VI.
Seitsemän vuotta oli kulunut. Minä en katso tarpeelliseksi kertoa, mitä minulle oli tapahtunut koko sinä aikana. Minä olin vaellellut ympäri Venäjänmaata, ollut kaukana etäisissä erämaissa, ja Jumalan olkoon kiitos, ne etäiset erämaat eivät olekaan niin hirvittävät, kuin moni luulee. Keskellä suurinta saloa kasvaa tuulen kaatamien puiden alla ja tiheiköissä kuitenkin varsin monta kaunista ja tuoksuvaa kukkaa.
Eräänä päivänä aikaisin keväällä matkustin minä virkatoimissa pienen piirikaupungin läpi eräässä Itä-Venäjän etäisessä kuvernementissa. Torin poikki ajaessa minä mitään ajattelematta tirkistellessäni ulos himmeästi vaununikkunasta yhtäkkiä näin miehen, jonka kasvot näyttivät minusta erittäin tutuilta.
Hän seisoi erään puodin erässä eikä hänellä näyttänyt olevan mitään erityistä tekemistä. Minä katselin häntä tarkemmin ja suureksi ilokseni tunsin hänet Pasinkovin palvelijaksi Jeliseiksi.
Minä heti pysäytin vaunut hyppäsin alas ja riensin Jelisein luo.
"Hyvää päivää, ystäväni!" sanoin minä, töin tuskin jaksaen hillitä liikutustani. "Oletko sinä täällä herrasi kanssa?"
"Niin, minä se olen", vastasi hän hitaasti, mutta heti sitte riemastui:
"Ah, oletteko se te, pikku isä! Ja minä kun en ollut tuntea teitä!"
"Onko Jakov Ivanits siis täällä?"
"On tietysti, kuinka minä muuten voisin olla täällä!"
"Missä hän sitte on? Vie minut heti hänen luoksensa."
"Sen minä kyllä teen! Olkaa hyvä, lähtekää minun kanssani. Me asumme tuossa ravintolassa."
Jelisei vei minut torin poikki ravintolaan, lakkaamatta laususkellen:
"Miten Jakov Ivanits nyt tulee iloiseksi! Miten hän ilostuu!"
Jelisei, synnyltänsä kalmukkilainen, oli muodoltaan erittäin vastenmielisen, melkeinpä hurjan näköinen, mutta kuitenkin oli hän perin hyväsydämminen ja ymmärtäväinen mies. Hän oli jo kymmenen vuotta ollut Pasinkovin palveluksessa ja rakasti häntä rajattomasti.
"Kuinka Jakov Ivanits nyt jaksaa?" kysyin minä häneltä.
Jelisei käänsi pienet mustankellertävät kasvonsa minuun päin.
"Voi, pikku isä, huonosti, hyvin huonosti!" vastasi hän huoaten. "Te ette suinkaan tunne häntä enää. Näyttää, kuin hänellä ei enää olisi pitkää elonaikaa jäljellä. Juuri sentähden me vain oleskelemmekin täällä, että hän on niin heikko. Me olemme matkalla Odessaan, näettäkös, oikein kunnolliseen parannuslaitokseen."
"Mistä te sitte tulette?"
"Siperiasta, pikku isä."
"Siperiastako!"
"Niin, se on varma, se. Jakov Ivanitsilla oli siellä hyvä paikka. Mutta siellä hän myöskin sai haavansa."
"Haavansako? Onko hänestä tullut sotilas?"
"Ei suinkaan. Sivilivirassa hän oli."
"Sepä merkillistä", ajattelin minä itsekseni.
Tällä välin olimme saapuneet ravintolaan, ja Jelisei riensi edeltä ilmoittamaan minun tuloani.
Ensi vuosina eromme jälkeen olimme Pasinkov ja minä hyvin usein kirjoittaneet toinen toisellemme, mutta viimeinen kirje, kuin minä olin saanut häneltä, oli nyt neljä vuotta vanha, ja siitä saakka minä en ollut millään muullakaan tavalla saanut mitään tietoa hänestä.
"Olkaa hyvä, tulkaa ylös, olkaa niin hyvä!" huusi Jelisei rapuilta.
