V.
Minä ilostuin hyvin Pasinkovin tulosta, mutta kun ajattelin, mitä olin tehnyt edellisenä päivänä, jouduin niin häpeihini, että käännyin jälleen seinään päin, sanomatta hänelle sanaakaan.
Odoteltuaan hetkisen vaiti, kysyi Pasinkov, enkö minä voinut hyvin.
"Kyllä, kiitos kysymyksestäsi", mutisin minä hammasten välistä, "minun vain vähän kivistää päätäni."
Jakov ei enää kysellyt mitään, vaan otti kirjan, istahti nurkkaan ja rupesi lukemaan.
Siten kului toista tuntia. Minä jo olin ihan ryhtymässä kertomaan hänelle kaikki tyyni, kuin äkisti tampuurin kello soi, ilmoittaen jonkun tulevan.
Tampuurin ovi aukesi. Minä kuuntelin, Asanovin ääni kysyi minun palvelijaltani, olinko minä kotona.
Pasinkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista, jonka tähden hän minulle kuiskasi menevänsä sisähuoneesen ja käyvänsä minun sänkyyni odottamaan, ja hän meni.
Juuri samassa astui sisään Asanov.
Jo hänen kiihkosta punaisten kasvojensa muodosta sekä lyhyestä ja äreästä tervehdyksestään minä aavistin, että hän ei suinkaan ollut tullut vain huviksensa. "Mitähän tästäkin nyt tulee?" ajattelin minä itsekseni vähän levottomana.
"Hyvä herra", alkoi Asanov, käyden nojatuoliin istumaan, "minä tulin teidän luoksenne, että te saisitte tilaisuuden haihduttaa minulta eräitä epäilyksiä."
"Vai niin, todellako?"
"Niin, juuri niin. Minä tahdon tietää, oletteko te kunniallinen mies."
"Mitä te niillä sanoilla tarkoitatte?" kysyin minä kiivastuen.
"Niin, minä tarkoitan yhtä tosi asiaa", vastasi hän pannen eri painoa joka sanalle. "Eilen minä näytin teille lompakkoani, jossa oli erään henkilön kirjeitä minulle. Tänään te olette nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — huomatkaa tarkkaan: nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — maininneet samalle henkilölle muutamia sanoja niistä kirjeistä, vaikka teillä ei ole ollut mitään oikeuden tapaistakaan sellaiseen, lievimmiten sanoen, kömpelöön käytökseen. Minä haluan sen tähden kuulla, miten te aiotte selittää tuon kaikin puolin moitittavan käytöksenne."
"Ja minä haluan tietää, mikä oikeus teillä on tällä tavoin tutkistella minua", vastasin minä, vavisten sekä häpeästä että kiukusta. "Jos te huviksenne sopimattomasti kerskailette ylhäisistä tuttavuuksistanne ja huvittavasta kirjeenvaihdostanne, mitä se minuun koskee? Vai eivätkö ehkä kaikki kirjeenne teillä enää ole tallella?"
"Kirjeet minulla kyllä on tallella, mutta minä olin eilisiltana sellaisessa tilassa, että te varsin helposti saatoitte…"
"Lyhyesti puhuen, hyvä herra", keskeytin minä ja puhuin tahallani niin kovasti kuin mahdollista, "minä pyydän teitä jättämään minua rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää enkä aio antaa teille mitään selityksiä käytöksestäni. Saatattehan mennä tiedustelemaan siltä eräältä henkilöltä, ehkä hän osaa selitellä teille asiat."
Minä tunsin, miten suuttumus kiehui minussa, ja päätäni pyörrytti.
Asanov katsoi minuun, nähtävästi koettaen tehdä katsettaan pilkalliseksi ja läpitunkevan teräväksi, siveli viiksiänsä ja nousi hitaasti seisomaan.
"Minä tiedän nyt, mitä minun tulee ajatella", sanoi hän. "Teidän muotonne todistaa kyllin selvästi teitä vastaan. Mutta minä sanon teille, että oikea aatelismies ei tee sillä tavalla. Varkain lukea toisten kirjeitä ja sitte mennä nuoren, ylhäis-sukuisen naisen luo häiritsemään hänen rauhaansa…"
"Menkää hiiteen! sanon minä teille", tiuskasin ihan raivoisesti ja jalkaa polkien. "Lähettäkää tänne sekundanttinne, minä en aio teidän kanssanne vaihtaa enää sanaakaan."
"Te voitte säästää opetuksenne sellaiselle, joka niitä paremmin tarvitsee", vastasi Asanov kylmästi. "Minä aioin itsestänikin lähettää tänne sekundantit."
Hän läksi
Uuvuksissa vaivuin minä sohvalle ja peitin kasvoni käsilläni. Joku koski minua olkapäähän. Minä katsahdin ylös. Se oli Pasinkov.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Onko se tosiaankin totta? Oletko sinä lukenut toisten kirjeitä?"
Minulla ei ollut voimaa vastata, minä vain nyykäytin päätäni myöntävästi.
Pasinkov meni ikkunan luo. Seisoen seljin minuun sanoi hän hitaasti:
"Sinä olet lukenut nuoren tytön kirjeen Asanoville. Kuka se nuori tyttö on?"
"Sofia Nikolajevna", vastasin minä sellaisella äänellä, kuin syytetty vastaa tuomarillensa.
Pasinkov seisoi pitkän hetken vaiti ja ajatuksiin vaipuneena.
"Ainoastaan tunteiden kiihko voi olla jonkin verran puolustuksenasi", sanoi hän viimein. "Rakastatko sinä häntä, sitä nuorta tyttöä?"
"Rakastan."
Pasinkov oli taas vaiti pitkän ajan.
