XXII.
Lokakuun keskivaiheilla, noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin olin kohdannut Martin Petrovitsh'in, seisoin huoneeni akkunassa, talomme toisessa kerroksessa ja mitäkään erittäin mietiskelemättä, surumielin katselin pihalle ja sen takana kulkevalle tielle. Ilma oli viidettä päivää ollut aivan ilkeä; varpusetkin olivat vaienneet; peltovarikset olivat jo aikaa sitten kadonneet. Tuuli vuoroin ulvahteli, vuoroin huimasti vinkui; matala rumanvaalea taivas ilman mitäkään heleyttä muuttelehti lyijynkarvaiseksi, vielä kolkommaksi ja sadetta tulla pauhasi lakkaamatta; se koveni kovenemistaan, tullen yhä enemmän vinosti, ja rapisevana virtana vuotaen pitkin akkunan ruutuja.
Puut olivat jo kokonaan paljaiksi raastetut ja käyneet harmaiksi semmoisiksi; eihän niissä enää näkynyt olevan mitään ottamista, mutta tuuli se vaan tuli, tuli ja — alas taas niitä tuivertamaan. Kaikkialla oli rapakoita, täynnä keltaisia lehtiä; ja niiden pinnalla pitivät isot kuplat sitä iloa, haljeten ja uudestaan syntyen, hypähdellen ja liukuen. Teillä oli likaa polvia myöten; vilu tunkeentui huoneisin, vaatteiden alle, hamaan luihin asti; kylmän väreitä kulki pitkin ruumista — ja voi sentään kuinka ilkeältä tuntui sydämmessä. Niin juuri, ilkeältä eikä surulliselta. Siltä vaan tuntui kuin ei maailmassa enää milloinkaan tulisi päivänpaistetta eikä kimaltelua eikä värien vaihteluja, vaan aina pysyisi tämä loka ja liete ja harmaa märkyys ja ilkeä kosteus, aina vaan huikea tuuli ulvoisi ja vonkuisi!
Tuossa seisoin ajatuksissani akkunan ääressä ja muistan kuin muistankin: pimeys tuli äkisti päälle, tuommoinen sinervä pimeys, vaikk'ei kello näyttänyt enempää kuin kaksitoista. Äkkiä näytti minusta, niinkuin pihan poikki portilta kuistille päin olisi juosta vilaissut karhu, tosin ei nelinkontin, kulkena, vaan sellainen kuin sitä kuvataan, kun se kohoaa takajaloilleen. En uskonut silmiäni. Ellei se ollut karhu, niin ainakin se oli jotakin suurta, mustaa, pörröistä… En ennättänyt vielä saada selville, mikä se mahtaisi olla, kun alhaalla äkkiä kuului ankara kolina. Tuntui kuin olisi jotakin aivan odottamatonta, jotakin kauheata rynnännyt taloon. Nousi hälinä ja juoksu…
Minä läksin nopeasti alas ja riensin ruokasaliin.
Vierashuoneen ovessa, kasvot minuun, seisoi äitini kuin ukonnuolen iskemänä; hänen takanaan näkyi muutamia säikähtyneitä naisten kasvoja. Pehtori, kaksi lakeijaa, kasakkipoika tunkeilivat etuhuoneen ovessa, hämmästyneinä ja suut auki; mutta keskellä ruokasalia seisoi polvillaan äsköinen kummitus, jonka olin nähnyt rientävän pihan poikki: siinä se seisoi likaisena ylt'yleensä, pörröisenä raastettuna ja märkänä, niin märkänä, että höyrysi ja vesi virtana vuoti pitkin lattiaa; siinä se seisoi raskaasti heiluen ja ikäänkuin henkitoreissaan. Ja kuka oli tämä kummitus?
Harlow!
Minä tulin sivulta päin enkä nähnyt hänen kasvojansa vaan sen sijaan hänen päänsä, jota hän piteli kiinni, likistäen kämmeniään lialla tahrattua tukkaa vasten. Hän hengitti raskaasti, suonenvetoisesti; kuului oikein pulputusta hänen rinnastaan — eikä koko tuossa tahratussa kasassa muuta voinut selvästi eroittaa kuin pikkaraiset, oudosti vilkuilevat silmät. Hän oli kauhea! Mieleeni muistui se korkea virkamies, jonka suun hän oli tukkinut, kun toinen oli tehnyt vertauksia mastodanttiin. Tuonnäköinen mahtoi tuo vedenpaisumuksen takainen eläin todellakin olla, vast'ikään pelastuneena toisen väkevämmän eläimen kynsistä, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt alkuaikaisten rämetten ikuisissa lietteissä.
— "Martin Petrovitsh!" huudahti vihdoin äitini, lyöden käsiään yhteen.
"Sinäkö se olet? Herra Jumala kuitenkin!"
— "Minä … minä…" kuului katkonainen ääni, lausuen jokaisen sanan ikäänkuin vaivalla ja ponnistuksella. "Voi sentään! Minä tässä olen!"
— "Mutta kuinkas sinun on laitasi, Herra siunatkoon!"
— "Natalia Niholow … na … minä tulin teille … suoraan kotoa juoksujalassa…"
— "Tämmöisessä liassa! Ethän sinä ole ihmisen näköinenkään. Nousehan ja istu toki… Ja te", käski hän sisäpiikoja, "juoskaa joutuun hakemaan pyyhkimiä. Ja eikös olisi kuivia vaatteita?" kysyi hän pehtorilta.
Pehtori osoitti kädellään että mistäpäs, muka, ne vaatteet otti noin suuret.
— "Voishan sitä sentään tuoda peitteen", ilmoitti hän; — "tahikka on meillä uusi hevosloimi."
— "Mutta nousehan sinä, Martin Petrovitsh, ja käy istumaan", toisti äitini toistamistaan.
— "Pois on minut ajettu, rouva kulta", voivotti vihdoin Harlow, heittäen päänsä taaksepäin ja ojentaen kädet eteen. "Pois on ajettu, Natalia Niholajewna! Omat tyttäret omasta kodistani…"
Äidiltäni pääsi huudahdus.
— "Mitä sinä sanot? Poisko ajettu. Voi syntiä ja häpeää!" (Hän risti silmänsä.) "Mutta nousehan sinä Martin Petrovitsh, tee nyt se hyvä työ."
Kaksi sisäpiikaa tuli huoneesen ja seisattuivat pyyhkimet kädessä Harlow'in eteen. He eivät nähtävästi voineet käsittää, miltä puolen heidän piti käydä käsiksi tuommoiseen likakasaan.
— "Pois minut ajoivat, rouva hyvä, pois ajoivat", kertoeli sillä välin
Harlow.
Pehtori tuli takaisin tuoden mukanaan suuren villaisen peitteen. Hänkin pysähtyi neuvotonna. Souvenir'in pää pilkisti ovesta ja katosi jälleen.
— "Martin Petrovitsh! nouse nyt ja istu, ja kerro kaikki järjestyksessä!" komensi äitini päättävästi.
Harlow nousi… Pehtori tahtoi auttaa häntä, mutta likasi vaan kätensä ja peräytyi ovelle, sormiaan puistellen. Horjahdellen sekä heiluen puoleen ja toiseen pääsi Harlow vihdoin tuolin ääreen ja istui siihen. Sisäpiiat tulivat jälleen hänen luoksensa pyyhkimineen, mutta hän poisti heidät luotaan käden viittauksella eikä huolinut peitteestäkään. Äitinikään ei ruvennut vaatimaan: Harlow'ia oli ilmeisesti mahdoton saada kuivaksi. Lattialle jääneet jäljet vaan pyyhkäistä hotaistiin.