IV.
Minä olin hyvin kauan, melkein ihan lapsuudesta asti ollut hyvä tuttu Jakov Pasinkovin kanssa. Hän oli ollut kasvatettavana samassa yksityisessä oppilaitoksessa Moskovassa, saksalaisen Winterkellerin luona, jossa minäkin olin viettänyt kolme vuotta.
Jakovin isä, joka oli köyhä, virasta eronnut majori ja muuten hyvin rehellinen, mutta hiukan heikkomielinen mies, oli tullut herra Winterkellerin luo pienen, silloin seitsenvuotisen poikansa kanssa, maksanut hänestä vuoden maksun, mutta sitte matkustanut pois Moskovasta ja kadonnut, antamatta enää mitään tietoa itsestään. Tuon tuostakin kuului hämäriä kummallisia huhuja hänen vaiheistansa. Vasta kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen Irtish-joen tulvaan. Ei kukaan tiennyt, mikä hänet oli vienyt Siperiaan.
Jakovilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia. Hänen äitinsä oli kuollut jo hyvin kauan sitte. Sillä tavalla joutui hän jäämään Winterkellerin taloon. Oli hänellä tosiaan yksi etäinen sukulainen, jota hän sanoi "tädiksi", mutta hän oli niin köyhä, että alussa ei uskaltanut tulla tervehtimään nuorta sukulaistansa, kun pelkäsi, että poika tungettaisiin hänelle vastuksiksi.
Vaimovanhuksen pelko oli kuitenkin turha. Hyväsydämminen saksalainen piti Jakovin luonansa, antoi hänen opiskella ja syödä yhdessä toisten oppilasten kanssa (mutta arkipäivinä jätettiin aina jälkiruoka hänelle antamatta) ja teki hänelle vaatteita vanhoista nuuskanruskeista kapoista, joita hänen äitinsä, hyvin vanha, mutta vielä reipas ja toimelias liiviläisvaimo, oli käyttänyt.
Kaikkein näiden asianhaarain tähden ja varsinkin siitä syystä, että Jakovin asema koulussa oli muka alhaisempi, kohtelivat kumppanit tavallisesti häntä huolimattomasti ja halveksivasti. He katselivat häntä yli olkansa kuin köyhää poikaa, josta ei kukaan huolinut, ja sanoivat häntä milloin "akankapaksi", milloin "myssysankariksi", hänen tätinsä kun aina käytti kummallista pitsimyssyä, jonka päälaella törrötti keltainen nauhaviuhka kuin hernetukku, ja milloin "Jermakin pojaksi", koska hänen isänsä oli kulkenut Irtishiin kuten kuuluisa Jermak. Mutta huolimatta noista haukkumanimistä, hänen naurettavista vaatteistaan ja köyhyydestään kaikki kuitenkin pitivät hänestä paljon. Mahdoton tosiaan olikin olla häntä suosimatta. Parempi sydämmistä, nöyrempää ja uhraavaisempaa ihmistä tuskin vain on koskaan ollut maailmassa.
Kuin minä näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ijässä ja minä olin äsken täyttänyt kolmetoista. Minä olin silloin hyvin itserakas ja lellitelty poika, rikkaassa kodissa kasvanut. Niinpä minä heti kouluun tultuani kiiruhdin tekemään lähempää tuttavuutta erään ruhtinaan pojan kanssa, josta herra Winterkeller piti aivan erityistä huolta, ja parin muun ylhäissukuisen pojan kanssa. Kaikki muut pidätin minä kaukana itsestäni enkä Pasinkovia ottanut edes huomioonikaan. Sitä pitkää ja hoikkaa poikaa rumassa nutussaan ja lyhyissä housuissa, joiden alta näkyi karkeat, kuluneet puolisukat, katselin minä köyhän työmiehen pojan tai sellaisen palveluspojan vertaiseksi, jonka isäni oli minulle valinnut kotitilustemme maaorjain joukosta.