"Sitä luulinkin. Ja sinä olet tänään käynyt häntä torumassa…"
"Olen, olen, olen", keskeytin minä toivottomasti. "Sinulla on kyllin syytä halveksia minua."
Pasinkov astui muutamaan kertaan edes takaisin yli lattian.
"Ja tyttö, rakastaako hän häntä?" kysyi hän.
"Rakastaa."
Pasinkov käänsi silmänsä alas ja katsoi kauan lattiaan, niitä väräyttämättä.
"No hyvä, tämä täytyy selvitellä jälleen", sanoi hän, nostaen päänsä pystyyn.
Hän otti hattunsa.
"Mihinkä sinä menet?"
"Asanovin luo."
Minä hyppäsin ylös sohvalta.
"Mutta minä en sitä salli! Mitenkä se olisi mahdollista kaiken sen jälkeen, mitä me äsken puhelimme? Mitä hän ajattelisi!"
Pasinkov katsoi minuun lempeästi ja vakavasti.
"Onko sinusta sitte parempi mennä vielä pitemmälle tässä ikävässä asiassa, saattaa itsesi turmioon ja nuori tyttö pahaan huutoon?"
"Mitä sinä sitte aiot sanoa Asanoville?"
Minä koetan näyttää hänelle asiata järkevässä valossa. "Minä sanon hänelle, että sinä pyydät hänellä anteeksi, että…"
"Mutta minä en tahdo pyytää häneltä mitään anteeksi!"
"Etkö tahdo? Etkö sinä silloin ole syypää, etkö sinä ole tehnyt pahoin?"
Minä katsoin Pasinkoviin. Hänen kasvojensa levollinen ja ankara, mutta surullinen muoto liikutti minua kovin. Sellaisena minä en ollut häntä ennen nähnyt, Vastaamatta kävin minä ihan ääneti istumaan sohvalle.
Pasinkov läksi.
* * * * *
Miten tuskissani minä odotteita hänen palaamistansa! Miten sietämättömän hitaasti kuluivat minuutit ja hetket! Viimein hän palasi myöhään illalla.
"Sano, kuinka kävi", kysyin minä arasti.
"Jumalan kiitos!" vastasi hän, "kaikki on jälleen sovitettuna!"
"Olitko Asanovin luona?"
"Olin."
"Mitä sanoi hän? Oliko hän vaativainen ja pöyhkeä, arvattavasti?" utelin minä hätäisesti.
"Ei, sitä en voi sanoa. Minä odotin paljon enempää vastusta. Hän ei ole niin tyhjä eikä ylpeä kuitenkaan, kuin minä hänestä luulin."
"Ja sitte, kävitkö kenenkään muunkin luona?" kysyin minä hetkisen päästä.
"Kävin Slotsnitskissa."
"Vai niin…"
Sydämmeni sykki kovasti. Minä en uskaltanut katsoa Pasinkoviin.
"Mitä hän…"
"Sofia Nikolajevna on hyvä ja ymmärtäväinen tyttö. Niin, hän on tosiaankin hyvä tyttö. Alussa oli hän hyvin levoton, mutta sitte tyyntyi. Muuten meidän keskustelumme ei kestänytkään kauempaa kuin viisi minuuttia."
"Ja sinä, puhuitko sinä hänelle kaikki, minusta, kaikki tyyni?"
"Minä sanoin hänelle, mitä hänen oli välttämätön saada tietää."
"Ja nyt minä tietysti en enää saata käydä heillä?" sanoin minä murheissani.
"Miksi et? Silloin tällöin sinä kyllä saatat käydä siellä, ja sinun pitääkin käydä, ett'ei saataisi aihetta lörpötyksiin ja väärin käsityksiin.
"Voi Jakov, sinä et nyt voi muuta kuin halveksia minua!" vaikeroin minä, jaksaen töin tuskin pidättää kyyneliäni.
"Minäkö? halveksia sinua?" Hänen hyvistä, ystävällisistä silmistään alkoi loistaa hellintä rakkautta. "Halveksia sinua! Kuinka saatatkaan sinä ajatella niin? Oliko sitte sinun niin helppo kestää tätä iskua? Etkö sinä sitte enää olekaan tuskissasi?"
Hän ojensi minulle kätensä ja minä heittäydyin nyyhkien hänen rinnoilleen.
* * * * *
Muutamien päivien kuluttua, joina minä hyvin huomasin, että Pasinkov ei ollut hyvällä mielellä kuten tavallisesti, päätin minä viimein lähteä käymään Slotnitskissa.
Vaikea olisi sanoin kuvata, mitä minä tunsin astuessani saliin. Minä muistan, että tuskin voin erottaa perheen jäseniä toisistaan ja että ääni takertui minulle kurkkuun joka kerran, kuin yritin puhumaan.
Sofian ei ollut myöskään helpompi olla. Hän koetti pakottaa itseään puhelemaan minun kanssani, mutta hänen silmänsä karttoivat minun katsettani ja päin vastoin, ja jokaisessa hänen liikkeessään, koko hänen olemuksessaan oli selvästi huomattavaa pakkoa ja — miksikään lausuisi totuutta — salaista inhoa. Minä kiiruhdinkin vapauttamaan niin pian kuin mahdollista sekä häntä että itseäni siitä kiusallisesta tilasta.
Tämä yhtyminen onneksi olikin viimeinen ennen hänen häitänsä Asanovin kanssa. Äkisti tapahtui muutos minun omassa elämässäni ja vei minut pois Venäjänmaan toiseen laitaan, niin että minun täytyi pitkäksi ajaksi erota Pietarista, Slotnitskeista ja, ikävintä kaikesta, myöskin hyvästä ystävästäni Jakov Pasinkovista.