III.
Seuraavana päivänä läksin kello kahden aikaan Slotnitskiin.
Ukko ei ollut itse kotona, rouva ei istunut tavallisessa paikassaan. Hän voi pahoin, oli syönyt liiaksi pannukakkuja edellisenä iltana ja nyt mennyt makuukamariin ja käynyt lepäämään.
Varvara seisoi ikkunan edessä katsellen ulos kadulle. Sofia käveli edes takaisin huoneessa, kädet ristissä rinnalla. Popka parkui.
"Vai niin, tekö se olette! hyvää päivää!" sanoi Varvara hitaasti ja säveästi heti minun astuessani saliin, mutta jatkoi puoliääneen: "Kas tuossa astuu mies, leivintaikina pään päällä!" Varvaralla oli tapana silloin tällöin lausua ikäänkuin itsekseen puoliääneen huomioita ohikulkijoista.
"Hyvää päivää, Varvara Nikolajevna!" vastasin minä. "Hyvää päivää,
Sofia Nikolajevna! Mutta missä on Tatjana Vasiljevna?"
"Hän läksi vähän lepäämään. Meillä oli pannukakkuja eilen illalliseksi", sanoi Varvara, kääntymättä pois ikkunasta. "Miksi ette tulleet te tänne?… Kas, mihin ihmeelle tuo pikku notaari rientää?"
"Minulla ei ollut aikaa", vastasin minä.
"Kivääri käteen!" huusi Popka täyttä kurkkua.
"Tuo Popka parkuu tänään aivan sietämättömästi", virkahdin minä.
"Niinhän se aina parkuu", huomautti Sofia levollisesti.
Kaikki olimme hetkisen vaiti.
"Nyt tuo ihan varmaan tulee sisään portista!" huusi Varvara äkisti, käyden istumaan ikkunalle ja avaten ruudun.
"Mikä se on?" kysyi Sofia.
"Kerjäläinen", vastasi Varvara.
Hän otti äkisti vaskirahan, joka oli ikkunalla vielä täynnä tuhkaa pienen vahakynttilän jäljeltä, pisti päänsä ulos ikkunasta ja heitti rahan alas kadulle. Sitte hän sulki ruudun ja hyppäsi jotenkin raskaasti alas lattialle.
"Eilen minä vietin päiväni sangen hupaisesti", aloin minä puhetta ja kävin mukavasti istumaan nojatuoliin. "Eräs ystäväni oli kutsunut minut luoksensa päivälliselle. Konstantin Aleksandrovits oli siellä myöskin."
Minä katsahdin Sofiaan. Ei vähintäkään väräystä näkynyt hänen kasvoistansa.
"Ja minun täytyy tunnustaa", jatkoin minä, "että me joimme aika lailla.
Kahdeksan pulloa neljään mieheen!"
"Oh, mitä sanotte! Kahdeksan pulloa!" toisti Sofia levollisesti ja pudisti hymyillen päätänsä.
"Niin, kahdeksan pulloa", lausuin minä uudestaan suutuksissani hänen välinpitämättömyydestään. "Ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? Eipä syyttä sanota sananlaskussa: in vino veritas, elikkä meidän kielellä: kerkeä päihtyneen kieli."
"Kuinka niin?"
"Katsokaas, Konstantin Aleksandrovits nauratti meitä kaikkia aika lailla, sen voitte uskoa. Ajatelkaahan! Yht'äkkiä alkaa hän sivellä käsillään vatsaansa ja tukkaansa ja sanoo: Katsokaahan minua toki hyvät ystävät, ei teillä tässä edessänne ole mikään mitätön mies! Ensinnäkin on minulla setä, hyvin, hyvin ylhäinen ja mahtava mies…"
"Ha ha ha!" nauroi Varvara hyvin lyhyeen ja yksitoikkoisesti.
"Popka! Popka! Popka!" vastasi hänelle papukaija täyltä kurkkua.
Sofia pysähtyi ihan minun eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin.
"No, mitä te silloin sanoitte?" kysyi hän. "Muistatteko?"
Minä punastuin tahtomattani.
"En, sitä en tosiaan muista! Minäkin lienen kallistellut vähän liiaksi lasia. Mutta puhuakseni vakavasti", sanoin minä omituisesti ääntäni korottaen, "niin onpa tosiaan vähän vaarallinen juoda niin paljon viiniä. Huomaamattaan aletaan sitte puhua milloin mitäkin ja siten tullaan sanoneeksi sellaistakin, jota ei pitäisi sanoa kellekään ihmiselle."
