XXIII.
— "Mutta mitenkäs ne sinut ajoivat pois?" kysyi äitini Harlow'ilta, heti kuin tämä oli vähän puhaltanut.
— "Rouva kulta! Natalia Niholajewna!" alkoi hän ponnistuksella, ja taas oudostutti minua hänen silmäinsä vilkkuminen, "toden sanon teille: enimmän syypää olen minä itse."
— "Sepä se. Et tahtonut silloin totella minua", virkkoi äitini, laskeutuen nojatuoliin ja hiljaa viuhtoen hyvänhajuisella nenäliinallaan: kovin läksi katkera löyhkä Harlow'ista … rämeessä ei haise niin kovasti.
— "Ei se minun syyni siinä ole, hyvä rouva, vaan ylpeydessä se on. Ylpeys se minut kukisti niinkuin kuninkaan Nebukadnetsarin. Minä ajattelin: onhan taivaallinen Isä antanut minulle viisautta ja ymmärrystä; minkä siis kerran päätin, niin siten sen olemankin pitää. Mutta sitten tuli tuo kuoleman pelko … ja silloin minä ihan suunnalta pois. Annas muka kun vielä viimeisilläni näytän miehen voiman ja mahdin! Minä annan heille lahjat … ja heidän pitää hamaan hautaan asti tunteman…" Harlow alkoi äkkiä liikkua rauhattomasti tuolillaan. "Mutta kuni kopisen koiran he ajoivat minut pois kotoa. Siinä se kiitollisuus."
— "Mutta milläs tavalla…" yritti äitini puhua.
— "Kasakkipojan Maksimkan ottivat minulta pois", keskeytti Harlow. Hänen silmänsä vilkuivat edelleen, hänen istuessaan molemmat kädet leuan alla, sormet ristissä. "Ajopelit ottivat pois, kuukausmuonat vähensivät, säädettyä palkkaa eivät maksaneet, — sanalla sanoen pinnistivät joka taholta. Minä en puhunut mitään, kärsin vaan. Ja kärsimiseenkin oli syynä … voi sentään … yhä vaan tuo ylpeys! Ei pitänyt häjyjen vihamiesten päästä sanomaan, että kas muka kuinka nyt vanhaa pöllöä kaduttaa. Ja varoitittehan tekin rouva hyvä minua: kyynäspäätäs muka et saa purruksi! No niin, minä kärsin vaan… Mutta tänään! Astun kamariini: se on jo otettu, vuoteenikin oli viety — aittaan! Saatat sinä muka sielläkin maata. Armoilla sinä muutoinkin elät, ja kamarisi on meille tarpeen. Ja tätä puhui minulle kuka?! Wolodka Sletkin, roisto, perk…"
Harlow'in ääni katkesi.
— "Entäs tyttäret? Entäs he?" kysäsi äitini.
— "Minä yhä vaan kärsin", jatkoi Harlow kertomustaan. "Ja katkeralta tuntui minusta, voi kuinka tuntuikaan katkeralta … ja hävetti minua kanssa. En olisi tahtonut Jumalan päivää nähdä. Siksipä minä, hyvä rouva, en tahtonut teidänkään luokse tulla, juuri siitä syystä, ett'en iljennyt, että hävetti. Voi rouva kulta! Kyllä minä koettelin jos mitäkin: koettelin hyvällä, koettelin uhata, koettelin pyytää, … niin … kumartelinkin … näin juuri kumartelin" (Harlow näytti). "Ja kaikki turhaan! Ja kaikki minä vaan kärsin. Ensi alussa, ensimmäisessä vimmassa oli mulla muutakin mielessä: otan, aattelin minä, viskaan tässä kaikki nurin, nurin, kukistan ja tuhoan, niin ett'ei siemenjyvästä jäämään pidä… Saavat nähdä ja tuta! Mutta — hiljenin sitten. Risti on minulle pantu, aattelin; kuolemaan pitää valmistua minun ja tänään kuin koiran ajoivat ulos! Ja kuka? Wolodka! Entäs tyttäret? kysytte te. Onkos heillä sitten mitään omaa tahtoa. Wolodkan orjia he ovat eivätkä muuta mitään."
Äitini ihmettelemään.
— "Annan suhteen saatan sen vielä käsittää, sillä hän on vaimo. Mutta mitenkäs se toinen…"
— "Eulampiako? — Kahta hullumpi! Ihan kokonaan Wolodkan kynsissä. Siitähän syystä se teidän sotamieskin rukkaset sai. Juuri Wolodkan käskystä. Annan tietysti pitäisi tuosta loukkaantua, eikä hän sisartaan muutoinkaan voi kärsiä, — mutta ei puhu mitään! Niin on kuin olisi noitunut, lempo! Ja Annan on näetsä hauska ajatella: ähä, muka, Eulampia, ylpeä olet ikäsi kaiken ollut ja minkälainen sinusta nyt on tullut! Voi … voi! Voi Herra Jumala sentään!"
Äitini katsahti levottomasti minuun. Minä siirryin syrjemmäs, peljäten, että minut kenties käsketään pois.
— "Mieleni on hyvin paha, Martin Petrovitsh", puhui äitini, "että entinen kasvattini on tuottanut sinulle niin paljon harmia ja on näyttänyt olevansa niin kehno ihminen, mutta erehtynytpä minäkin olen hänessä … kukapa hänestä olisi semmoista luullut?"
