XXXI.
Minä tiedustelin posrednikalta Eulampia Martinownaa ja sain tietää, ett'ei hänestä ole kuulunut mitään sen koommin kuin hän kotoa läksi ja että hän luultavasti jo aikaa sitten on muuttanut manalan majoille.
Niin virkkoi posrednikka … mutta minä olen vakuutettu siitä, että minä näin Eulampian, että minä kohtasin hänet. Asia oli seuraava.
Kolme neljä vuotta sen jälkeen kuin olin tavannut Anna Martinownan, muutin kesäksi Muurinaan, pieneen kylään lähellä Pietaria. Keskisäätyiset Pietarilaiset tuntevat hyvin tämän kesäpaikan. Metsästäminen Muurinan tienoilla kävi siihen aikaan jotenkin hyvin päinsä ja minä samoelin pyssy olalla melkein päivät umpeen. Kumppalina oli minulla muuan Wikulow, porvari, varsin älykäs ja hyväntahtoinen mies, mutta oman puheensa mukaan aivan "rappiolle joutunut".
Kaikkialla hän oli ollut ja kaikkena hän oli ollut! Mikään ei häntä ihmetyttänyt, sillä hän tiesi kaikki; ei hän muuta rakastanut kuin metsästystä ja — viinaa.
Kerran palasin hänen kanssansa Muurinaan. Tiemme kulki erään yksinäisen korkealla ja tiheällä pisteellä ympäröidyn talon ohitse tien risteyksissä. Olin nähnyt tämän talon jo monta kertaa ja aina se oli herättänyt uteliaisuuttani. Siinä oli jotakin salaperäistä, umpinaista, kolkonmykkää, jotakin mikä toi mieleen vankihuonetta tahi sairashuonetta. Tiellä ei näkynyt muuta kuin sen jyrkkä, tummanpunainen katto. Koko pisteessä oli ainoastaan yksi portti, ja sekin näkyi olevan aina lukossa. Portin takana ei kuulunut koskaan ääntä. Ja kumminkin tuntui että siellä varmaankin asuu joku: talo ei näyttänyt ensinkään autiolta. Päin vastoin näytti siinä kaikki lujalta ja vahvalta, vaikka piiritystä kestämään.
— "Mikäs linna se tuo on?" kysyin minä kumppaniltani. "Tiedättekö?"
Wikulow sirristi silmiänsä viekkaasti.
— "Eikös se ole ihmeellinen rakennus? Ispravnikalla täällä on siitä hyvät tulot."
— "Kuinka niin?"
— "Niinpä niin. Oletteko kuulleet puhuttavan raskolnikkain lahosta, niitten, jotka elävät ilman pappeja?"
— "Olen."
— "No tässä asuu juuri se heidän pää-emäntänsä."
— "Nainenko?"
— "No emäntä juuri elikkä neitsyt Maria, niinkuin he itse sanovat."
— "Mitä te puhutte!"
— "Puhdas tosi! Ankara kuuluu olevan semmoinen, kenrali oikein. Rahoja liikuttelee tuhansia. Kyllä minä ottaisin nuo neitsyt Mariat ja… Mutta mitäs tuosta!"
Hän kutsui Pegashkansa, ihmeellisen tarkkavainuisen koiran, jolle ei kumminkaan ollut mitään käsitystä seisusta. Wikulow'in piti sitoa siltä ylös toinen takajalka, jott'ei juoksisi niin kiivaasti.
Hänen sanansa painuivat mieleeni. Metsämatkoillani usein tahallanikin käänsin tieni tuon salaperäisen talon ohitse. Kerrankin tulin sen edustalle, niin — kas ihmettä! — pönkkä kolahti, avain vingahti lukossa, portti aukeni hiljalleen ja sieltä näkyi suuren hevosen pää, otsatukka palmikolla ja kirjavaksi maalattu luokka niskassa. Hiljaa, hätäilemättä ajoi tielle vähäiset rattaat, sentapaiset, joissa tavallisesti ajelevat kauppasaksat ja kulkukauppiaat. Nahkaisilla patjoilla, minun puolellani rattaita, istui noin 30 vuoden ikäinen mies, huomattavan kaunis ja solakka ulkomuodoltaan, siisti musta ärmäkkä yllä ja musta syvään otsalle painettu lakki päässä. Somasti hän ohjasi lihavaksi syötettyä, kiiltävää hepoa. Miehen vieressä, toisella puolen istui kookas nainen suorana kuin kynttilä. Hänen päätänsä peitti kallis musta saali; hänen yllään oli lyhyt olivinvehreä samettiröijy ja tumman sininen merino-hame. Valkoiset kädet, soreasti ristissä rinnalla, kannattivat toisiansa. Rattaat kääntyivät vasemmalle tielle, ja minä näin tuon naisen kahden askelen päässä. Hän käänsi hieman päätänsä ja minä tunsin hänessä — Eulampia Harlow'in. Tunsin hänet heti kohta, en epäillyt rahtuakaan, eikä siinä ollut epäilemistäkään. Sellaisia silmiä kuin hänellä, ja erittäinkin sellaista huulten asua — ylpeätä ja tunnokasta, en ollut nähnyt kellään. Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat kuin ennen, iho tummempi, siellä täällä rypyissä. Mutta kovin oli muuttunut näitten kasvojen muoto! Vaikea on sanoin sanoa mikä itseensä luottamus, mikä ankaruus, mikä ylpeys niissä nyt kuvastui. Ei ollut se pelkkää vallitsijan tyyneyttä, mikä asui jok'ainoassa piirteessä, ei se ollut vallan nauttimista vaan; tuossa huolettomassa katseessa, minkä hän minuun loi, ilmaantui entinen, juurtunut tottumus: nähdä kunnioittavaa, vastustamatonta nöyryyttä. Nähtävästikin oli tämä nainen, ei kumartajain, vaan orjain ympäröimänä; hän oli ilmeisesti unohtanut, että mikään hänen käskyistään olisi jäänyt täyttämättä. Minä lausuin ääneen hänen nimensä. Hieman hän vavahti, katsahti toistamiseen minuun — ei säikäyksellä, vaan halveksivalla vihalla: ken se minua muka häiritsee, ja avaten huulensa sanoi jotakin käskevästi. Hänen vieressään istuva mies säpsähti, lyödä läimäytti ohjaksilla hevosta, joka läksi kiitämään eteenpäin kiivasta ravia. Rattaat katosivat näkyvistäni. Sen koommin en enää kohdannut Eulampiata. Millä tavoin hänestä oli tullut raskolnikkain neitsyt Maria, sitä minä en voi käsittää. Mutta kenties hän perusti opin-suunnan, joka saapi nimekseen tai jolla nytkin jo lienee nimi: Eulampialaisuus? Kaikkia on ollut, kaikki on mahdollista.
* * * * *
"Niin, tämä se nyt oli, mitä aioin kertoa teille Lear kuninkaasta aromaalla, hänen perheestään ja hänen elämästään." Kertoja vaikeni. Me haastelimme kotvasen aikaa keskenämme ja läksimme sitten kukin kotiamme.