"Vai niin, rupesitteko te ehkä laskemaan liiaksi lorua?" kysyi Sofia.
"En minä puhu itsestäni."
Sofia kääntyi pois ja alkoi uudestaan kävellä edes takaisin huoneessa.
Minä katsoin häntä ja olin oikein suutuksissani. "Häntä voisi luulla pikku tytöksi, lapseksi", ajattelin minä, "mutta miten hyvin hän jaksaa hillitä itsensä! Aivan kuin kivestä. Mutta maltahan…
"Sofia Nikolajevna!" sanoin minä kuuluvasti.
Hän pysähtyi. "Mitä te tahdotte?"
"Ettekö te tahtoisi vähän soittaa minulle? Ja muuten", lisäsin minä hiljempaan, "minulla on jotakin hyvin tärkeätä sanoa teille."
Vastaamatta sanaakaan astui Sofia saliin. Minä seurasin häntä. Hän avasi suuren pianon kannen.
"Mitä tahdotte minua soittamaan?" kysyi hän.
"Mitä hyvänsä. Joku Chopinin sävellys."
Sofia alkoi soittaa. Hän soitti jotenkin huonosti, mutta tarkkaan ja tunnokkaasti. Hänen sisarensa soitteli vain tanssimusiikkia ja sitäkin harvoin. Ruvetessaan soittamaan astui hän tavallisesti hyvin hitaasti ja säveästi pianon luo, kävi mukavasti istumaan tuolille, ja silloin pieni saali, joka hänellä aina oli hartioilla, valui alas käsivarsille, ja alkoi sitte soittaa valssia reippaasti ja pauhaavasti. Mutta keskellä valssia lopettaa hän sen äkisti ja alkaa toisen yhtä sukkelaan ja pauhaavasti, kunnes hän viimein yhtäkkiä hengähtää syvään, nousee pois pianon edestä ja palaa ikkunan luo. Merkillinen ihminen hän oli, se hidasliikkeinen, kahdeksantoistavuotinen Varvara.
Minä kävin istumaan pianon viereen.
"Sofia Nikolajevna", sanoin minä, katsoen häntä sivulta, "minun täytyy ilmoittaa teille uutinen, joka on minulle hyvin ikävä."
"Uutinenko? Mikä sitte?"
"Niin, se, että minä olen tähän asti ollut erehdyksissä teistä, ihan kokonaan erehdyksissä."
"Millä tavalla sitte?" vastasi hän, yhä soittaen ja silmillään seuraten sormiansa.
"Minä luulin teitä rehelliseksi ja suora naiseksi. Minä en luullut teidän voivan salata tunteitanne enkä ymmärtävän petosta ja teeskentelemistä."
Sofia kumarsi kasvonsa lähemmäksi nuotteja.
"Minä en käsitä. Mitä te tarkoitatte?"
"Kuulkaahan vielä", jatkoin minä, "minä en voinut koskaan ajatella, että te tuon ikäisenä jo osaisitte niin mestarillisesti vehkeillä."
Sofian kädet hiukan vapisivat pianolla.
"Mitä te puhutte?" sanoi hän, katsomatta vieläkään minuun. "Vehkeilenkö minä?"
"Niin, juuri te."
Hän nauroi ja se hymy pahastutti minua kovin.
"Te olette olevinanne välinpitämätön eräästä miehestä, milloin hän on teidän seurassanne täällä kotona, ja kuitenkin kirjoittelette te kirjeitä hänelle!" lisäsin minä kuiskaten.
Sofia kalpeni, mutta ei kääntynyt katsomaan minuun. Hän soitti kappaleensa loppuun, nousi ylös ja pani pianon kiinni.
"Mihin te menette?" kysyin minä vähän levottomasti. "Ettekö vastaa mitään?"
"Mitäpä minä vastaisin. Enhän minä edes tiedä, mistä asiasta te puhuttekaan. Teeskennellä minä en osaa."
Hän alkoi järjestellä nuottejansa.
Veri nousi minulle päähän.
"Vai niin, ettekö tiedä, mistä asiasta minä puhun?" sanoin minä ja nousin myöskin seisomaan. "Jos sallitte, niin minä heti muistutan teille mieleen eräitä sanoja teidän kirjeestänne: Olkaa varovainen kuten tähänkin asti!"
Vieno vavistus väräytti nuoren tytön koko vartaloa.
"Minä en olisi odottanut teiltä mitään sellaista", sanoi hän viimein.