"Jakov Ivanits ikävöitsee teitä nähdäksensä."
Nopein askelin juoksin minä huonoja, heiluvia rappusia ylös ja astuin pieneen puolipimeään huoneesen. Sydämmeni sykähti rinnassani. Kapeassa sängyssä, kappa peitteenä, makasi Pasinkov kalpeana kuin ruumis ja ojensi toista paljasta, laihaa käsivarttansa minua kohti.
Minä riensin vuoteen viereen ja puristin hänen kättänsä huumeen tapaisella kiihkolla, mutta en saanut pitkään aikaan sanotuksi sanaakaan.
"Jakov, rakas Jakov, kuinka sinä jaksat?" virkoin viimein.
"Oh, ei mitään hätää", vastasi hän heikolla äänellä. "Minä olen vähän sairas, siinä kaikki tyyni. Mutta miten ihmeellä sinä tulit tänne?"
Minä kävin istumaan luolille Pasinkovin vuoteen viereen ja katsoin kauan hänen kasvojansa, päästämättä irti hänen kättään. Minä kyllä tunsin rakkaat kasvot, silmäin katse ja muodon hymy olivat entisellään, mutta muuten näkyi koko olennossa selviä taudin hävityksen jälkiä.
Pasinkov huomasi, miten minua tuskastutti hänen näkönsä.
"Minä en ole ajellut partaani kolmeen päivään", sanoi hän, "enkä luullakseni kammannut tukkaanikaan, mutta muuten ei ole mitään hätää."
"Sanos minulle, Jakov", aloin minä, "mitä juttuja ne olivat, joita
Jelisei minulle kertoi. Oletko sinä haavoitettu?"
"Niin, se on kokonainen historia", vastasi hän, "ja minä sitte kerron sen sinulle. Minä olen tosiaankin haavoitettu, ja arvaapas, mistä aseesta. Nuolesta!"
"Nuolestako!"
"Niin, nuolesta, en tuollaisesta tarumaisesta Amorin nuolesta, vaan oikeasta ampumanuolesta, joka oli tehty jostakin notkeasta puusta, päässä taidokkaasti tehty kärki. Omituisen tunteen vaikuttaa sellainen nuoli, varsinkin kun se sattuu rintaan ja tunkeutuu keuhkoihin asti."
"Mutta miten ihmeen tavalla se tapahtui?"
"Aivan yksinkertaisesti. Kuten tiedät, on aina ollut vähän naurettava, vähän hullunkurinen koko minun elämäni. Muistathan, mikä naurettava kirjeenvaihto minulla oli virastojen kanssa, ennenkuin sain paperini ylioppilaaksi pyrkiessäni, ja samoin on tosiaankin ihan hullunkurista, että minä haavoituin nuolesta. Kukapa tavallinen ihminen meidän valistuneena aikanamme enää antaisi itseänsä nuolen haavoittaa? Ja huomaa, se ei tapahtunut sattumasta eikä missään urheilun harjoituksessa, vaan tosi taistelussa."
"Mutta sinähän kuitenkin jätät sanomatta, millä tavalla."
"Malta, malta, kyllä saat kuulla", keskeytti hän. "Tiedäthän, että minut kohta sinun lähdettyäsi Pietarista siirrettiin Novgorodiin. Siellä minä asuin jotenkin kauan, ja totta puhuakseni minulla oli siellä hyvin ikävä, vaikka minä tapasinkin…" — hän huokasi syvään — "mutta siitä saamme puhua toiste. Kaksi vuotta sitte sain minä toisen, varsin edullisen paikan. Se tosin oli vähän liian kaukana, Irkutskin kuvernementissa, mutta mitäpä siitä! Nähtävästi oli sallimuksen tarkoitus, että minun kuten isänikin piti joutua Siperiaan. Mutta onpa se kuitenkin ihana maa se Siperia! Rikas, komea, suurenmoinen, sen voi kuka hyvänsä todistaa, joka on siellä käynyt. Minä viihdyin erinomaisen hyvin. Minulla oli komennettavana koko joukko siellä syntyneitä asujamia, mutta pahaksi onneksi muutamille heistä, kymmenkunnalle varmaankin, johtui mieleen ruveta salakuljettajiksi ja kiellettyjen tavarain kauppiaiksi. Minut lähetettiin ottamaan heitä kiinni. Sen minä ihan oikein teinkin, mutta silloin yksi heistä varmaankin pelkästä tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta ryhtyi tekemään vastarintaa ja ampui minua nuolella rintaan. Minä tosiaankin olin vähällä siihen kuolla, mutta viimein sentään toinnuin ja aloin parata. Nyt minä matkustan Odessaan voimistumaan siellä kokonaan. Hallitus, jolle minä olen suuressa kiitollisuuden velassa, myönsi minulle pienen erityisen matkarahan sitä varten."
