XXVII.
Samassa ilmaantui Kvitsinski portille seurueineen kolmilla rattailla. Väsyneet hevoset korskahtelivat ja miehet hypähtelivät yksi toisensa perästä maahan.
— "Ho-hoo!" huusi Harlow täyttä kulkkua. "Armeija … katsos armeijaa! Kokonaisen armeijan panevat minua vastaan. Hyvä juttu! Sen minä vaan sanon jo edeltäpäin: että ken vaan tykkää tulla tänne, sen minä samassa päästän sääret pystyssä alas. Minä olen ankara isäntä — enkä suvaitse vieraita sopimattomaan aikaan! Muistakaa se!"
Hän tarttui molemmin käsin etummaiseen orsi pariin ja alkoi huimasti heilutella niitä. Riippuen niissä kiinni, näkyi hän vetävän niitä perässään, laulaen työmiesten tapaan: "Hei juu junttanupoo!"
Sletkin riensi Kvitsinskin luokse ja rupesi valittamaan ja vaikeroimaan.
— "Älkää häiritkö minua!" vastasi toinen ja ryhtyi toimeenpanemaan aikomaansa sotavehkettä. Itse astui hän rakennuksen edustalle ja, vetääkseen pois Harlow'in huomiota toisaalta, rupesi hänelle puhumaan, kuinka muka Harlow tekee semmoista, mikä ei sovellu aatelismiehelle.
— "Heijuu, junttanupoo!" lauloi Harlow.
Kvitsinski selitti edelleen, kuinka Natalia Niholajewna on närkästynyt häneen eikä olisi häneltä odottanut tuollaista.
— "Hei-juu, junttanupoo!" lauleli vaan Harlow.
Tällä välin oli Kvitsinski lähettänyt neljä kaikkein vahvinta ja rohkeinta tallirenkiä toiselle puolelle taloa, käskien heidän sieltä kautta kiivetä katolle. Tämä sotatuuma ei kumminkaan jäänyt Harlow'ilta huomaamatta. Hän heitti äkkiä orret sikseen ja juoksi toiselle puolen kattoa. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä että kaksi renkiä, jotka jo olivat ennättäneet kiivetä ullakolle, samassa laskivat alas vesitorvea myöten, pihalla olevain poikanulikkain suureksi iloksi ja riemuksi. Harlow pui heille nyrkkiään ja palasi jälleen etupuolelle, tarttui jälleen orsiin ja rupesi niitä heiluttamaan junttapoata.
Äkkiä hän pysähtyi kuin koira, lintua vainuten.
— "Maksimushka, toveri, ystävä!" huudahti hän. "Sinäkö siellä?"
Minä katsahdin taakseni. Talonpoikain joukosta erosi todellakin Maksimka, kasakkipoika, ja astui eteenpäin, myhäillen ja hampaitaan irvistellen. Isäntä, satulantekijä, oli kaiketi päästänyt hänet kotiluvalle.
— "Kiipeä tänne, Maksimushka, sinä uskollinen palvelija!" jatkoi
Harlow. "Torjutaanpas yhdessä päältämme kaikki kehnot Tattarit ja
Litvan rosvot!"
Maksimka rupesi samassa nousemaan katolle, yhä myhäellen. Mutta hänet siepattiin kiinni ja vedettiin takaisin — taivas ties miksikä. Kenties muille varoitukseksi, sillä suurta apua ei hänestä Harlow'ille olisi ollut.
— "Vai niin!" virkkoi Harlow uhkaavalla äänellä ja tarttui jälleen orsiin. "No olkoon menneeksi!"
— "Vikenti Osipovitsh!" puhui Sletkin Kvitsinskille; "sallikaa minun ampua, enemmän noin vaan pelon vuoksi; pyssy on ladattu varpushauleilla!"
Mutta ei ennättänyt vielä Kvitsinski vastata hänelle, niin edellinen orsipari antoi perää vimmastuneen Harlow'in rautaisille käsille, kallistui, räsähti ja putosi maahan. Ja maahan sen perästä putosi Harlow'kin, voimatta enää pysyttäidä katolla. Raskaasti kumahti hän maahan. Kaikki säpsähtivät, huudahtivat…
Harlow makasi liikkumatta suullaan. Hänen selkäänsä oli iskenyt kurkihirren pää, joka oli pudonnut orsien mukana.