XXI.
— "Onkohan Martin Petrovitsh'istä sitten todellakin tullut kalamies?" kyselin itseltäni, kulkien lammelle päin, joka oli toisella puolen puutarhan. Minä astuin sulkusillalle ja katsahdin puoleen ja toiseen. Ei näkynyt Martin Petrovitsh'iä missään. Läksin astumaan lammen toista rantaa ja vihdoin, melkein lammen päässä, pienen lahdelman rannalla, litteäin ja taittuneiden, hallavain ruo'onkorsien keskessä näin suuren, harmaan möhkäleen. Tähystin tarkemmin: siinä oli Harlow. Siinä hän istui paljaalla maalla, jalat allaan, lakitta päin, pörrötukkaisena, saumoilta ratkennut liinainen takki päällä. Hän istui niin hiljaa, että rantasipi, minun lähestyessäni, pyrähti kuivuneesta lietteestä parin askeleen päässä hänestä ja läksi lentämään, siipiään räpytellen ja piipitellen, veden pintaa pitkin. Nähtävästi ei ollut sen läheisyydessä pitkään aikaan kukaan liikkunut, ja säikäyttänyt häntä. Niin tavattoman näyn tarjosi Harlow tuossa, että koirani, hänet nähtyään, paikalla jäi seisomaan, laski häntänsä ja rupesi murajamaan. Harlow käänsi pikkuruisen päätänsä ja kiinnitti minuun ja koiraani kummalliset katseensa. Kovin muutti hänen muotoansa parta, lyhyt, mutta tiheä, kähäräinen, valkoisissa takkuevissa. Oikeassa kädessään hän piteli vapaa, jonka toinen pää hiljalleen heilui veden pinnassa. Sydämmeni säpsähti ehdottomastikin. Rohkaisin kumminkin itseni, astuin hänen luokseen ja tervehdin häntä. Hän rupesi hitaasti puristelemaan silmiänsä, niinkuin olisi vasta herännyt.
— "Martin Petrovitsh!" alotin minä, "kalojakos sitä ongitaan?"
— "Niin … kaloja", vastasi hän käheällä äänellä ja tempasi ongen ylös: vavan päässä roikkui kyynärän pituinen pätkä siimaa ilman koukkua.
— "Siimahan teilt' on katkennut!" huomautin minä ja huomasin samassa, ett'ei hänellä ollut sankoa eikä matosiakaan mukanansa… Ja mitäpäs siitä onkimisesta syyskuussa!
— "Onko katkennut?" virkkoi hän ja pyyhkäsi kädellään kasvojansa. "No yks kaikki!"
Hän heitti ongen uudelleen.
— "Natalia Niholajewnan poika, niinkö?" kysäsi hän parin minutin perästä, joitten kuluessa olin katsellut häntä salaisella kummastuksella. Laihtunut hän tosin oli, mutta näytti sittenkin jättiläiseltä; mutta minkälaisessa puvussa hän oli ja kuinka laskehtinut!
— "Niin aivan", vastasin minä. "Minä olen Natalia Niholajewna B:n poika."
— "Terveenä, vai?"
— "Äitini voi hyvin. Hän otti kieltonne pahakseen", lisäsin sitten, "hän ei ensinkään odottanut sitä, että te kieltäytyisitte tulemasta hänen luoksensa."
Martin Petrovitsh painoi päänsä.
— "Oletkos sinä käynyt siellä?"
— "Missä?"
— "Tuolla hovissa? Et vainen! No käypäs siellä. Mitäpäs sinä täältä haet? käy siellä, käy. Mitäs sinä minun kanssani tulit haastelemaan? En minä kärsi semmoista."
Hän oli vaiti kotvasen.
— "Aina sinä vaan pyssyn kanssa hyörit! Nuorena minäkin juoksentelin samoja teitä. Mutta isä … niin, minä kunnioitin isääni, vähän toisin kuin nää nykyiset. Isä otti ja löylytti minut ratsupiiskallaan … ja siinä se oli sen laulun loppu! Enkä kuljeksinutkaan enää maita mantereita; sillä minä kunnioitin häntä… Hoh-hoi-jaa!"
Harlow oli jälleen vaiti hetkisen.
— "Äläkä jää tänne, sinä", alkoi hän jälleen. "Mene ja käy hovissa, siellä on huushollit nyt erinomaiset. Wolodka'…" Hän takertui vähäsen. "Niin, Wolodka on sukkela mies! Reipas poika! Ja roisto kanssa."
Minä en tiennyt mitä sanoa. Martin Petrovitsh puhui hyvin tyynesti.
— "Käy tyttäriänikin katsomassa. Muistathan: minulla oli kaksi tytärtä Ne ovat emäntinä ne — nokkelat molemmat. Minä tulen vanhaksi, veikkonen, olen astunut syrjään. Lepoon, näethän…
"Kyll' on lepo!" ajattelin minä, katsahtaen ympärilleni.
— "Martin Petrovitsh!" virkoin minä ääneen. "Teidän pitää välttämättömästi tulla meille."
Harlow katseli minuun.
— "Mene veikkonen tiehes jo."