Väsyksissä puheen ponnistuksesta laski Pasinkov päänsä painumaan alas tyynylle ja vaikeni. Heikko puna kirkasti hänen kasvojansa ja silmät painuivat kiinni.
"Te ette jaksa puhua niin paljoa", sanoi Jelisei, joka oli koko ajan huoneessa.
Oltiin sitte hetkinen vaiti. Kuului ainoastaan sairaan raskasta hengitystä.
"Ja nyt", jatkoi Pasinkov, avaten silmänsä, mutta pää vielä tyynyn varassa, "olen minä jo toista viikkoa maannut tähän pikku komeroon suljettuna. Luullakseni lienen jollakin tavalla vilustunut. Piirilääkäri hoitelee minua. Hänet kyllä saat kohta nähdä luullakseni. Hän näyttää ymmärtävän asian varsin hyvästi. Muuten minä olen iloissani tästä sattumasta, sillä mitenpä minä muulla tavalla olisin saanutkaan nähdä sinua."
Hän otti minua kädestä ja puristi sitä heikosti. Hänen kätensä, äsken jääkylmä, oli nyt polttava kuumeesta.
"Kerro minulle jotakin itsestäsi", alkoi hän jälleen ja työnsi kapan pois ryntäiltänsä. "Kukapa muistaakaan, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme."
Minä täytin hänen toivonsa, vaikka vain estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua hyvin tarkkaavasti, mutta pyysi sitte vähän vettä juodaksensa, sulki silmänsä ja alkoi levottomasti liikahdella vuoteellaan.
Minä kehoitin häntä vähän nukkumaan ja sanoin, ett'en aikonut ennen lähteä edelleen, kuin hän paranisi, vaan asettua ravintolaan viereiseen huoneesen.
"Tässä on kaikki hyvin huonoa", alkoi Pasinkov estellä, mutta minä painoin hiljaa hänen huulensa kiinni ja läksin pois huoneesta.
Jelisei seurasi minua.
"Kuinka oikeastaan on, Jelisei? Hänhän on ihan kuolemaisillaan, kuten näyttää?" kysyin minä uskolliselta palvelijalta.
Jelisei kääntyi pois, vastaamatta mitään.
Minä maksoin rahat kyytimiehelle, joka oli tällä aikaa odotellut torilla, ja saatuani sitte vähällä vaivalla tavarani järjestykseen Pasinkovin huoneen viereen, menin hiljaa hänen huoneesensa katsomaan, nukkuiko hän.
Ovessa kohtasin ison, lihavan ja kömpelön miehen. Hänen suurista, rokonarpisista ja leveistä kasvoistaan ei näkynyt mitään muuta kuin laiskuutta ja unteloisuutta. Pikku silmät näyttivät melkein kiinni liimatuilta ja huulet loistivat kuin juuri makaamasta noustua.
"Suokaa anteeksi, että kysyn", sanoin minä, "oletteko tohtori?"
Lihava mies suurella ponnistuksella pingoitti ylös otsaansa ja kulmiaan, kun koetti katsoa minuun.
"Niin, kyllä minä se olen", sanoi hän viimein.
"Olisitteko, herra tohtori, hyvä ja tulisitte minun huoneeseni; se on tässä vieressä. Jakov Ivanits makaa nyt, kuten näyttää; minä olen hänen vanha ystävänsä ja tahtoisin puhella teidän kanssanne hänen taudistaan, joka minua huolettaa kovin."