Pasinkov oli hyvin kohtelias kaikille, mutta ei koskaan koettanut tunkeutua kenenkään suosioon millään erityisillä keinoilla. Jos hänet karkoitettiin pois, hän ei nöyrtynyt eikä myöskään pahastunut, vaan pysyi etäämpänä ikään kuin odotellen, että toinen katuisi tylyyttänsä. Sellainen hän oli minuakin kohtaan, mutta kaksi kokonaista kuukautta kului, ennenkuin minun ylpeyteni lannistui ja minä käsitin, miten paljon parempi hän oli meitä muita.
Oli kirkas, kaunis kesäpäivä. Innokkaan ja väsyttävän pallipelin jälkeen menin minä pihasta pieneen puutarhaan, joka oli koulun oma, ja näin Pasinkovin istuvan penkillä korkean sireenipensaan alla.
Hän luki kirjaa. Astuessani hänen ohitsensa katsahdin kirjan kansiin ja luin saranoista nimen "Schillers Werke". Minä pysähdyin.
"Osaatteko te saksaa, te?" kysyin minä.
Minua hävettää vielä tänäkin päivänä, kun muistan, miten kopeaa ylpeyttä ja halveksimista oli ääneni kaiussa.
Pasinkov katsoi minuun pienillä, mutta paljon sanovilla silmillään ja vastasi:
"Kyllä, kyllä minä osaan. Entä te?"
"Enkö minä sitä osaisi!" vastasin minä.
Minä olin melkein pahastunut tuosta hänen kysymyksestään ja aioin astua edelleen, mutta olipa siinä kuitenkin jotain, käsittämätöntä itsellenikin, mitä se oli, joka minua pidätti lähtemästä.
"No, mitä Schillerin teosta te luette sitte?" kysyin minä samalla ylpeällä äänellä.
"Nyt minä luen Mielenmalttia. Se on erinomaisen kaunis kappale. Jos tahdotte, niin luen sen teille. Käykää istumaan tähän viereeni penkille."
Minä vitkastelin vähän, mutta kävin sentään istumaan. Pasinkov alkoi lukea.
Hän ilmeisesti osasi saksaa paljon paremmin kuin minä ja monessa paikassa täytyi hänen selittää, ajatusta minulle. Mutta minä en enää hävennyt omaa taitamattomuuttani enkä hänen taitavammuuttansa.
Siitä päivästä, siitä yhteisestä lukemisesta sireenein varjossa rakastin minä Pasinkovia koko nuoren sydämmeni innolla, liityin häneen ja katselin ylös häneen kaikessa, joka oli hyvää ja oikeata.
Muistanpa vielä tänäkin päivänä hyvin elävästi, minkä näköinen hän siiloin oli. Vähänpä hänen muotonsa muuttuikin vuosien kuluessa. Hän oli pitkä ja laiha ja jotenkin kömpelö, kapeat olkapäät ja syvälle painunut rinta tekivät hänet sairaan näköiseksi, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä valitella pahoinvointia. Suuri, yläpuolelta aivan pyöreä pää oli aina vähän kallellaan toiselle puolelle ja pehmoinen vaalea tukka riippui ohuina kiehkuroina hänen hoikalla kaulallansa. Kasvot eivät olleet kauniit, vaan melkein naurettavat pitkän, paksun ja punaisen nenän tähden, joka riippui leveäin suorien huulien päällä. Mutta erinomaisen kaunis oli hänen avoin, kirkas otsansa, ja kun hän hymyili, loistivat hänen pienet, harmaat silmänsä niin lempeän sydämmellisesti ja ystävällisesti, että kun vain niihin katsoi, sydän oikein lämpeni ja ilostui.