— "Älkää pahoittako äitini mieltä; tulkaa!"
— "Mene sinä, veikkonen, pois", toisti hän. "Mitä sinulla on puhumista minun kanssani?"
— "Ellei teillä ole ajokaluja, niin äitini lähettää teille omansa."
— "Mene pois!"
— "Kulkaahan Martin Petrovitsh!"
Harlow painoi taaskin päänsä; ja minusta näytti kuin olisivat hänen tummenneet, ikäänkuin mullalla peitetyt, kasvonsa hiukan punehtuneet.
— "Tulkaa todellakin", jatkoin minä. "Mitäs te istutte ja itseänne rasitatte?"
— "Mitenkä: rasitatte?" kysyi hän, pannen painoa joka sanalle.
— "No niinpä vaan että rasitatte", toistin minä. Harlow vaikeni ja näkyi vaipuneen ajatuksiinsa.
Tästä vaitiolosta rohkaistuna päätin olla suora ja puhua suuni puhtaaksi. (Älkää unohtako, että minä olin silloin kaikkiansa viidentoista vanha.)
— "Martin Petrovitsh!" aloitin minä, istahtaen hänen viereensä. "Minä tiedän kaikki, ihan kaikki! Minä tiedän kuinka vävy kohtelee teitä, — tietysti tyttärienne suostumuksella. Ja millaisessa tilassa te nyt olette? Mutta eihän ole syytä epätoivoon!"
Harlow oli yhä vaiti. Vapa vaan oli kirvonnut hänen kädestään. Ja minä — voi kuinka ymmärtäväinen, millainen filosofi olinkaan mielestäni!
— "Kyllähän se on totta", jatkoin minä, "että te teitte varomattomasti, kun annoitte tyttärillenne kaikki tyyni. Se oli jalosti tehty enkä minä suinkaan rupea teitä moittimaan. Meidän aikoinamme tuollainen teko on harvinaista. Mutta jos teidän tyttärenne ovat niin kiittämättömät … niin teidän sopii osoittaa ylenkatsetta … niin juuri, ylenkatsetta … eikä ruveta suremaan…"
— "Ole vaiti!" kuiskasi äkkiä Harlow hammastaan purren, ja hänen silmänsä, jotka olivat olleet kiinnitettyinä lampeen, alkoivat välähdellä pahaenteisesti. "Mene pois!"
— "Mutta, Martin Petrovitsh!"
— "Mene, kuulitkos! Taikka minä tapan sinut!" Olin jo siirtymäisilläni aivan hänen rinnallensa; mutta viimeiset sanat kuultuani hyppäsin vasten tahtoanikin seisomaan.
— "Kuinka te sanoitte, Martin Petrovitsh?"
— "Minä tapan sinut, kuulethan: mene tiehes!" Nämä sanat puhkesivat hänen rinnastaan hurjana huutona, ärjymisenä. Päätään hän ei kumminkaan kääntänyt, vaan katsoi vimmastuneena suoraan eteensä.
— "Otan ja viskaan sinut tuonne veteen kaikkine hupsuine neuvoinesi, — kyllä minä näytän sinulle, mitenkä vanhoja ihmisiä häiritään, senkin penikka!"
"Ihanhan tuo mies on hullu!" juolahti mieleeni.
Nina katselin häneen tarkemmin ja hämmästyin kokonaan. Martin Petrovitsh itki! Kyynel toisensa perästä vieri hänen silmistään poskelle … mutta kasvoilla asui selvä raivo…
— "Mene nyt!" kiljasi hän vielä kerran, "muutoin tapan sinut, jumaliste! Jott'ei kenenkään iskisi mieleen…"
Hän väräytti koko ruumistansa syrjään ja irvisti suunsa, niinkuin metsäkarju. Minä sieppasin pyssyni ja juoksemaan pois. Koirani läksi haukkuen minun perääni. Sekin oli säikähtänyt.
Kotia tultuani tietysti en puhunut äidilleni sanaakaan kaikesta siitä mitä olin nähnyt, mutta kohdattuani Souvenir'in — hitto ties miten se tuli — kerroin hänelle kaikki tyyni. Tämä ilkeä mies tuli niin iloiseksi minun kertomuksestani, rupesi niin vingahdellen nauramaan ja oikein hypähtelemään ilosta, että olin vähällä lyödä häntä.
— "Hei!" sanoi hän, ollen pakahtua nauruun. "Tekisipä mieleni nähdä mitenkä tuo pöhkelö, tuo 'ruostalainen' Harlow, on kömpinyt lietteesen ja istuu siinä…"
— "Menkää lammelle hänen luokseen, jos niin haluttaa."
— "Niin, entäs jos hän tappaa?"
Kylläni sain jo Souvenir'ista; minua kadutti kertomiseni.
Shitkow, jolle hän kertoi tämän tapauksen, katsoi asiaa vähän toiselta kannalta.
— "Kyllä tässä vielä täytyy panna polisia hakemaan", päätti hän; "kukaties pitää saada komppania sotamiehiäkin." Hänen aavistuksensa sotamieskomppaniasta ei käynyt toteen; mutta tapahtuipa sittenkin jotakin erin-omaista.