XXVI.
Sade oli lakannut, mutta tuuli pauhasi kahta ankarammin suoraan vastaani. Puoli tiessä oli satula vähällä keikahtaa altani, sillä mahahihnat olivat löyhtyneet.
Minä astuin alas ja rupesin hampain kiinnittämään hihnoja. Äkkiä kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Souvenir juoksi niityn poikki minua kohti.
— "Mitä veikkonen!" huusi hän minulle jo kaukaa. "Uteliaisuusko teissä sai vallan? No niinpä niinkin… Sinne minäkin suoraa päätä Harlow'in jälkiä myöten. Semmoista peliä tuskin toiste saa nähdäkään."
— "Niin, te menette ihailemaan kättenne töitä", virkoin minä inholla, hyppäsin hevosen selkään ja panin sen jälleen nelistämään. Mutta hillitsemätön Souvenir ei jäänyt minusta jälkeen. Juostessaankin hän nauraa hohotti ja kiemuroitsi.
Tuolla on vihdoin Jeskovokin, tuossa sulkusilta, sitten pitkä aita ja hovin tammisto. Minä ajoin portille, astuin maahan, sidoin hevoseni ja jäin seisomaan hämmästyneenä.
Suuren rakennuksen katosta oli kolmas osa revittynä; kurkihirsi vaan oli jäljellä; paanuja ja lautoja oli hujan hajan maassa molemmin puolin rakennusta. Olkoonpa niinkin, että katto, kuten Kvitsinski sanoi, oli huono, mutta käsittämättömältä tuo sentään näytti. Ullakon permantoa myöten liikkui kömpelön nopeasti mustan harmaa suuri olento, levittäen tomua ja soraa ympärilleen, milloin heiluttaen tiileistä tehtyä savupiippua, milloin kiskoen irti kattolautoja ja viskellen niitä alas, milloin itse seinäänkin tarttuen. Se oli Harlow.
Ilmeiseltä karhulta hän näytti minusta nytkin: pää oli kuin karhulla, selkä ja hartiot kuin karhulla, jalkojansakin hän asetteli levälleen, jalkateriänsä taivuttamatta — aivan kuin karhu. Huima tuuli puhalti häneen joka taholta, nostaen hänen takkuista tukkaansa. Kauhea oli nähdä kuinka paikoittain revittyjen vaatteiden alta pisti esiin paljas punainen iho; kauhea oli kuulla hänen outoa, käheätä murinaansa. Pihalla oli paljo väkeä, akkoja, poikia, piikoja hyyristelihe aidan vieressä, muutamia talonpoikia oli ryhmäytynyt vähän kauemmas eri joukkoon. Tuttavani vanha pappi seisoi hatutta päin toisen rakennuksen portailla. Hänellä oli käsissään vaskinen risti, jota hän tuon tuostakin, sanaakaan sanomatta ja toivottomasti kohotteli ylös, ikäänkuin näyttäen sitä Harlow'ille. Papin vieressä seisoi Eulampia, nojaten selin seinään ja liikahtamatta katsoen isäänsä. Anna pisti välistä päätänsä akkunasta ulos, välistä katosi jälleen, vuoroin juoksi pihalle, vuoroin taas meni sisään. Sletkin kalman vaaleana, keltaisena, vanha yönuttu yllä ja patalakki päässä, juoksenteli paikasta toiseen, yksipiippuinen pyssy kädessä. Hän oli kuten sanotaan kokonaan juutalaistunut, hän oli tukehtua suuttumuksesta, hän uhkaili, hän vapisi, hän tähtäsi väliin Harlow'iin, heitti sitten pyssyn olalle, tähtäsi uudestaan huusi, itki.
Nähtyään minut ja Souvenir'in, hyökkäsi hän suoraa päätä meidän luoksemme.
