XXX.
Näin minä heidät sentään.
Anna Martinownan kohtasin minä aivan omituisella tavalla. Tultuani äitini kuoleman jälkeen meidän tilalle, jossa en ollut käynyt viiteentoista vuoteen, sain minä posrednikalta (välitysmieheltä) kutsumuksen neuvotteluun muitten naapurien kanssa tilanomistajan lesken Anna Sletkinin kartanoon. (Siihen aikaan toimitettiin Venäjällä maanjakoa, niinkuin vieläkin, hyvin vitkallisesti). Tuo tieto ett'ei äiti-vainajani luumusilmäistä juutalaista enää ollut maailmassa, ei minua ensinkään surettanut; se täytyy minun tunnustaa. Mielelläni sen sijaan tahdoin nähdä hänen leskeänsä. Hän kuului olevan erin-omainen emäntä. Ja todellakin: hänen talonsa ja tilansa, itse päärakennuskin (minä katsahdin vasten tahtoanikin kattoon: se oli raudasta) — kaikki oli erin-omaisen hyvässä järjestyksessä, kaikki oli paikallaan, kaikki oli siistiä ja puhdasta, kaikki oli maalattu, mikä maalattava on, — ei sitä saksalainenkaan emäntä parempaa järjestystä pidä. Anna Martinowna itse oli tietysti vanhentunut; mutta tuo omituinen, kuiva ja ikäänkuin häjy sulous, mikä minua ennen oli niin miellyttänyt, ei ollut vieläkään kokonaan kadonnut hänestä. Hän puettu oli siihen tapaan kuin maalaiset, mutta somasti. Hän otti meitä vastaan kohteliaasti — hänestä ei koskaan sopinut sanoa: ystävällisesti —. Nähtyään minut, tuon hirmuisen tapauksen todistajan, ei hän edes räväyttänyt silmäänsäkään. Ei hän maininnut sanaakaan äidistäni, ei isästään, ei sisarestaan, ei miehestään, — ei kenestäkään, niinkuin olisi ollut hänellä suu täynnä vettä. Hänellä oli kaksi erittäin sievää solakkavartaloista tytärtä, kumpaisellakin suloiset kasvot ja iloiset, ystävälliset mustat silmät. Poika oli hänellä kanssa. Tämä näytti vähän tulevan isäänsä, mutta oli sentään uljas poika! Tilanomistajain keskustellessa keskenään istui Anna Martinowna rauhallisena, arvokkaana, osoittamatta sanottavaa itsepäisyyttä eikä oman voiton pyyntiä. Mutta ei kukaan ymmärtänyt omia etujansa niin hyvin kuin hän, eikä kukaan osannut niin hyvin tuoda esiin vakuuttavia todistuksia oikeuksiensa puolustamiseksi. Kaikki "tähän kuuluvat" lain pykälät, jopa ministeristön kiertokirjeetkin tunsi hän tarkoin. Hän puhui vähän ja hiljaisella äänellä, mutta jok'ainoa sana sattui kohdalleen.
Loppujen lopussa ilmoitimme me suostuvamme kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja teimme niin paljon myönnytyksiä, että ihmeeksi kävi itsemmekin. Paluumatkalla moniaat herrat tilan-omistajat oikein rupesivat haukkumaan omaa itseänsä. Kaikki ähkivät ja pyörittelivät päitään.
— "Sepä viisas naikkonen, se!" sanoi yksi.
— "Viekas kettu!" puuttui toinen, karkeampi mies puheesen. "Mesi kielessä, myrkky mielessä —"
— "Ja semmoinen saituri!" lisäsi kolmas. "Ryyppy ja palanen mätiä vaan miestä päälle — onkos tämä laitaa?"
— "Mitäpäs semmoiselta parempaa odottaisi?" sanoa pöläytti muuan tilan-omistaja, joka siihen saakka ei ollut puhunut mitään. "Tietäähän sen joka ihminen, että hän myrkytti miehensä."
Ihmeekseni ei kukaan katsonut tarpeelliseksi vastustaa tuommoista, varmaankin aivan perätöntä syytöstä. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää, kun kaikki, huolimatta moitepuheista, kumminkin tunsivat kunnioitusta Anna Martinownaa kohtaan, yksin tuo karkeakin herra. Posrednikka se taas oikein innostui.
— "Korottakaa hänet valta-istuimelle!" huudahti hän, "niin siinä on teille — Semiramis tahi Katarina Toinen! Talonpoikain kuuliaisuus — erin-omaista. Lasten kasvatus — erin-omaista. Sitä älyä! Sitä ymmärrystä!"
Jääkööt nyt Semiramis ja Toinen Katarina sikseen, — se vaan on varma, että Anna Martinowna eli hyvin onnellista elämää. Sisällinen ja ulkonainen tyytyväisyys, sielun ja ruumiin terveys ja siitä seuraava suloinen tyyneys, — kaikki tuo tuli selvästi esiin hänessä itsessään, hänen puheessaan, kaikissa hänen oloissaan. Missä määrin hän tätä onnea ansaitsi on toinen asia.