XXIV.
Pehtori saattoi Harlow'in viheriään kamariin ja juoksi samassa emäntäpiikaa hakemaan, koska vuoteesta puuttui makuuvaatteita. Souvenir, joka oli kohdannut meidät etuhuoneessa ja oli yhdessä meidän kanssamme pujahtanut viheriään huoneesen, rupesi samassa kimmurtelemaan ja nauramaan Harlow'in edessä, joka miettiväisenä oli seisattunut keskelle lattiaa, kädet hajallaan. Vettä vuoti hänestä yhä vieläkin.
— "Ruostalainen! Ruostalainen, Harlow!" piipitti Souvenir, nauraen ja pidellen sivujaan, "sinä mainio Harlow'in suvun suuri kanta-isä, katsahda nyt alas jälkeiseesi! Miltä hän nyt näyttää? Voitko tunnustaa hänet omaksesi! Ha-ha-ha! Teidän ylhäisyytenne, sallikaa minulle kätösenne! Miksikäs teillä on mustat sormikkat käsissä?"
Minä aioin pidättää Souvenir'iä ja saattaa häntä häpeämään käytöstänsä, mutta se oli mahdotonta.
— "Minä muka olin ruotuvaivainen ja raukka! 'Ei ole muka sinulla omaa kattoa pääsi päällä!' Mutta samanlainen ruotuvaivainen on hänestä nyt tullut, kuin minustakin, vaivaisesta syntisestä. Nyt on Martin Harlow'it ja maankulkijat Souvenir'it yhtä ja samaa! Armopaloilla pitä Martin Petrovitsh'kin rupeaa elämään. Ottavat tuosta leivän kuoren, jota koira on haistellut ja sitten siihen jättänyt, ottavat sen ja — syö muka Martin Petrovitsh. Ha-ha-ha!"
Harlow seisoi edelleen maahan tuijottaen ja jalat sekä kädet taarallaan.
— "Martin Harlow!" jatkoi Souvenir, vikinätään. "Semmoinen mahtava mies että pois tieltä! Älä muka tule herran tielle, paiskaan nurin! Ja kun suuressa viisaudessansa rupesi omaisuuttansa jakelemaan, niin silloinkos sitä paisuttiin vasta! Kiitollisuutta; muka kiitollisuutta! Entäs minä! Miksikäs minä jäin ilman? Miks'eikäs minun osalleni mitään tullut? Minä kukaties olisin osannut paremminkin kiittää! Ja tottahan minä sanoinkin, että niin ajavatkin herran paljain jaloin lumihankeen…"
— "Souvenir!" kiljasin minä, mutta Souvenir ei huolinut mistään.
Harlow seisoi edelleen paikallaan. Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi ruvennut tuntemaan kuinka märkä hän oli kantapäästä kiireesen ja olisi odotellut milloinka muka hänen päältään riisutaan. Mutta pehtoria ei kuulunut.
— "Sotaherra vielä on olevinaan!" alkoi Souvenir jälleen. "Sotauroona näet oli isänmaata suojelemassa! Miehuutta muka näytettiin! Sepä se: kiskoa kohmettuneiden marodörien koivista housut pois — kas sitä me osaamme, mutta annas kun tytön heitukka meille jalkaa polkee, niin meni miehuus housujen pohjaan."
— "Souvenir!" huusin minä uudestaan.
Harlow vilkasi sivulta Souvenir'iin. Näytti siltä kuin ei hän tähän hetkeen asti olisi huomannutkaan Souvenir'in läsnä-oloa ja olisi vasta minun huudahdukseni jälkeen havainnut hänet.
—- "Kavahda", äänsi hän kumeasti, "varo, ett'ei kävisi sinun huonosti."
Souvenir räjähti nauramaan.
— "Voi; arvoisa veli kuinka te säikäytitte minut! Kuinka te olette hirmuinen kuitenkin! Olisitte toki edes tukka kultana kammanneet, muutoin ne, taivas varjelkoon, kuivavat eikä niitä sitten liottamallakaan saa selväksi." Äkkiä rupesi Souvenir pöyhistelemään. "Vai vielä te nokkaanne nostelette? Keppikerjäläinen se tässä vielä mahtailee. Sanokaas paremmin missä se teidän kotinne nyt on? Sillähän te aina kerskailette. Minulla muka on katto pääni päällä, sinä muka olet katoton ja koditon. Minulla muka on syntymäkoti minulla."
Pitihän näet vaan tämän sanan lähteä pyörimään hänen kielellään.
— "Herra Bitshkow!" virkoin minä. "Ajatelkaa toki mitä te sanotte!"
Mutta hän räkätti yhä edelleen, hyppien ja kiemuroiden aivan Harlow'in edessä… Ja pehtori emäntäpiian kanssa viipyi vaan.
Minua rupesi peloittamaan. Puhellessaan äitini kanssa oli Harlow tyyntymistään tyyntynyt ja vihdoin kokonaan tyytynyt kohtaloonsa. Nyt minä huomasin kuinka hän jälleen rupesi ärtymään. Hengitys alkoi käydä kiivaammin, korvien alukset paisuivat äkisti, sormet rupesivat liikkumaan, silmät jälleen välkähtelemään kasvojen lian alta.
— "Souvenir! Souvenir!" huusin minä. "Lakatkaa jo tahikka kantelen minä äidille."
Mutta piru näytti riivanneen Souvenir'in.
— "Niin, niin, veikkonen", alkoi hän taas ilkeän piipityksensä.
"Tämmöisissä oloissa pitä nyt ollaan vaan! Mutta tyttäret ja vävy armas, Wladimir Wasiljevitsh, nekös nyt teidän kattonne alla teitä kylliksensä nauravat. Ja jospa edes olisitte kironneet heidät, niinkuin uhkasitte! Ei teissä ollut miestä siihenkään. Ja mitäpäs te Wladimir Wasiljevitsh'in rinnalle pyrkisittenkään? Wolodkaksi te häntä vaan nimittelitte! Mikäpäs Wolodka hän teille olisi? Hän on Wladimir Wasiljevitsh, herra Sletkin, tilanomistaja, hovinherra, entäs sinä — kukapas sinä olet?"
Kauhea huuto keskeytti Souvenir'in puheen… Harlow oli vimmastunut. Kädet puristuivat nyrkkiin ja kohosivat, kasvot lensivät sinisiksi, vaahtoa kiehahti haljenneille huulille.
Hän vapisi raivoissaan.
— "Kattoa! sinä sanoit" niin hän äänsi rämisevällä, rautaisella äänellään. "Kironnut, niinkö sinä sanoit? Ei! En minä heitä kiroa… Siitä he eivät välittäisi. Mutta katon, katon minä hävitän eikä pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä niinkuin ei minullakaan ole. Saavat vielä tuta Martin Harlow'in! Ei ole vielä voimat minulta menneet! Saavat tuta, ketä he ovat narranneet. Ei pidä heillä olemaan kattoa päänsä päällä!"
Minä hämmästyin. En ole ikinä nähnyt noin ääretöntä vihaa. Villi peto tuossa mun edessäni raivosi eikä ihminen. Minä hämmästyin, mutta Souvenir oli säikäyksissään mennyt pöydän alle.
— "Ei pidä olemaan," huusi Harlow viimeisen kerran ja syöksi ulos, ollen vähällä kaataa kumoon pehtorin ja emäntäpiian, jotka tulivat ovessa vastaan: Nuolena hän ryntäsi pihan poikki ja katosi portin taakse.