I.
Pietarissa eräänä talvena alkoi karnevaali ja jo ensimmäisenä päivänä minut kutsuttiin päivälliselle erään paraimman ystäväni luo. Siihen aikaan, kuin me olimme koulukumppaneja, oli hän meidän mielestämme arka ja kaino kuin nuori tyttö; mutta sittemmin hän osoitti, että kainous oli kaikkein vähimmin hänen vastuksinansa. Nyt hän jo on kuollut, kuten useimmat muutkin minun silloisista kumppaneistani.
Paitsi minua olivat herra Konstantin Aleksandrovits Asanov ja eräs siihen aikaan kuuluisa kirjailija luvanneet tulla. Se kuuluisa kirjailija ensin odotutti itseään hyvin kauan ja viimein lähetti sanan, että hän ei voinutkaan tulla, mutta hänen sijaansa tuli pieni vaaleaverinen herra, tuollainen ainiaan valmis, kutsumaton vieras, jollaisia Pietarissa on niin runsaasti.
Päivälliset kestivät sangen kauan, isäntä ei säästellyt viinejänsä ja ne alkoivat kohta näyttää tavallista vaikutustansa. Kaikki, mitä itsekullakin meistä oli mielessä — ja kelläpä ei olisi mitään? — tuli vähitellen ilmi. Isännältä katosi kainouden vivahdus kasvoista ja koko se umpimielisyys käytöksestä, joka muuten oli hänellä tapana. Silmät paloivat rohkeasti ja röyhkeästi, ja halpamainen, melkeinpä raaka hymy leikitteli hänen huulillansa. Valkoverinen herra nauroi tuon tuostakin rumaa naurua ja välistä aina kuului hänen kurkustaan omituista vinkumista. Mutta enimmän minä kummastelin kolmatta pöytäkumppania.
Herra Asanov, jonka käytös muuten aina oli erittäin kohtelias ja sievä, alkoi nyt äkisti pöyhkeillä ja heittelehtiä kuin huono maalaisnäyttelijä, pyyhkieli lakkaamatta käsillään otsaansa ja tukkaansa perin teeskentelevästi, kehui tuttavuuttansa ylhäisten kanssa ja puhui alinomaa eräästä sedästä, joka muka oli hyvin arvokas ja ylhäinen mies. Minä tuskin enää voin tuntea häntä. Hän koetti pilkatakin meitä ja yleensä osoitti niin vähän kunnioitusta seurakumppanejansa kohtaan kuin suinkin mahdollista.
Hänen hävytön käytöksensä saattoi minut viimein pahastumaan.
"Kuulkaas, hyvä herra", sanoin minä, "koska me nyt olemme niin mitättömät teidän silmissänne, niin olisi varmaankin paras teidän mennä ylhäisen setänne luo. Vai eikö hän ehkä ota teitä vastaan?"
Asanov ei vastannut, jatkoi vain teeskentelevää käytöstänsä.
"Ja mitä ihmisiä nämä ovat", sanoi hän, "eihän näillä ole tuttuja yhdessäkään ylhäisessä perheessä eikä ainoatakaan tosi hienoa naista tuttuna! Mutta katsokaas, minulla", riemuitsi hän, temmaten rintataskustaan esiin suuren lompakon ja lyöden sitä kämmenellään, "tässä on minulla koko tukku kirjeitä nuorelta tytöltä, jonka vertaa te ette löydä koko maailmasta!"
Isäntä ja valkoverinen herra eivät pitäneet lukua Asanovin kerskailemisesta. He pitivät toinen toistaan kiinni nutun napeista ja kertoivat kumpikin omaa historiaansa, mutta kuulematta kumpikaan toisensa puhetta.
"Se on turhaa kerskaamista, te ylhäisen sedän veljenpoika", sanoin minä, siirtyen vähän lähemmäksi häntä. "Teillä ei suinkaan ole kirjeitä minkäänlaisia, luulen minä."
"Vai niin, luuletteko? tekö?" vastasi hän ja katsoi minuun, ylpeästi hymyillen. "No, mitä nämä sitte ovat?"
Hän avasi lompakkonsa ja näytti kymmenkuntaa kirjettä, joiden kuorissa oli hänen nimensä.
"Tuon käsialan minä ihan varmaan tunnen", ajattelin minä heti.
Tätä kirjoittaessani tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni. Itsetuntoni on pahassa ahdingossa. Kukapa voisikaan olla tuntematta pahaa mieltä silloin, kuin hänen täytyy tunnustaa jokin huono teko. Mutta sitä ei nyt enää käy auttaa… Kun aloin kertomustani, tiesin jo edeltäpäin, että minun täytyy eräässä kohdassa tuntea tätä häpeää. Niinpä rohkasen nyt mieleni ja teen tunnustukseni.
Se teko tapahtui varsin yksinkertaisesti. Minä käytin hyväkseni otollista hetkeä, jolloin Asanov puoli juovuksissa oli huolimattomasti heittänyt kirjeet kädestänsä samppanjasta lainehtivalle pöytäliinalle — olipa omakin pääni aika lailla pyörällä — ja luin hätäisesti yhden niistä kirjeistä.
Sydämmeni oli pakahtua katkerasta tunteesta. Ah, minähän olin itsekin rakastunut samaan nuoreen tyttöön, joka oli kirjoittanut nämä kirjeet Asanoville, enkä minä nyt enää saattanut epäillä, että tyttö rakasti häntä. Koko se ranskaksi kirjoitettu kirje huokui suurinta hellyyttä ja rakkautta.
"Rakas Konstantin!" oli siinä alussa, ja loppu kuului: "Ole varovainen, kuten tähän asti. Minä en koskaan tule kenenkään toisen omaksi kuin teidän."
"Ikään kuin ukonnuolen huumaamana istuin minä hetkisen liikahtamatta, mutta toinnuttuani hypähdin heti ylös tuoliltani ja syöksyin ulos huoneesta, sanomatta sanaakaan jäähyväsiksi edes isännällekään."
Neljännestunnin kuluttua olin jo kotona omassa huoneessani.