XXV.
Äitini suuttui kauheasti kun pehtori hämmästyneenä tuli kertomaan Martin Petrovitsh'in odottamattomasta poislähdöstä. Pehtori ei uskaltanut salata tämän lähdön syytä ja minun täytyi todistaa hänen sanansa oikeiksi.
— "Sinä siis olet kaikkeen syypää!" huudahti äitini Souvenir'ille, joka jäniksenä oli hypännyt edellä ja mennyt suutelemaan äitini kättä. "Sinun inhoittava kielesi on saanut aikaan kaiken tämän."
— "No mutta, kyllä minä siinpaikass', siinpaikass'…" alkoi Souvenir änkyttää ja löpertää, viskoen kyynärpäitään taaksepäin.
— "Siinpaikass', siinpaikass'! Kyliä minä tunnen sinun siinpaikkasi!" puhui äitini nuhdellen ja käski hänen mennä ulos. Senjälkeen hän soitti, kutsutti Kvitsinskin luoksensa ja määräsi: heti paikalla on lähdettävä vaunuilla Jeskovoon, Martin Petrovitsh haettava esille, maksoi mitä maksoi, ja tuotava takaisin.
— "Ilman häntä ette saa tulla takaisin!" lopetti hän.
Tuima Puolalainen kumarsi ääneti ja läksi ulos.
Minä palasin huoneeseni, istahdin jälleen akkunan ääreen ja ajattelin kauan aikaa sitä, mitä nähnyt olin. Minä olin ymmällä. Minä en ymmärtänyt sitä, kuinka Harlow, joka nurisematta oli kantanut kotiväkensä loukkaukset, ei voinut hillitä itseänsä eikä sietänyt semmoisen mitättömän olennon kuin Souvenir'in pilkkaa ja pistosanoja. Minä en silloin vielä tiennyt, kuinka sietämättömän katkera saattaa välistä olla tyhjän päiväinen moite, vaikka se tulisi hyvinkin ylönkatsotun ihmisen suusta… Souvenir mainitsi Sletkin'istä, jota Harlow ei voinut kärsiä, ja tämä mainitseminen se iski kuin valkea rohtimiin; paljon kivistänyt kohta ei jaksanut kestää tätä viimeistä pistosta.
Kului aikaa tunnin verta. Meidän kaleskat ajoivat takaisin pihaan, mutta niissä istui vouti yksinään. Ja äitinihän oli sanonut hänelle: "ilman häntä ette saa tulla!" Kvitsinski hyppäsi kiiruusti kaleskoista ja juoksi portaille. Hän näytti hyvin levottomalta, — aivan tavatonta hänessä. Minä läksin heti alas ja astuin hänen perässään vierashuoneesen.
— "No? Toitteko hänet?" kysyi äitini.
— "En tuonut", vastasi Kvitsinski, "enkä olisi voinutkaan tuoda."
— "Miks'ette? Näittekö häntä?"
— "Näin."
— "Mitä hänelle on tapahtunut? Onko hän saanut halvauksen?"
— "Ei suinkaan; ei hänelle ole tapahtunut mitään."
— "Miksikäs ette tuoneet häntä?"
— "Siks'en, että hän hajoittaa taloansa."
— "Kuinka?"
— "Hän seisoo uuden rakennuksen katolla ja hajoittaa sitä paraillaan. Kolme neljäkymmentä lautaa on jo irti: ruoteita samoin viisi kuusi kappaletta."
("Ei pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä!" Nämä Harlow'in sanat johtuivat nyt mieleeni.) Äitini loi neuvotonna silmänsä Kvitsinskiin.
— "Yksinään seisoo katolla … ja hajoittaa kattoa paraikaa…"
— "Juuri niin. Kävelee pitkin ullakon laudoitusta ja särkee oikealle sekä vasemmalle. Hänellä on näet tavattomat voimat. Kyllä on sentään kattokin huono: laudat eivät ole saumoittaan vaan rinnakkain, pintalauta päällä, naulatkin pelkkiä vaarnoja vaan."