"En minäkään olisi odottanut, että te, Sofia Nikolajevna, viitsisitte osoittaa suosiotanne miehelle, joka…"
Sofia kääntyi äkisti minuun päin ja minä tahtomattanikin astuin askeleen taa päin. Tytön muuten puoliumpinaiset silmät aukesivat kokonaan, harmin ja suuttumuksen salamoita leimahteli hienojen mustain silmäripsien alta.
"Jos niin on", sanoi hän, "niin tietäkää myöskin, että minä rakastan sitä miestä ja että minä en pidä vähääkään lukua siitä, mitä te ajattelette hänestä tai minun rakkaudestani häneen. Ja mitä teillä on siinä asiassa tekemistä? Mikä oikeus teillä on puhua minun kanssani sellaisista asioista? Ja jos minä olen kerran tehnyt päätöksen, niin…"
Hän vaikeni äkisti ja riensi pois huoneesta.
Minä jäin seisomaan, mutta samassa, kuin ovi sulkeutui nuoren tytön jäljestä, oli koko minun entinen suuttumukseni kadonnut. Silmänräpäyksessä oli se muuttunut ihan päinvastaiseksi häpeän ja itsehalveksimisen tunteeksi. Nyt vasta minä tajusin, miten perin sopimaton ja halpamainen minun käytökseni oli ollut, ja häpeässäni seisoin minä siinä, kädet kasvoilla, aivan kuin pahentavan häväistyksen kohtaamana. "Herranen aika, mitä minä olen tehnyt!" huokasin minä, sydämmestäni katuen.
"Anton Nikitits!" kuului neitsyen ääni tampuurista, "olkaa hyvä ja menkää heti tuomaan lasi vettä Sofia Nikolajevnalle."
"Mitä nyt?" kysyi toinen ääni ruokasalista.
"Neiti itkee ihan hirveästi."
Minä vavahdin ja riensin etsimään salista hattuani.
"Mitä te puhelitte Sonjetskan kanssa?" kysyi Varvara levollisen säveästi tapansa mukaan, ja oltuaan hetkisen vaiti lisäsi hän puoliääneen: "Kas, tuossahan hän taas astuu se pikku notaari."
Minä menin sanomaan hänelle jäähyväisiä.
"Miksi jo nyt menette? Odottakaa vähän, mamma tulee kohta."
"Ei, minä en voi", vastasin minä, "parasta on minun tulla toiste."
Minun kauhukseni, tosiaan suureksi kauhukseni astui Sofia juuri silloin vakavin askelin saliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin tavallisesti ja silmäluomet punaiset itkusta. Minua hän ei ollut huomaavinaankaan.
"Tules tänne, niin saat nähdä, Sonja!" sanoi Varvara. "Tuo pikku notaari kävelee lakkaamatta tästä ohitse."
"Se on kaiketi vakooja", huomautti Solia hyvin halveksivalla äänellä.
Se oli minulle jo liiaksi! Minä riensin ulos enkä tosiaankaan tiedä, mitenkä minä pääsin kotiin.
Minun mieleni oli niin raskas ja katkera, että sitä en voi kavalakaan. Neljänkolmatta tunnin kuluessa kaksi sellaista julmaa iskua! Minä olin saanut tietää, että Sofia rakasti toista ja että minä olin ainiaaksi kadottanut hänen kunnioituksensa. Minä tunsin olevani niin nöyryytetty ja kukistettu, että en edes voinut olla suutuksissani itseenikään. Maaten sohvalla, kasvot seinään päin, antauduin nauttimaan harmini ja toivottomuuteni ensimmäisen purkauksen katkeruutta.
Yht'äkkiä kuulin astuntaa huoneeni lattialla. Minä nousin ylös. Tulija oli eräs lähimpiä ystäviäni, Jakov Pasinkov.
Minä kyllä olisin suuttunut kehen hyvänsä muuhun ihmiseen, joka olisi sinä päivänä tullut kutsumatta minun huoneeseni, mutta kerrassaan mahdoton oli minun suuttua Pasinkoviin. Päin vastoin surunkin vaiheella, joka niin katkerasti minua ahdisti, minä tosiaan ilostuin hänen tulostansa ja tervehdin häntä ystävällisesti. Vanhan tapansa mukaan astui hän pari kertaa edes takaisin huoneessa, puhkuen ja vetäen pitkiä jalkojaan jäljestänsä, seisoi sitte silmänräpäyksen ajan ääneti minun edessäni ja kävi viimein yhtä ääneti nurkkaan istumaan.