Minä muistan myöskin varsin hyvin hänen hiljaisen ja tasaisen äänensä, joka oli hiukan käheä, mutta ei vastenmielisesti. Hän puhui yleensä vähän ja nähtävästi vaivalloisesti, mutta milloin hän hiukan lämpeni ja vilkastui, sujui puhe helposti ja vapaasti, ja — varsin kummallista katsella — hänen äänensä silloin hiljeni hiljenemistään, katse muuttui yhä enemmin sisälliseksi ja ikään kuin sammuvaksi ja koko muoto hiukan punastui. Sanoilla sellaisilla kuin "totuus", "hyvyys", "elämä", "tiede", "rakkaus" ei koskaan ollut mitään väärää kaikua Pasinkovin huulilla, lausuipa hän ne kuinka suurella innostuksella hyvänsä. Pakotta, ponnistuksetta nousi hänen henkensä ylös ihanteiden maailmaan. Hänen puhdas sielunsa oli joka hetki valmis astumaan "kauneuden pyhyyteen". Se odotti vain tulotervehdystä, sisällistä yhteyttä toisen sielun kanssa.
Pasinkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja kuin minä olen kohdannut matkallani. Nykyaikaan ovat kuten tietty romantikot melkein kokonaan kadonneet. Ainakaan niitä ei ole yhtään nykyajan nuorisossa. Sitä pahempi tälle nykyajan nuorisolle!
Sillä tavalla vietin minä kolme vuolta paraimmassa ystävyydessä Pasinkovin kanssa. Joka ajatuksen, jokaisen tunteen ilmoitimme me toinen toisellemme, me olimme, kuten sanotaan, yksi sydän ja yksi sielu. Niinpä minä sainkin eräänä päivänä tiedon hänen ensimmäisestä rakkaudestaan, ja minä muistan vielä, miten kiitollisen ja ihastuneen myötätuntoisesti minä kuuntelin hänen tunnustustansa.
Hänen kainon rakkautensa esine oli herra Winterkellerin sisarentytär, sievä, valkoverinen saksalaistyttö, jolla oli pienet pyöreät lapsenkasvot ja lempeät uskolliset sinisilmät. Hän oli hyvin hyvä ja tunteellinen tyttö, ihasteli Mattissonia, Ulandia ja Schilleriä ja saneli heidän runojaan varsin viehättävästi hennolla vaan kirkkaalla äänellä.
Pasinkovin rakkaus oli niin platoninen kuin mahdollista. Hän tapasi lemmittyänsä ainoastaan pyhäpäivinä, jolloin hän aina tuli panttileikkisille Winterkellerin lasten kanssa, ja silloinkin hän puhui hyvin vähän tytön kanssa. Ja kun tyttö kerran sanoi hänelle: "rakas herra Jakov", hän ei saanut unta koko seuraavana yönä pelkän onnentunteen tähden. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että tyttö puhutteli kaikkia muitakin hänen kumppanejansa samalla tavalla: "rakas herra Se tai Se."
Muistan minä myöskin hänen surunsa ja murheensa, kun eräänä päivänä se uutinen kerrottiin koulussa, että neiti Fredrika — se oli tytön nimi — oli mennyt suuren teurastuslaitoksen ja lihakaupan omistajalle, herra Kniftukselle, joka oli sangen kaunis ja sivistynyt nuori mies, ja että hän ei ollut sitä tehnyt yksistään tottelevaisuudesta vanhempiansa kohtaan, vaan totisesta rakkaudesta.
Se oli kova isku minun ystäväparalleni, ja varsinkin oli hänelle katkera se päivä, jolloin nuorikot ensi kerran kävivät tervehtimässä eno Winterkelleriä. Entinen neiti, nykyinen rouva Fredrika esitteli miehellensä Pasinkovin, sanoen häntä nytkin "rakkaaksi herra Jakoviksi". Herra Kniftuksessa loisti ja paistoi kaikki tyyni, silmät, otsa ja hampaat, komeasti kammattu musta tukka, frakin metallinapit, kultavitjat, jotka riippuivat kauniissa kaaressa liivillä, yksinpä saappaatkin hänen suurehkoissa ja hyvin ulos päin pyrkivissä jaloissaan.
Pasinkov puristi hänen kättänsä ja toivotti täydestä sydämmestä — siitä olen ihan varma — hänelle pitkää häiriytymätöntä onnea.