— "Katsokaa, katsokaa, mitä täällä tapahtuu!" vingahti hän, "katsokaa! Hän on tullut hulluksi, hän on aivan järjeltään … ja katsokaas mitä hän tekee. — Panin jo polisia hakemaan, mutta ei ketään tule! Ei tule niin ketään. Ja jos minä ammun häneen, niin ei minua laki saa syyhyn, sillä tottahan jokainen on oikeutettu puolustamaan omaisuuttaan. Ja minä ammun, jumaliste minä ammun!"
Hän hyppäsi talon edustalle.
— "Martin Petrovitsh! Varokaa! Jos ette te tule alas, niin minä ammun!"
— "Ammu vaan" vastasi käheä ääni katolta. "Ammu vaan! Tuoss' on sulle siksi aikaa tuomisia!"
Pitkä lauta lensi samassa katolta. Se heilahti pari kertaa ympärinsä ja mäiskähti maahan aivan Sletkinin jalkain juureen. Kiljaisten ponnahti Sletkin syrjään, mutta Harlow rupesi kovasti nauramaan.
— "Jesus siunatkoon!" änkytti joku minun takanani. Minä käännyin. Se oli Souvenir.
— "Vai niin!" ajattelin minä: "joko taukosi miehen nauru?"
Sletkin tarttui lähellä seisovaa talonpoikaa kaulukseen.
— "Kiipeä tuonne ylös, kiivetkää, te perkeleet", vonkui hän, pudistellen miestä kaikin voiminsa. "Pelastakaa taloni!"
Talonpoika astui askeleen ja toisen, nosti päänsä, viuhtasi pari kertaa käsillään ja huusi.
— "Kuulkaas herra!"
Sitten hän tarpoi vähän aikaa paikallaan ja puikahti tiehensä.
— "Tikapuita tänne, tikapuita!" huusi Sletkin toisille miehille.
— "Mistäs ne otti?" kuuluivat talonpojat vastaavan.
— "Ja vaikk'ois tikapuutkin", virkkoi verkalleen joku joukosta, "niin ketäpä tuonne haluttaisi kiivetä! Hupsu se olisi, joka sinne menisi! Hän näetsä kun ottaa, niin — niskat nurin siinä samassa."
— "Tappaa ihan puhtaasti!" äänsi nuori vaaleatukkainen, omituisen näköinen mies.
— "Se on vissi, se", liittivät muut.
Minusta näytti siltä, että talonpojat olisivat hyvin vastenmielisesti menneet täyttämään uuden herransa käskyä, vaikka vaara olisi ollut vähempikin. Melkein he hyväksyivät Harlow'in käytöstä, vaikka se heitä kummastuttikin.
— "Voi teitä, rosvoja, kuitenkin!" voivotti Sletkin. "Kyllä minä teidät…"
Samassa kaatui raskaalla kolinalla viimeinenkin savupiippu ja keltainen pöly pöllähti pilvenä ylös. Kuului hirveä kiljahdus, ja tomun keskellä näkyi Harlow: kohotettuansa veriset kädet korkealle, kääntyi hän meihin päin: Sletkin tähtäsi häneen jälleen.
Eulampia nykäsi häntä käsivarresta. — "Älä häiritse" kiljasi Sletkin hänelle.
— "Et saa ampua!" virkkoi Eulampia hänelle, ja hänen siniset silmänsä iskivät tulta, rypistyneiden kulmakarvain alta. "Isä hajoittaa omaa taloonsa. Hänen se on."
— "Valehtelet: meidän se on!"
— "Sinä sanot: meidän; minä sanon: hänen se on!"
Sletkin kiekahti vimmoissaan ja julmasti katsahti Eulampia häntä suoraan silmiin.
— "Kas, terve, terve, tytär armas!" pauhasi Harlow katolta. "Terve,
Eulampia Martinowna! Kuinkas sinä voit ja jaksat ystäväsi kanssa?…
Makeastiko yhä suudellaan ja hyväillään?"
— "Isä!" lausui Eulampia heleällä äänellään.