"Kyllä, tietysti", vastasi lääkäri sen näköisenä, kuin olisi sanonut: "Miksi suotta lörpöttelette niin paljon, kyllä minä vähemmälläkin tulisin."
Raskain, hitain askelin seurasi hän minua huoneeseni.
"Olkaa hyvä, sanokaa, herra tohtori", aloin minä heti, kuin hän pääsi istumaan suureen, mukavaan nojatuoliin, "millainen on ystäväni tila? Onko hän vaarassa?"
"On", sanoi hän levollisesti.
"Onko tauti hyvin vaarallinen?"
"On se."
"Onko siis syytä peljätä kuolemaa?"
"Kyllä sitä voi peljätä."
Myönnän, että minua vähän inhotti tuon lihavan lääkärin levollinen, unelias muoto.
"Siispä kaiketi täytyy", alotin uudestaan, "ryhtyä joihinkin erityisiin keinoihin, kutsua joku toinen lääkäri neuvottelemaan, vai mitä? Jotain kaiketi on tehtävä, herra tohtori."
"Neuvottelemaan, niin, se kävisi päinsä, miksikä ei, saatettaisiin kutsua Ivan Jefremits."
Lääkäri puhui vaivalloisesti ja lakkaamatta puhkaen. Suuri vatsa nousi ja laski joka sanalle, aivan kuin hän olisi tarvinnut sen erityistä apua, saadakseen esiin sanoja.
"Kuka on Ivan Jefremits?"
"Kaupungin lääkäri."
"Eikö kävisi lähettää noutamaan lääkäriä kuvernementin pääkaupungista?
Siellä varmaankin on monta taitavaa lääkäriä."
"Kyllä se kävisi päinsä."
"Ketä siellä pidetään taitavimpana lääkärinä."
"Taitavimpanako? Oli siellä tohtori Kolrabus, mutta hänet on varmaankin siirretty jonnekin muuanne. Muuten minä luulen, ett'ei ollenkaan tarvitse lähettää noutamaan ketään."
"Miksikä ei?"
"Teidän ystäväänne ei voi kuvernementinlääkärikään auttaa."
"Onko hänen tilansa niin huono?"
"On, hän on saanut aika pahan taudin."
"Millä tavalla hän oikeastaan on sairas?"
"Hän on haavoittunut, keuhkot ovat vialla. Sitte hän on vilustunut, saanut kuumetta ja sen mukaan kaikkea muuta pahoin vointia. Hänellä ei ole mitään terveyttä varastossa, ja ilman sitä, kuten tiedätte, ei kestetä niin ankaraa iskua."
Oltiin hetkinen vaiti.
"Saatettaisiin ehkä koettaa homolopatiaa", alkoi jälleen puhetta lihava lääkäri, katsahtaen minuun sivulta.
"Homolopatiaako? Mutta ettekö te ole täysi lääkäri?"
"Mitäpä siitä, että olenkin täysi lääkäri. Ettekö ehkä luule minun sillä ymmärtävän homoiopatiaakin? Kyllä, yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. Täällä on apteekkari, joka parantelee homolopatialla eikä hän ole edes suorittanut mitään tieteellistä tutkintoakaan."
"Tuopa ei kuulu hyvältä ", ajattelin minä itsekseni, mutta jatkoin kuuluvasti:
"Ei, herra tohtori, paras on teidän jatkaa tavallista keinoanne."
"Niin kuin tahdotte."
Hän nousi ylös kovasti puhisten.
"Menettekö nyt hänen luoksensa?" kysyin minä.
"Menen, minun täytyy käydä häntä katsomassa."
Ja hän läksi raskain, hitain askelin.
Minä en seurannut häntä. Luultavasti en olisi sietänyt nähdä sellaista lääkäriä ystäväni sairasvuoteen vieressä.
Minä soittamalla kutsuin palvelijani ja annoin hänelle käskyn heti matkustaa kuvernementin pääkaupunkiin, etsiä sieltä paras lääkäri ja kaikin mokomin tuoda hänet kanssansa.
Taas kuului raskasta astuntaa käytävästä. Minä avasin äkisti oven.