Se tapahtui minun läsnä ollessani. Muistanpa, miten osaaottavasti ihmetellen minä katselin ystävääni. Hän näytti minusta oikealta sankarilta! Ja kun sitte jäimme kahden kesken, miten surumieliset olivatkaan kaikki meidän sanamme ja ajatuksemme!
"Etsi lohdutusta taiteesta!" sanoin minä hänelle.
"Niin", vastasi hän, "taiteesta ja runoudesta."
"Ja ystävyydestä!" virkoin minä hellästi.
"Niin, ystävyydestä!" toisti hän liikutettuna.
Mitkä viattoman, lapsellisen onnen päivät!
Ero Pasinkovista oli ensimmäinen katkera suru minun elämässäni. Muutamia viikkoja ennen minun lähtöäni oli hän, kärsittyään paljon huolia ja vastuksia, pitkän, monesti aivan naurettavankin kirjeenvaihdon jälkeen monen asianomaisen viraston kanssa, viimeinkin saanut paperinsa selville, niin että pääsi yliopistoon. Hyväsydäminen saksalainen kustansi häntä ylioppilaanakin yhä edelleen, mutta vanhojen sadekappanuttujen ja housujen sijaan sai hän nyt kunnolliset vaatteet korvaukseksi monenlaisten ainetten opetuksesta kasvatusisänsä koulun nuorille oppilaille.
Minun seurusteluni hänen kanssansa jatkui aivan samalla tavalla kuin ennenkin aina viimeiseen hetkeen asti, kuin minä oleskelin herra Winterkellerin luona, vaikka meidän ikämme ero nyt tuli enemmin näkyviin kuin ennen ja vaikka minä aloin vähän kadehtia muutamia hänen uusia ylioppilaskumppanejansa. Hänen vaikutuksensa minuun oli aina ollut parasta lajia, mutta kovaksi onneksi sitä ei kestänyt kauan. Minä kerron vain yhden esimerkin siitä, minkä muutoksen parempaan päin hänen esimerkkinsä voi saada aikaan minussa. Lapsena olin minä tottunut valehtelemaan. Mutta Jakovin läsnä ollessa, jopa häntä vain muistellessanikin oli minun mahdoton saada kieltäni kääntymään valheesen.
Erityinen nautinto oli minusta kävellä hänen kanssansa pitkät matkat taikka vain astua hänen vieressään edes takaisin huoneessa ja kuunnella, mitenkä hän minuun katsomatta saneli runoja hiljaisella, sointuvalla äänellään. Minusta tuntui silloin, kuin me molemmat olisimme hitaasti ja vähitellen päässeet vapaaksi kaikista maallisista siteistä ja liidelleet kauas pois johonkin ihmeelliseen, salaperäisestä kauneudesta säteilevään seutuun.
Erittäin muistan minä erään yön.
Me istuimme yhdessä penkillä sireenipensaan alla; se oli aina tuosta ensikohtauksesta asti ollut meidän lempipaikkamme. Kaikki muut makasivat ja nukkuivat. Ääneti ja hiljaa olimme me nousseet ylös, pukeutuneet puolipimeässä ja hiipineet hiljaa ulos haaveksimaan. Ulkona taivasalla oli sangen lämmin, mutta tuon tuostakin tuli raitis tuulenpuuska ja me lähennyimme silloin vielä lähemmäksi toisiamme. Me puhuimme molemmat paljon ja innokkaasti, niin että me usein keskeytimme toisemme puhetta, mutta emme kiistelleet koskaan. Meidän yllämme loisti lukematon tähtijoukko. Jakov nosti silmänsä tummaa yötaivasta kohti, puristi minun kättäni ja saneli hiljaa vapisevalla äänellä:
Ylhäällä avaruuden teillä
Täht'joukot ijät' kiertelevät —
Ja kaikki hoitaa Luojan valpas silmä.
Harras vavistus väräytti koko minun nuorta olentoani. Vavisten kuin vilusta kiersin minä käteni ystäväni kaulaan ja itkin. Sydämmeni oli täynnä yli taitojensa.