Äitini katsahti minuun ikäänkuin saadakseen vakuutusta ett'ei hän ollut kuullut väärin.
— "Vai on pintalaudat saumoittaan", toisti hän, ymmärtämättä nähtävästi ensinkään näitten sanain merkitystä.
— "Miksikäs te sitten tulitte pois?" kysyi hän viimein.
— "Tulin saamaan lähempiä käskyjä. Ilman väkeä ei siellä saa mitään aikaan. Jeskovon talonpojat ovat säikäyksestä menneet piiloon."
— "Entäs Harlow'in tyttäret?"
— "Ei ne saa mitään aikaan, nekään, juoksevat päättöminä ihan … huutavat… Mitäs hyötyä siitä lähtee?"
— "Onko Sletkin myös siellä?"
— "Siellä on. Ulvoo pahemmin kuin kukaan muu, mutta ei hänkään saa toimeen yhtään mitään."
— "Ja Martin Petrovitsh seisoo katolla!"
— "Katolla se on ullakossa ja hajoittaa kattoa."
— "Niin niin", puheli äiti, "ja pintalaudat…"
Seikka oli ilmeisesti aivan erin-omainen.
Mitäs nyt piti tehdä? Lähettäisikö kaupunkiin ispravnikkaa hakemaan, vai keräisikö talonpoikia? Äitini oli aivan neuvotonna.
Ja yhtä neuvoton se oli Shitkowkin. joka tuli päivällisille. Kyllähän hän mainitsi jotakin komppaniasta sotaväkeä, mutta mitään neuvoa ei häneltä lähtenyt. Siinä hän seisoi vaan ja katsoa mulkoili nöyrästi ja uskollisesti. Kvitsinski kun huomasi, ett'ei hänen ole odottaminenkaan mitään määräyksiä, ilmoitti äidilleni — ylenkatseellisella kunnioituksella, joka oli hänelle niin omituista — että jos hänen sallitaan ottaa mukaansa muutamia tallirenkejä, puutarhureita ja muita talon palvelioita, niin hän koettaa…
— "Min, niin", keskeytti hänet äitini. — "Koettakaa hyvä Vikenti Osipitsh. Mutta joutukaa, olkaa niin hyvä! Minä otan vastatakseni kaikki tyyni."
Kvitsinski myhähti kylmäkiskoisesti. "Sallikaa minun, rouva, kumminkin ennakolta ilmoittaa teille, etten minä takaa asian onnistumista, sillä herra Harlow on tavattoman väkevä ja huimapäinen, hän pitää itseänsä kovin loukattuna."
— "Niin, niin", vahvisti äitini, "ja kaikkeen tähän on syynä tuo inhoittava Souvenir. Tätä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. Menkää, Vikenti Osipitsh, ottakaa väkeä mukaanne; lähtekää!"
— "Ottakaapas te, herra vouti, vähän enemmän nuoria mukaanne ja palokoukkuja kanssa", virkkoi syvällä äänellä Shitkow. "Niin, ja jos teillä on verkkoja, niin ei haittaisi sekään. Meiltä sattui kerran rykmentissä…"
— "Tehkää hyvin älkääkä opettako minua, hyvä herra", keskeytti hänet Kvitsinski närkästyneenä. "Tiedän minä itsekin mitä tarvitaan". Shitkow loukkantui tuosta ja ilmoitti, että koska hän luuli häntäkin siellä tarvittavan…
— "Ei, ei!" puuttui äitini puheesen. "Paras on kun sinä jäät tänne.
Antaa nyt Vikenti Osipitshin toimia yksinään. Menkää, Vikenti
Osipitsh!"
Shitkow pani tuosta vielä enemmän pahakseen. Kvitsinski kumarsi ja läksi.
Minä riensin talliin, satuloitsin itse kiireimmän kaupassa ratsuni ja läksin täyttä laukkaa Jeskovoon päin.