Tohtori siinä juuri tuli Pasinkovin huoneesta.
"Kuinka hän nyt voi?" kysyin minä kuiskaten.
"Ei mitään erityistä. Minä kirjoitin hänelle uutta lääkettä."
"Minä puolestani, herra tohtori, olen päättänyt lähettää noutamaan kuvernementin pääkaupungista parasta lääkäriä. Minä en suinkaan epäile teidän taitoanne, mutta tiedättehän itse, mitä sananlasku sanoo: Kahdet silmät enemmän näkee kuin yhdet."
"Vai niin, no, siinä teitte hyvin, siinä", vastasi hän ja läksi hitaasti laskeutumaan alas rappusia.
Selvästi näkyi, että minä olin hänestä ikävä.
Minä menin Pasinkovin luo.
"No, näitkö lääkäriä?" kysyi hän.
"Näin", vastasin minä.
"Minua", jatkoi Pasinkov, "miellyttää hänen ihmetyttävä levollisuutensa. Lääkärin sopiikin varsinkin hyvin olla hidasluontoinen ja rauhallinen, eikö totta? Se vaikuttaa sairaassa luottamusta ja antaa toivoa."
Tietysti minä en koettanutkaan saada häntä luopumaan niistä ajatuksista.
Vastoin luuloani oli Pasinkov paljon parempi illan suussa. Hän käski Jelisein laittaa teekeittiön kuntoon, kutsui minua luoksensa teelle ja sanoi itsekin juovansa kupin. Ihan nähtävästi tunsi hän itsensä iloiseksi ja varmaksi pikaisesta parantamisestaan. Kuitenkin koetin minä niin paljon kuin mahdollista estää häntä puhumasta, ja kun huomasin, että hän ei mielellään tahtonut pysyä vaiti ja hiljaa, ehdotin minä, että lukisin hänelle jotakin.
"Niin, tee niin, siitä tulee hauskaa!" vastasi hän iloisesti. "Kuten ennen Winterkellerissä, muistatko? Mutta mitä lukisimme? Katso tuolta ikkunalta, siellä minun kirjani ovat."
Minä menin ikkunan luo ja otin ensimmäisen kirjan, kuin käsiini sattui.
"Mikä kirja se on?" kysyi hän.
"Lermontov."
"Vai niin, Lermontov! Sepä oli hyvä. Puschkin on tosin ylevämpi."
Muistatko:
Pilvet taas kokouvat
Hiljaa ylleni…
taikka tätä:
Nyt viime kerran uskallan
Aatteissain suudella sun sulokasvojais.
"Ah, se on ihmeellistä, kaunista! Mutta Lermontov on myöskin oikea runoilija. Tiedäpäs, ystäväni, avaa kirja sattumalta ja lue siitä paikasta, joka tulee auki."
Minä avasin kirjan, mutta jouduin vähän hämilleni ja levottomaksi, kun avautui "Testamentti". Minä yritin kääntämään lehteä, mutta Pasinkov huomasi sen ja huusi:
"Älä, älä, lue, mistä aukesi!"
Ei siinä mikään auttanut. Minä luin Testamentin.
"Ihana runoelma", sanoi Pasinkov hiljaa heti, kuin minä lopetin viime värsyn. "Ihana runoelma! Mutta olipa se kuitenkin kummallista", jatkoi hän puhettaan, oltuaan hiukan aikaa vaiti, "että sinulle juuri sattui aukeamaan Testamentti. Hyvin ihmeellistä!"
Minä aloin lukea toista Lermontovin runoelmaa, mutta Pasinkov ei sitä enää kuunnellut, katsoi syrjään ja toisti vielä pariin kertaan: "Ihmeellistä, hyvin ihmeellistä!" Minä päästin kirjan putoamaan polvilleni.
"Sinulla on naapurina nainen", alkoi hän hiljaa sanella, mutta kääntyi sitte äkisti minuun päin ja kysyi: "Muistatko Sofia Slotnitskia?"
Minä punastuin.
"Ettäkö minä en muistaisi häntä?"
"Onhan hän nyt naimisissa?"
"On aikaa sille Asanovin kanssa. Kirjoitinhan minä sinulle."