Mihinkä on paennut se nuori, haaveksiva innostus? Sinne pois, jonne nuoruuden aikakin on mennyt ja josta ei mikään enää palaa takaisin!
* * * * *
Kahdeksan vuoden kuluttua tapasin minä Pasinkovin Pietarissa. Minä olin silloin vähän ennen päättänyt antautua virkamiesuralle, ja eräs sukulainen, jolla oli jonkin verta vaikutusvaltaa, oli hankkinut minulle pienen paikan eräästä hallintovirastosta.
Meidän jälleen yhtymisemme tuli oikeaksi ilojuhlaksi. Minä en voi koskaan unhottaa sitä hetkeä. Eräänä päivänä keskitalvella istuen yksin huoneessani kuulin hänen äänensä tampuurista. Miten minä vavahdin sen rakkaan äänen kaiusta, miten sydämmeni sykki, kuin juoksin hänelle kaulaan, antamatta hänelle aikaa riisua turkkiansa tai edes päästää vyötäkään vyöltänsä! Miten innokkaasti minä häntä katselin kyynelien lävitse, jotka liikutuksesta vasten tahtoani nousivat pimittämään silmiäni!
Hän oli vähän vanhennut seitsemän viime vuoden kuluessa. Otsassa oli koko joukko hienoja ryppyjä, posket syvälle painuneet ja tukka harvennut, multa partaa ei ollut kasvanut ja hymy oli vielä ennallaan. Ja hänen naurunsa, tuo omituinen minulle niin rakas sisällinen, melkein nyyhkyttävä nauru oli myöskin sama kuin ennen.
Olipa meillä sinä päivänä puhumista, kyselemistä ja kertomista keskenämme! Miten paljon vanhoja lempirunoelmia me luimme toinen toisellemme!
Minä pyysin häntä muuttamaan minun luokseni asumaan, mutta siihen hän ei suostunut. Sen sijaan lupasi hän käydä tervehtimässä minua joka päivä ja sen lupauksensa hän myöskin piti.
Ei Pasinkov ollut sisällisestikään muuttunut. Hän oli yhä vielä sama romantikko kuin ennenkin. Vaikka elämän halla, kokemuksen kylmä viima oli viileksinyt hänen olemustansa sisäisimpiin komeroihin asti, niin se kaunis kukka, joka oli jo aikaisin alkanut juurtua hänen sydämmeensä, kuitenkin oli säilyttänyt hennon, raittiin kauneutensa kokonaisena, ihan eheänä. Minä en voinut hänessä huomata surua enkä huolia. Hän oli kuten ennenkin hiljainen ja äänetön, mutta aina hyväsydämminen ja ystävällinen kaikkia kohti.
Pietarissa eli hän kuin erämaassa, ei huolehtinut vähääkään vastaisesta elämästänsä eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa.
Minä vein hänet Slotnitskin perheesen ja sitte kävi hän siellä sangen usein. Hän ei ollut itserakas, ei arka eikä kaino, mutta sielläkin, kuten kaikkialla muualla, oli hän yleensä hyvin äänetön ja hiljainen. Kuitenkin häntä mielellään nähtiin siellä vieraana. Ei ainoastaan Tatjana Vasiljevna, joka samoin oli hyvin hiljainen, vaan myöskin hänen vanha miehensä, jonka kanssa ei juuri ollut helppo seurustella, otti aina hänet ystävällisesti vastaan, ja molemmat harvapuheiset tytöt myöskin tottuivat kohta hänen hiljaiseen, ystävälliseen käytökseensä.
