II.

Slotnitskin perhe oli ensimmäinen, jonka tuttavuuteen minä pääsin, muutettuani Moskovasta Pietariin. Heitä oli viisi henkilöä: isä ja äiti, poika ja kaksi tytärtä.

Isä oli jo harmaapää, mutta vielä voimakas mies, entinen upseeri, ja nyt hänellä oli sangen tärkeä virka hallinnossa. Aamupäivät hän istui virastossa, iltapuolella makasi pari tuntia ja sittemmin löi korttia klubissa. Kotonaan hän oli harvoin. Hän puhui sangen vähän ja senkin vastenmielisesti, katseli tukan alta puolittain välinpitämättömästi ja puolittain tyytymättömästi! eikä lukenut mitään muuta kuin matkakertomuksia ja maantiedettä. Milloin hän voi pahoin, sulkeutui hän omaan huoneesensa ja maalaeli pikku tauluja taikka ärsytteli vanhaa harmaata papukaijaa, jonka nimi oli Popka.

Hänen rouvansa oli kivulloinen, sairaan punakka nainen, silmät mustat, syvälle painuneet ja terävä nenä. Päivät päästänsä istui hän hiljaa sohvassa ja kirjaili sohvatyynyjä stramaljikankaasta. Mikäli saattoi huomata, pelkäsi hän hyvin miestänsä, aivan kuin hän olisi hautonut mielessään jotakin suurta pahaa, jonka hän itse oli tehnyt hänelle.

Vanhin tytär Varvara Nikolajevna, kahdeksantoista vuoden ikäinen, valkoverinen, uhkea tyttö, iho kirkas ja silmät siniset, istui lakkaamatta ikkunan edessä, ohikulkijoita katsellen. Nuori poika oli kasvatettavana keisarillisessa lyseossa ja pääsi sieltä kotiin ainoastaan pyhäpäiviksi. Kuten isällään, ei hänelläkään ollut tapana puhua sanaakaan tarpeettomasti, ja nuorin tytär Sofia Nikolajevna oli luonteeltaan aivan yhtä hiljainen.

Slotnitskin talossa vallitsi ainainen äänettömyys ja hiljaisuus, jota ainoastaan Popkan kimeä parunta häiritsi. Vieraat tottuivat pian linnun yksitoikkoiseen huutoon ja tunsivat sitte vain sitä tukalammaksi tuon äänettömyyden. Muuten tapahtuikin varsin harvoin, että vieraita kävi Slotnitskissa; eittämättä oli siellä hyvin ikävä oleskella.

Yksin huonekalutkin, salin punaiset ja keltaiset seinäpaperit, ruokasalin pitkä rottinkituolirivi, kauhtuneet kirjaellut sohvatyynyt tytön- ja koirankuvinensa, lamput sarvenmuotoisine koristuksineen, vanhuuttaan mustuneet muotokuvat seinillä, kaikki tyyni näytti kolkolta ja ikävältä ja herätti vastenmielisyyttä.

Saavuttuani Pietariin katsoin olevani velvollinen käymään tervehtimässä Slotnitskin perhettä, koska se oli sangen likeistä sukua minun äitini suvulle. Suurella vaivalla siedin viipyä siellä tuntikauden ja kauan kului, ennenkuin sinne uudestaan menin. Mutta vähitellen aloin minä käydä siellä yhä useammin, ja varsinainen, jättääkseni sanomatta ainoa vetovoima oli talon nuorin tytär Sofia Nikolajevna. Alussa hän ei ollut vaikuttanut minuun vähääkään, mutta viimein minä kokonaan rakastuin häneen.

Sofia oli pieni, hoikka ja laiha nuori tyttö kasvot kalpeat, paksu musta tukka ja suuret tummat silmät, vaikka ne melkein aina olivat puoliummessa. Ankarat, melkein terävät kasvojenpiirteet ja varsinkin lujasti yhteen puserretut huulet osoittivat lujuutta ja tahdonvoimaa. Kotiväen kesken pidettiinkin häntä "lujaluontoisena" tyttönä.

