XX.
Mitä minä sain nähdä — sitä ei minulla ollut aikaa mietiskellä ja turhaa se olisi ollutkin. Minä astuin puutarhan aitaviertä. Hopeapoppelit eivät vielä olleet pudottaneet yhtään lehteä, vaan levitteliivät ja kimaltelivat upeina. Moniaan silmän-räpäyksen perästä tuli niiden oksien välistä näkyviin Martin Petrovitsh'in piha ja rakennus. Koko hovi näytti minusta puhdistetulta ja järjestetyltä; kaikkialla näkyi alin-omaisen ja ankaran huolenpidon jälkiä. Anna Martinowna ilmestyi kuistille ja sirristäen vaalean sinisiä silmiänsä katsoi kauan lehtoon päin.
— "Näitkö herraa?" kysäsi hän pihalla kulkevalta talonpojalta.
— "Wladimirko Wasiljitsh'iä?" vastasi toinen, siepaten lakin päästään.
"Tuonnehan se taisi mennä, tuonne viidakkoon."
— "Tiedän minä sen itsekin. Mutta eikö hän ole tullut takaisin? Etkö nähnyt häntä?"
— "Ka … en ole."
Mies seisoi edelleen Anna Martinownan edessä, lakki kourassa.
— "Saat mennä", virkkoi rouva. "Tahi … maltas… Missä on Martin
Petrovitsh? Tiedätkö?"
— "Niin, Martin Petrovitsh, niinkö?" vastasi mies laulavalla äänellä, kohottaen vuoroin oikeata, vuoroin vasenta kättään, ikäänkuin osoittaen jotakin suuntaa. "Siellähän se istuu tuolla lammen rannalla, ongenvapa kourassa. Niin, siellä istuu ruo'istossa, ongenvapa kourassa. Kalojako hän siellä onkinee, vai mitä."
— "Hyvä. Saat mennä", virkkoi Anna Martinowna, "ja korjaa tuo pyörä tuosta pihalta."
Mies juoksi täyttämään hänen käskyänsä. Anna Martinowna viipyi vielä hetkisen kuistilla, yhä katsellen lehtoon päin. Senjälkeen hän vähäsen häristi kädellään ja palasi verkalleen taloon.
— "Aksjutka!" kuului hänen käskevä äänensä oven takaa.
Anna Martinowna oli ärtyneen näköinen, ja hänen muutoinkin ohuet huulensa olivat omituisen lujasti puristuneet yhteen. Pukunsa oli huolimaton ja valloilleen päästetty palmikko valui hänen hartioillaan. Mutta sittenkin huolimatta hänen leväperäisestä puvustaan, hänen ärtymisestään, näytti hän yhä vieläkin viehättävältä, ja minä olisin mielelläni suudellut hänen kapeata kättänsä, joka sekin näytti suuttuneelta ja jolla hän pari kertaa harmissaan heitti taakse tuuheaa tukkaansa.