— "Rouva hyvä!" vaikeroi Harlow ja löi rintaansa. "Minä en voi kestää tyttärieni kiittämättömyyttä! En voi! Minähän annoin heille kaikki, ihan kaikki tyyni. Ja omatunto se minusta ihan lopun tekee. Voi sentään, kuinka paljon minä olen ajatellut tuolla lammen rannalla, kaloja onkiessani! Jos edes olisit mitä hyötyä tehnyt maailmassa kellekään! niin minä mietiskelin. Jos edes olisit köyhiä hoitanut, jos olisit edes talonpoikiasi päästänyt vapaiksi, koska olet heitä koko ikäsi nylkenyt! Sinunhan pitää heistä tili tehdä Jumalan edessä! Katso nyt, heidän itkunsa pitää tuleman sinun päällesi. Ja minkälainen on nyt heidän kohtalonsa? Syvä oli kuoppa minun aikanani — mitäpäs siitä salaamista — mutta nyt ei pohjaakaan näy! Kaikki nämä synnit minä otin päälleni, uhrasin omantuntoni lapsilleni, ja mitä mä siitä sain? Pois talosta minut ajoivat kuin koiran."
— "Älähän nyt enää tuota ajattele, Martin Petrovitsh!" virkkoi äitini.
— "Ja senkuin hän sanoi minulle, tuo teidän Wolodkan hyväkäs", jatkoi Harlow jälleen voimalla, "senkuin hän sanoi minulle, ett'ei minulla enää ole — sijaa huoneessani — ja siinä huoneessa on jok'ikinen hirsi omilla käsilläni pantu! — senkuin hän sanoi minulle tuon, niin Jumala ties mitä minulle silloin tapahtui! Silmissäni pieneni kaikki tyyni ja sydämmeen pisti kuin puukolla! Joko minä hänet tapan tuohon paikkaan taikka lähden talosta pois. Ja niin läksin juoksemaan tänne teidän luoksenne, hyvä Natalia Niholajewna … ja minnepä minä pääni kallistaisinkaan? Ja semmoinen sade ja loka… Lankesinkin näet parikymmentä kertaa! Ja nyt tämmöisessä siivossa…"
Harlow katsahti itseensä ja alkoi liikkua niinkuin olisi tahtonut nousta.
— "Älä huoli, Martin Petrovitsh, ensinkään", sanoi äitini kiireesti. "Mitäs tuosta? Ettäkö lattian likasit? Jopa nyt! Mutta minä teen nyt tämmöisen ehdoituksen. Kuulehan nyt. Sinä viedään nyt eri huoneesen, siellä saat puhtaan vuoteen, riisu, pese, käy maata ja nuku…"
— "Voi Natalia Niholajewna kulta! Ei tule nyt unta silmään", virkkoi
Harlow surumielisesti. "Päässä humisee niinkuin vasaroilla kolhisi!
Minuthan näet kuin luontokappaleen…"
— "Käy maata ja nuku!" vaati äitini itsepintaisesti. "Sitten juot teetä ja sitten haastellaan. Älä sure, vanha ystävä! Jos sinut on ajettu pois sinun talostasi, niin on sulla aina suoja minun talossani. En ole unohtanut sitä, että sinä se henkeni pelastit."
— "Armas rouva!" voivotti Harlow ja kätki kasvot käsiinsä.
"Pelastakaat te nyt minut!"
Tämä rukous sai äitini melkein itkemään.
— "Mielelläni minä autan sinua, Martin Petrovitsh, minkä suinkin voin. Mutta sinun täytyy luvata minulle, ettäs tästä puolin aina tottelet minua ja panet pahat ajatukset mielestäsi pois."
Harlow otti kädet kasvoiltaan.
"Jos niin on tarvis", virkkoi hän, "olen minä valmis anteeksikin antamaan."
Äitini nyykäytti rohkaisevasti päätänsä.
— "Erittäin hauska minun on nähdä sinusta tuollaista tosikristillistä henkeä, Martin Petrovitsh, Mutta siitä saamme puhua sittemmin. Laitahan nyt siksi itsesi järjestykseen ja nuku ennen kaikkea. Saata Martin Petrovitsh, herra vainajan viheriäiseen kamariin", virkkoi hän sitten pehtorille, "ja mitä hän vaan vaatii, toimita samassa. Käske kuivata ja puhdistaa hänen vaatteensa ja antakoon emäntäpiika liinavaatteet mitä tarvitaan, — ymmärrätkö?"
— "Ymmärrän", vastasi pehtori.
— "Ja kun herra on herännyt, niin käske räätäli sinne ottamaan mittaa.
Parta on kanssa ajettava. Ei nyt, mutta sitten."
— "Ymmärrän", toisti pehtori. "Martin Petrovitsh, olkaa niin hyvä." Harlow nousi, katsahti äitiäni, yritti mennä hänen luokseen, mutta pysähtyi, kumarsi syvään, risti kolmesti silmänsä Jumalan kuvaa kohti ja läksi pehtorin jälkeen.
Hänen jälkeensä luikahdin minäkin huoneesta ulos.