"Niin tosiaankin, sinä kirjoitit siitä. Hänen isänsä, antoiko hän hänelle viimein anteeksi?"
"Niin, hän antoi anteeksi, mutta ei tahtonut koskaan nähdä Asanovia."
"Se oli itsepäinen ukko, se. No, oletko kuullut, ovatko he onnelliset?"
"Siitä minä en mitään tiedä, mutta luultavasti he ovat. He asuvat maalla Tulan kuvernementissa. Minä kerran matkustin heidän maatilansa ohitse, mutta en huolinut käydä heitä tervehtimässä."
"Onko heillä lapsia?"
"Luullakseni on. Kuulepas, Pasinkov, minä kysyisin sinulta yhtä asiaa."
Hän katsoi minuun, tapansa mukaan lempeästi hymyillen.
"Sanos minulle nyt, muistathan, silloin et tahtonut vastata kysymykseeni. Kerroitko hänelle, että minä rakastin häntä?"
"Minä sanoin hänelle kaikki, koko totuuden. Minä puhuin aina totta hänen kanssansa. Kaikki teeskenteleminen hänen edessään olisi ollut synti."
Pasinkov oli hetkisen vaiti.
"Mutta, sanos sinä minulle", alkoi hän taas, "unhotitko sinä hänet pian?"
"En pian, mutta unhotin sitte kuitenkin, Mitäpä auttaa turhaa huokaileminen?"
Pasinkov kääntyi minuun päin.
"Mutta minä, ystäväni", sanoi hän, huulet vapisevina liikutuksesta, "minä en olen sinun kaltaisesi. Minä en ole koskaan voinut enkä ole tahtonutkaan unhottaa häntä."
"Kuinka!" lausuin ilmi sanomatonta kummastustani. "Oletko sinä rakastanut häntä?"
"Niin, minä olen rakastanut häntä", sanoi Pasinkov hitaasti ja nosti molemmat kätensä päänsä päälle, "ja miten minä olen rakastanut häntä, tietää yksin Jumala. Minä en ole puhunut sitä kellekään ihmiselle, enkä oikeastaan aikonut puhua sitä nytkään, mutta olkoon menneeksi! Minullahan ei enää ole pitkää elonaikaa, sanotaan."
Pasinkovin odottamaton tunnustus kummastutti minua niin, että en saanut sanaakaan suustani, ja alinomaa palasi takaisin sama ajatus: "Kuinka se voi olla mahdollista ja ihan minun aavistamattani siitä vähääkään!"
"Niin, minä rakastin häntä", jatkoi hän ikään kuin puhuen itsekseen. "Minä en edes silloinkaan lakannut rakastamasta, kuin sain tietää, että hän rakasti Asanovia. Mutta se tuntui katkeralta. Jospa hän edes olisi rakastanut sinua, olisin minä ainakin voinut iloita sinun tähtesi, mutta Asanovia! Mitä olikaan siinä miehessä sellaista, joka saattoi herättää tytössä rakkautta? Ei mitään, se oli vain Asanovin onni, että niin tapahtui. Ja tulla omille tunteilleen uskottomaksi, luopua omasta rakkaudestaan, sitä Sofia ei voinut. Rehellinen, uskollinen sielu ei koskaan muutu."
Minä johduin muistelemaan Asanovin käyntiä minun luonani tuon onnettomuuden päivän iltapuolella ja Pasinkovin sekautumista asiaan, ja tahtomattani alkoi mielessäni kuohua syvää sääliä, niin että minä lausuin:
"Ja kaiken sen sinä sait tietää minulta, ystävä parka, etkä sinä sanallakaan, et ainoallakaan äänen väräyksellä ilmaissut, mitä sinä itse kärsit, läksit vain selvittelemään asiata hänen kanssansa."
"Niin, sitä selitystä hänelle", jatkoi Pasinkov, "minä en voi koskaan unhottaa. Silloin minä vasta sain tietää, silloin vasta minä ymmärsin, mitä se sana: mielenmaltti, merkitsi, jonka minä jo kauan sitä ennen olin valinnut elämäni tunnussanaksi. Mutta ainiaan on hän yksin ollut minun unelmani, minun ihanteeni. Ja köyhä se on, joka elää ikänsä ilman ihannetta!"