— "Mitä, tytär?" vastasi Harlow ja tuli aivan seinän ääreen. Hänen kasvoillaan ilmaantui, mikäli minä osasin eroittaa outo nauru — kirkas, iloton, ja juuri siitä syystä kummallisen kamala, paha nauru… Monta vuotta sen jälkeen näin samanlaisen naurun, erään kuolemaan tuomitun kasvoilla.
— "Herkeä jo, isä", lausui Eulampia. "Me olemme pahoin tehneet. Me annamme sinulle kaikki takaisin. Tule alas!"
— "Mitäs sinä tässä rupeat meidän puolestamme isännöimään?" puuttui
Sletkin puheesen.
Eulampia rypisti entistä tiheämmiksi kulmakarvansa.
— "Minä annan sinulle takaisin oman osani, — annan kaikki tyyni.
Lakkaa, isä — jo! Anna meille anteeksi. Anna minulle anteeksi."
Harlow naurahteli vaan.
— "Myöhään tulit, kultaseni", puhui hän ja jok'ainoa sana kumisi kuin vaski. "Myöhään liikahti sun kivinen sydämmesi. Alas mäkeä sitä lähdettiin, — nyt et pidätä enää. Äläkä sinä minuun katso! Minä olen mennyttä miestä! Katsele sinä paremmin tuota Wolodkaasi: mistä lienee löytynytkään tuo sorea poika! Ja katsele sinä kyykäärmettä tuolla, sisartasi; näetkös kuinka hänen ketunnenänsä pistää ulos akkunasta, näetkös kuinka hän armasta miestään usuttelee! E-hei, hyvä herrasväki! Katottomaksi tahdoitte tehdä minut — ja siksi en jätä minä teille hirttä hirren päälle. Omilla käsilläni nää olen pannut, omillani ne irtikin kiskon, — niin, pelkillä käsillä! Näettenkös, en kirvestäkään ottanut."
Hän sylkäsi kouriinsa ja tarttui jälleen seinähirsiin.
— "Heitä jo valtaan, isä!" puheli Eulampia, ja hänen äänensä soi niin ihmeellisen lempeästi "Älä muistele entisiä. Tulehan toki alas; tule kamariini, käy pehmeälle vuoteelleni. Minä kuivaan sinut, minä lämmitän sinut; minä sidon haavasi; katsos kuinka kätesi ovat veriset. Saat elää luonani huolitta ja murheitta; saat syödä makeasti, maata vielä makeammin. Syypäät olemme. Se on totta. Ylpeiksi yllyimme, pahoin teimme. Anna anteeksi!"
Harlow pyöritti päätään.
— "Maalaile sinä vaan! En usko minä teitä. Uskon te juuri minussa olette kuolettaneet. Kaikki olette kuolettaneet. Minä olin kotka ja te teitte minusta maan matosen… Ja nytkö matokin olisi rikki poljettava! Ei sentään! Minä rakastin sinua, sen tiedät; mutta nyt sinä et enää ole tytär minulle, enkä minä isä sinulle. Minä olen mennyttä miestä. Älä häiritse! Ja sinä!" kiljasi Harlow äkkiä Sletkinille; "ammu sinä, pelkuri, surkea sankari! Mitästä aina tähtäilet vaan? Vai muistatko lain, joka sanoo: jos lahjan saanut tekee murhayrityksen lahjan antajaa vastaan", puhui Harlow, pannen painon joka sanalle, "niin olkoon antajalla valta vaatia kaikki takaisin. Ha-ha-ha! Älä huoli yhtään lainoppinut. En minä vaadi takaisin — itse minä teen lopun kaikesta … He-lei!"
— "Isä!" rukoili Eulampia viimeisen kerran.
— "Vaiti!"
— "Martin Petrovitsh! veli hyvä, olkaa jalomielinen, antakaa anteeksi!" änkytti Souvenir.
— "Isä kulta!"
— "Vaiti, pentu!" kiljasi Harlow.
Souvenir'iin hän ei katsonutkaan, sylkäsihän vaan hänen puoleensa.