"Hän on vanhimman sisarensa Katarinan kaltainen", sanoi kerran rouva Slotnitski minulle kahden kesken (miehensä läsnä ollessa hän ei uskaltanutkaan lausua Katarinan nimeä). "Te ette tunne häntä. Hän on naimisissa kaukana Kaukaasiassa. Kolmentoista vuoden ijässä, ajatelkaas, rakastui hän nykyiseen mieheensä ja sanoi jo silloin ei koskaan menevänsä kellekään muulle. Vaikka me kuinka olisimme koettaneet saada häntä muuttamaan mieltänsä, niin ei siitä ollut apua. Hyvinpä helposti saattaisi samanlaisia tapahtua pikku Sonjetskalle. Jumala varjelkoon häntä sellaisesta uppiniskaisesta itsepäisyydestä! Kyllä minä olen hyvin huolissani hänestä. Hän vasta äsken täytti kuudennentoista vuotensa, enkä minä nytkään saa häntä tottelemaan."

Herra Slotnitski astui saliin ja rouva vaikeni heti.

Tietysti minä en oikeastaan rakastanut Sofiaa hänen lujatahtoisuutensa tähden. Mutta vaikka hän oli harvapuheinen ja kuivasanainen sekä ilman mitään elävyyttä, oli hänessä sentään omituista lumoavaa suloa, jotain avomielisyyttä, viattomuutta ja oikeudentuntoa, joka minussa herätti yhtä paljon ihmettelyä ja kunnioitusta kuin rakkauttakin.

Minusta oli myöskin näyttänyt, kuin tyttökin olisi suosinut minua. Sen luulon haihtuminen ja tieto, että hän rakasti toista oli minun nuorelle sydämmelleni kova ja tuskallinen isku.

Odottamaton havaintoni kummastutti minua sitä enemmän, kuin herra Asanow jotenkin harvoin kävi Slotnitskissa, ei läheskään yhtä usein kuin minä, eikä silloinkaan näyttänyt osoittavan Sonjetskalle mitään erityistä huomiota.

Herra Asanov oli kaunis ja vielä nuori mies, kasvojen piirteet elävät, vaikka vähän jäykkätekoiset, silmät loistavat, tukka tumma, otsa paljas ja valkoinen ja täyteläiset punakat huulet sieväin viiksien alla. Hänen käytöksensä oli siisti ja vakava eikä puoleen vetävä, hän puhui ja lausui arvosteluja levollisen varmasti ja osasi hyvin irvokkaan näköisenä olla vaiti. Nähtävästi oli hänellä itsestään sangen suuret ajatukset. Hän nauroi harvoin, mutta silloin aina puoliääneen ja hampaitten välisiä eikä tanssinut koskaan. Hänen vartalonsa oli sen verran kömpelömäinen, että se ei olisi näyttänyt tanssissa hyvältä. Nuorempana oli hän palvellut Poltavan rykmentissä ja oli häntä siellä pidetty kelpo upseerina.

"Onpa kaikissa tapauksissa kummallista", ajattelin minä maaten sohvallani sinä iltana, kuin olin palannut ystäväni päivällisiltä, "on kaikissa tapauksissa kummallista, että minä en ole huomannut niin mitään."

"Olkaa varovainen kuten tähän asti!" ne sanat Sofian kirjeestä johtuivat minulle äkisti mieleen. "Vai niin", ajattelin minä, "silläkö tavalla sitä menetellään! Katsos vain sitä viekasta pikku tyttöä! ja minä kun luulin häntä suoraksi ja rehelliseksi kuin kulta. Mutta malttakaas, kyllä minä näytän teille, minä…"

Juuri samana hetkenä, sen muistan varsin hyvin, aloin minä itkeä katkerasti enkä sitte saanut unta koko yönä.