Minä katsoin Pasinkovia. Hänen silmänsä näyttivät katselevan kauas etäisyyteen ja säteilevän kuumeen loistosta.
"Minä rakastin häntä", jatkoi hän, "sitä hiljaista, uskollista, luopääsemätöntä ja lahjomatonta olentoa. Kun hän läksi Moskovasta, olin minä vähällä tulla mielipuoleksi surusta. Siitä saakka minä en ole koskaan rakastanut ketään muuta."
Ja äkisti kääntyen painoi hän kasvonsa syvälle tyynyn sisään ja itki hiljaa.
Minä riensin hänen vuoteensa luo ja kumarruin lähelle häntä, koettaen lohduttaa…
"Ei tässä mitään hätää ole", sanoi hän, nostaen päätänsä ja pudistaen tukan pois silmiltään, "jo se nyt on ohitse. Se tuntui vähän katkeralta, oma itseni säälitti minua vähän. Mutta mitäpä siitä, se on runojen syy kaikki tyyni. Lue jotakin muuta minulle, jotain vähän iloisempaa."
Minä otin Lermontovin jälleen käsiini ja aloin sukkelaan selata lehtiä edes takaisin. Mutta aina sain näkyviin sellaisia kappaleita, jotka olisivat saattaneet uudestaan liikuttaa sairaan mieltä. Viimein luin minä "Terekin lahjat".
"Kaunopuheista helyä!" sanoi sairas ystäväni koulumestarin äänellä, "mutta on siinä sentään monta kaunistakin paikkaa. Minä olen itse viime aikoina koettanut kirjoitella runomitalla ja alotin runoelman, jolle aioin panna nimeksi 'Elämän kalkki', mutta ei siitä tullut mitään. Me, ystäväni, saatamme tuntea samaan tapaan runoilijain kanssa, mutta emme itse runoella. Vaan nyt minä olen vähän väsyksissä ja koetan hiukan nukkua; etkö luule, että se olisi hyvä? Onpa se kuitenkin ihana asia, se uni ja sitte unennäöt. Koko meidän elämämme on pelkkää unta ja paras osa elämästä on uni ja unennäöt."
"Entä runous sitte?" kysyin minä.
"Runous on itse uni, mutta paratiisillinen unennäkö."
Pasinkov sulki silmänsä.
Minä seisoin hetkisen hänen vuoteensa vieressä. En luullut hänen nukkuvan niin pian, mutta vähitellen muuttuivat henkäykset yhtä pitemmiksi ja tasaisemmiksi. Hiljaa poistuin minä huoneesta, menin omaan huoneeseni ja heittäydyin pitkäkseni sohvalle.
Kauan pyöri ajatuksissani se, mitä nyt olin Pasinkovilta kuullut. Koko joukko vanhoja muistoja palasi mieleeni ja kummastutti nyt minua, mutta viimein minäkin nukuin.
Äkisti tunsin minä jonkun nykivän minua käsivarresta. Minä nousin istumaan. Se oli Jelisei.
"Olkaa hyvä, tulkaa herran luo!" sanoi hän hätäisesti.
"Kuinka hän voi?"
"Hän hourailee."
"Houraileeko? Eikö hän ole ennen houraillut?"
"Ei, viime yönä ensi kerran, mutta nyt paljon kamalammin kuin silloin."
Minä riensin Pasinkovin huoneesen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteellaan kumarruksissa eteen päin, leikitteli käsillään peitteen päällä, hymyili ja puhui, puhui lakkaamatta niin heikolla ja kaiuttomalla äänellä kuin tuulen suhina kaislikossa. Silmät hapuilivat ympäri huonetta. Yölampun heikko valo, jota lattialla varjosti pystyyn asetettu kirja, teki kattoon liikkumattoman valopaikan. Sairaan kasvot näyttivät puolipimeässä vielä kalpeammilta kuin ennen.