Usein oli hänellä tullessaan muutamia äsken ilmestyneitä runoelmia pitkän aina nuuskanruskean takkinsa takataskussa. Pitkään aikaan hän ei saa ottaneeksi esille kirjaansa, vaan istuu ja ojentelee päätänsä joka taholle kuin lintu, katsellakseen, oliko missään sopivaa nurkkaa, johon hän voisi vetäytyä syrjään. Hän yleensä mielellään istuu aina nurkassa. Löydettyään viimein pikku paikan jostakin sopukasta ottaa hän esiin kirjan ja alkaa lukea ensin hiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä, sille vähitellen yhä kovemmin, keskeyttäen siiloin tällöin itseään jollakin lyhyellä huomautuksella tai huudahduksella.
Minä panin huomiooni, että sellaisissa tapauksissa Varvara mieluisemmin kuin hänen sisarensa lähestyi häntä ja kuunteli hänen lukemistansa, vaikka hän tosin ei ymmärtänytkään kaikkea. Yleensä Varvara hyvin vähän harrasti kirjallisuutta. Hän tavallisesti kävi istumaan juuri Pasinkovin eteen, laski leukansa käsien nojaan ja katseli häntä keskelle kasvoja eikä silmiin. Koko lukemisen aikana hän ei lausunut sanaakaan, mutta välistä veti syvän huokauksen.
Iltasilla, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä me olimme panttisilla. Silloin tuli tavallisesti lisäksi myöskin kaksi nuorta tyttöä, Slotnitskien sisaria ja etäisempiä sukulaisia sekä pari kadettia tai muita nuoria poikia. Tytöt olivat sievänlaiset, lyhyehköt, hyvin iloiset ja herkät nauramaan. Pojat varsin siivot ja käytökseltään siistit, ja silloin oli varsin iloista ja hupaista muuten niin äänettömässä ja hiljaisessa huoneessa.
Näiden leikkien aikana istui Pasinkov aina Tatjana Vasiljevnan vieressä. Heidän molempain tuli ajatella, "mitä sen piti tehdä, joka tunsi pantin omakseen", eikä se ollut mikään helppo tehtävä.
Sofia ei pitänyt suuteloista eikä muista hellyyden osoituksista, joilla pantti tavallisesti lunastetaan, ja Varvara suuttui milloin hänen piti etsiä tai arvata jotakin.
Molemmat nuoret sukulaiset nauroivat lakkaamatta, huolimatta mistään. Mitä ihmettä heillä saattoi ollakaan nauraa niin herkeämättä! Välistä minä oikein pahastuin heitä katsellessani, mutta Pasinkov vain hymyili ystävällisesti ja nyykytti päätänsä.
Ukko Slotnitski ei ottanut osaa meidän leikkeihimme, vaan istui huoneessaan ja katseli äreästi ja tyytymättömästi meitä avonaisesta ovesta. Mutta kerran sattui, että hän ihan yht'äkkiä kenenkään aavistamatta tuli ulos ja ehdotti, että se, joka tunsi pantin omakseen, tanssisi hänen kanssansa valssin. Tietysti ehdotus hyväksyttiin. Tatjana Vasiljevnan pantti tuli näkyviin. Hän joutui hyvin hämilleen ja punastui kuin viisitoista vuotinen tyttö; mutta hänen miehensä käski Sofiaa soittamaan, kumarsi rouvalleen ja tanssi hänen kanssansa vanhaan tapaan kolmen neljäsosan tahdissa kaksi kertaa salin ympäri.
Muistan varsin hyvin, miten hänen mustaveriset, kellertävät kasvonsa terävine pikku silmineen, joissa ei muuten koskaan näkynyt hymyä, milloin oli näkyvissä, milloin piilossa, hänen hitaasti pyöriessään, unhottamatta koskaan tavallista ankaruuttansa, joka hänen muodossansa asui. Tanssissa hän harppasi pitkiä askelia ja vähän hypähti joka uuden tahdin alussa, mutta hänen rouvansa liikutteli jalkojaan sukkelaan ja sievästi sekä ikään kuin pelosta painoi kasvojaan hänen rintaansa vasten.
Valssin loputtua vei hän hänet takaisin istuinpaikalleen, kumarsi, meni huoneesensa jälleen ja veti oven jälkeensä kiinni.
