Pöllö! Pöllö!" toisti Souvenir. "Yksin Jumala tietää, kumpainenko meistä se oikea pöllö onkaan. Niin, veikkonen, vaimonne, minun siskoni, te saitte päiviltä pois, siksipä nyt omaa itseännekin halvensitte … ha-ha-ha!"
— "Kuinka te uskallatte loukata meidän kunnioitettavaa hyväntekijäämme?" piipitti Sletkin, heittäen irti Martin Petrovitsh'in olkapään, jota oli mennyt suutelemaan, ja syösten Souvenir'in päälle. "Tietäkää, että jos meidän hyväntekijämme tahtoo, niin me voimme ihan tässä silmänräpäyksessä repiä koko lahjakirjan rikki."
— "Ja sittenkin te ajatte hänet paljain jaloin lumihankeen", virkkoi
Souvenir, piiloittuen Kvitsinskin taakse.
— "Suu kiinni!" jupisi Harlow. "Jos minä läimäytän sinua, niin ei jää märkää paikkaakaan sinusta jäljelle. Ja ole sinäkin vaiti, penikka!" lisäsi hän Sletkin'ille. "Älä tuppaile mihin ei sinua pyydetä! Jos minä, Martin Petrow Harlow, kerran päätin tehdä tämän jakokirjan, niin kuka sen voi tyhjäksi tehdä? Kuka uskaltaa tehdä minun tahtoani vastaan? Missä olisi maailmassa sellainen voima?"
— "Martin Petrovitsh!" puuttui mehevällä bassollaan puheesen viskali. Hänkin oli juonut paljon, mutta siitä oli vaan kasvanut hänen arvokkaisuutensa. "Entäpäs, jos herra tilan-omistaja olisi suvainnut lausua totuuden? Kyllähän te teitte suuren työn, vaan mitäpäs … Jumala siitä sentään varjelkoon … mitäpäs, jos kiitollisuuden sijaan ilmaantuu jonkunlainen kontroversi?"
Minä vilkasin salaa Martin Petrovitsh'in tyttäriin. Anna oli iskenyt silmänsä puhujaan, enkä minä koskaan ollut nähnyt häjympiä, enemmän kärmeen-omaisia ja kaikessa häjyydessäänkin kauniimpia kasvoja! Eulampia oli kääntynyt pois ja seisoi kädet ristissä; ylenkatseellinen hymy oli enemmän kuin koskaan ennen kutistanut hänen täyteläiset ruusuiset huulensa.
Harlow nousi tuoliltansa, avasi suunsa, mutta kieli nähtävästi petti hänet. Yht'äkkiä löi hän nyrkkinsä pöytään, niin että kaikki kapineet, mitä huoneessa oli, hypähtivät ja tärähtivät.
— "Isä kulta", virkkoi Anna hätäisesti. "He eivät tunne meitä ja siksi ymmärtävät meidät väärin. Älkää vihastuko, se ei ole terveellistä teille. Kasvonne ovat nytkin jo vääristyneet."
Harlow katsahti Eulampiaan. Tämä ei liikahtanut paikaltaankaan, vaikka hänen vieressään istuva Shitkow tyrkkikin häntä kylkeen.
— "Kiitos, minun tyttäreni Anna", virkkoi Harlow kumeasti, "sinä olet kiltti. Sinuun minä luotan ja mieheesi kanssa."
Sletkin vingahti taas. Shitkow pullisti jo rintaansa ja polkaisi jalkaansa hiljaa maahan, mutta tätä harrasta mieltä ei Harlow huomannut.
— "Tuo tyhjäntoimittaja", jatkoi hän viitaten leuallaan Souvenir'iin, "tahtoisi aina kiusata minua; mutta teidän, hyvä herra", näin kääntyi hän viskaliin, "teidän ei sovi arvostella Martin Harlow'in tekoja ja toimia; teiltä puuttuu siihen kykyä. Virkamies te kyllä olette, mutta puhutte pelkkää roskaa. Ja ylipäänsä tehty mikä tehty, päätöstäni en muuta… Ja voikaa hyvin nyt. Minä lähden pois. En minä ole enää isäntä täällä; vieras minä olen. Anna, emännöi sinä niinkuin tahdot; minä lähden omaan huoneeseni. Piisaa jo!"
Martin Petrovitsh käänsi meille selkänsä, eikä sanonut sanaakaan enää, vaan verkalleen astui huoneesta ulos.
Isännän äkillinen lähtö tietysti hajoitti seurankin, varsinkin koska molemmat emännätkin katosivat. Sletkin koetteli turhaan meitä pidättää. Ispravnikka ei malttanut olla nuhtelematta viskalia hänen sopimattomasta suoruudestansa.
— "Mitäs tehdä!" vastasi toinen, "omatunto käski!"
— "Johan minä sanoin, että hän on vapaamuurari", kuiskasi minulle
Souvenir.
— "Omatunto", vastasi ispravnikka. "Tiedän minä sen teidän omantuntonne. Taskussa se istuu teillä, niinkuin meillä muillakin syntisillä ihmisillä."
Pappi, joka jo oli noussut seisomaan ja aavisti aterian pikaista loppua, pisteli kiireimmiten suuhunsa palan palan perästä.
— "Teillähän on erin-omainen ruokahalu, näen mä", sanoi Sletkin röyhkeästi hänelle.
— "Evääksi panen", vastasi toinen nöyrällä viittauksella. Monen ajan takainen nälkä kuului tässä vastauksessa.
Vaunut kolisemaan… Me läksimme.
Kotimatkalla sai Souvenir kenenkään häiritsemättä kiemuroida ja lörpötellä, sillä Kvitsinski, sanottuaan ettei hän kehtaa nähdä noita "peräti sangen tarpeettomia" metkuja, oli jo ennen meitä lähtenyt kotia jalkaisin. Hänen sijaansa tuli vaunuihimme Shitkow. Entinen majori näytti sangen tyytymättömältä ja liikutteli alinomaa viiksiänsä, niinkuin torakka.
— "Mitäs nyt sanotte, herra majori", jaaritteli Souvenir: "Sotakurin taisi käydä vähän niin ja näin. Malttakaas, saatte vielä pahempaakin nähdä. Vielä ne antavat kuranssia teillekin. No on sitä teitäkin ylkä, yh-hyh!"
Souvenir nauroi minkä jaksoi; mutta majori parka ei osannut muuta kuin viiksiänsä liikutella.
Kotia tultuani kerroin äidilleni kaikki, mitä olin nähnyt. Hän kuunteli minua loppuun asti, muutaman kerran pyörittäen päätään.
— "Ei tuosta hyvää tule", virkkoi hän, "ei nuo uudet temput minua yhtään miellytä."