Minä menin vuoteen viereen, puhuttelin häntä nimeltään, mutta en saanut mitään vastausta. Minä kuuntelin tarkkaan hänen sekavaa puhettansa. Hän haaveksi Siperiasta ja sen metsistä. Välistä tuli järkevääkin ajatusta puheesen.
"Millaiset puut!" kuiskasi hän, "ylös taivaasen saakka!… Miten paljo härmää niiden oksilla!… Hopea… Lunta… Tuossa on pikku jälkiä… Tuo on jänis ja tuo valkoinen kärppä… Ei, isä se oli, joka karkasi minun paperieni kanssa… Kas tuossa hän on… Ei, hän on tuolla… Minun täytyy juosta jäljestä… Kuu paistaa niin, kirkkaasti… Minun täytyy lähteä ja saada pois paperini… Ah, katsos pieni kukka… Purppuran punainen pikku kukka… Tuollahan seisoo Sofia… Kuules pikku kellojen helinää, pakanen se niin helisee… Ah, ei, ne on noita tyhmiä tilhiä, jotka hyppivät ja visertelevät pensaissa… Katsos vain kultakerttuja… Huh, miten on kylmä!… Katsos, tuollahan on Asanov. Ai, hän onkin kanuuna, vaskinen kanuuna, mutta lava on vihreä. Sentähden häntä juuri niin suuresti suositaan… Oliko se lentotähti? Ei, se oli lentävä nuoli… Voi se sattui minulle ihan kohti sydämmeen… Kuka sen ampui? Sinäkö, pikku Sonja?"
Hän kumarsi päänsä alemmaksi ja alkoi mutista epäselviä sanoja. Minä katsoin Jeliseitä. Hän seisoi, kädet seljän takana, ja katsoi hyvin osanottavasti herraansa.
"Kuinka on, veli, onko sinusta tullut käytöllinen mies?" kysyi sairas äkisti ja katsoi minuun niin selvästi ja ajattelevasti, että minä tahtomattani säpsähdin ja yritin vastaamaan hänelle, mutta hän jatkoi heti: "Minä, ystäväni, en ole tullut käytölliseksi mieheksi… Minkäpä sille voi? Minä olen syntynyt haaveksijaksi… Haaveksiminen, mielikuvitus… Mitä on mielikuvitus? Sohakevitsin talonpoika [eräs henkilö Gogolin romaanissa: 'Kuolleet sielut'], se on mielikuvitus… Voi voi!"
Pasinkov houraili lähelle aamua. Viimein hän rauhoittui, laski päänsä tyynylle ja nukkui.
Minä palasin huoneeseni, kävin vuoteelle ja väsyneenä yön valvonnasta ja levottomuudesta vaivuin minä heti raskaasen uneen.
Mutta taaskin minut herätti Jelisei.
"Voi, pikku isä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "näyttää siltä, kuin
Jakov Ivanits olisi juuri kuolemaisillaan."
Minä juoksin Pasinkovin luo.
Hän makasi ihan hiljaa ja liikahtamatta. Aamun harmaassa hämärässä näytti hän jo nyt kuolleelta. Hän katsoi minuun ja tunsi minut.
"Jää hyvästi!" kuiskasi hän, "minä tunnen kuolevani! Kerro terveisiä
Sofialle!"
"Jakov!" huudahdin minä, "ei, Jakov, sinun pitää elää!"
"Ei, minä kuolen… Kas tässä, ota tämä muistoksi minulta."
Hän osoitti rintaansa.
"Mitä tämä on?" virkahti hän äkisti kovemmalla äänellä. "Katsokaahan… meri… kultainen meri, siniset saaret, marmoritemppeli, palmuja, suitsutusta…"
Hän vaikeni, ojensihe suoraksi.
Puolen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Jelisei heittäytyi itkien maahan vuoteen viereen. Minä suljin kuolleen ystäväni silmät.
Pieni silkkikotelo riippui hänellä kaulassa mustasta nauhasta. Minä otin sen.
Kolmen päivän kuluttua hänet haudattiin. Jaloin ihmissydän, kuin minä koskaan olin tuntenut, oli siten ainiaaksi peitetty haudan syvyyteen. Minä itse ensimmäiseksi heitin kourallisen multaa hänen tomunsa päälle.