Sofia aikoi nyt nousta pois pianon edestä. Mutta Varvara pyysi häntä soittamaan edelleen, meni Pasinkovin luo ja ojentaen hänelle kätensä, sanoi hämillään hymyillen:
"Tahdotteko?"
Pasinkov näytti hyvin kummastuneelta, mutta nousi heti, hän kun aina oli erinomaisen kohtelias, ja laski kätensä Varvaran vyötäisille. Vaan ensi askeleella hän jo lipesi ja kaatui, ja koettaessaan äkisti irrottautua naisestaan sysäsi hän kyynyspäällään sitä, pikku pöytää, jolla papukaijan häkki oli.
Häkki putosi lattialle, papukaija peljästyi ja alkoi huutaa: "kivääri käteen!" Siitä syntyi yleinen nauru. Ukko Slotnitski näyttäytyi huoneensa kynnyksellä, katsahti tyytymättömästi tuota epäjärjestystä ja paiskasi kiivaasti oven jäljestään kiinni. Aina siitä asti ei tarvittu muuta kuin mainita sitä tapausta Varvaran läsnäollessa, niin hän heti alkoi nauraa ja katsoa Pasinkoviin, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kerrassaan mahdoton oli keksiä mitään hauskempaa, kuin Pasinkov silloin teki.
Pasinkov rakasti suuresti musiikkia. Usein pyysi hän Sofia Nikolajevnaa soittamaan jotakin ja istui silloin nurkassa kuunnellen ja hiljaa hyräillen mukaan tuntehikkaimmissa paikoissa. Varsinkin ihasteli hän Schubertin "Tähtitaivasta". Hän vakuutti, että hänestä sitä kappaletta kuunnellessa aina tuntui, kuin yht'aikaa sävelien kanssa pitkät siniset valosäteet ampuisivat korkeudesta suorastaan häntä rintaan. Ja nyt minä katsellessani pilvetöntä tähtikirkasta yötaivasta en voi olla muistelematta Pasinkovia ja Schubertin säveliä.
Viimeksi johtuu minulle mieleen huvimatka, jonka teimme Slotnitskin perheen kanssa Pargalaan [suuren, kaunisseutuisen järven rannalle, joka on 1 1/2 peninkulman päässä Pietarista Viipuriin piin].
Me ajoimme koko seura kaksissa neljän istuttavissa ajurin vaunuissa, joissa oli c:n muotoiset vieterit, korkeat kuskinistuimet ja heinillä täytetyt istuintyynyt. Ruunit, kivulloiset hevoset, jotka ontuivat jokainen eri jalkaa, veivät meidät hitaassa juoksussa perille.
Me kävelimme kauan kauneissa hongikoissa, joimme maitoa suurista savipulloista ja söimme mansikoita sokurin kanssa. Ilma oli ihana. Varvara yleensä ei mielellään kävellyt paljoa, hän kun pian väsyi, mutta tällä kertaa hän ei jäänyt jäljelle meistä muista. Hän oli ottanut hatun päästään, tukka riippui vapaana, hitaisuus oli muuttunut elävyydeksi ja kasvoja kaunisti raitis puna. Tavattuaan metsässä kaksi pientä talonpoikaistyttöä istahti hän heti alas maahan, huusi tytöt luoksensa ja asetti heidät istumaan viereensä, mutta muuten ei osoittanut heille mitään ystävyyttä.
Sofia, jolla seurakumppanina oli herra Asanov, katsahti heihin kylmäkiskoisesti hymyillen, mutta ei huolinut heistä sen enempää. Ukko Slotnitski huomautti, että Varvara oli oikea "pesäkana", ja silloin Varvara heti nousi ylös ja astui edelleen. Pari kertaa tällä kävelyretkellä metsässä meni hän Pasinkovin luo ja sanoi:
"Jakov Ivanits, minulla on jotakin sanomista teille." Mutta mitä hänellä oli sanottavaa, Pasinkov ei saanut koskaan tietää.
Vaan jopa on aika palata keskeytyneesen kertomukseeni takaisin.