V.
— Herra Guharew, jonka luona minulla oli mielihyvä nähdä teitä tän'iltana — alkoi hän — ei esittänyt minua teille. Sallinette minun itse esittäytyä: Potugin, virasta eronnut hovineuvos, palvellut aikoinaan Pietarissa, valtiovarain ministeriössä. Toivoakseni te ette oudostele… minä ylimalkain en tapaa tutustua näin äkkipäätä… mutta teidän kanssanne…
Potugin takertui sanoihinsa ja käski passarin tuoda lasillisen kirsiviinaa. "Pitää rohkaista itseään", virkkoi hän, myhähtäen.
Litvinow katseli yhä suuremmalla huomiolla viimeistä niistä monista henkilöistä, joitten yhteyteen hän tänä päivänä oli tullut, ja ajatteli heti: "ei tämä ole samaa laatua".
Eikä ollutkaan. Hänen edessään istui, nyppien hienoilla käsillään pöydän laitaa, leveähartiainen, rotevaruumiinen, lyhytjalkainen mies, kiharatukkainen pää nyökällään, silmät sangen viisaat ja sangen surulliset tuuheain kulmain suojassa, suu suuri, säännöllinen, hampaat rumanlaiset ja nenä sitä perin venäläistä laatua, jota sanotaan perunaksi. Hän oli päällä iskien kankealiikkeinen, melkein juro, mutta ei varmaankaan jokapäiväisiä. Hän oli puettu huolimattomasti: lakki, vanhan-aikuista kuosia, istui säkkinä hänen yllään, ja kaulaliina oli siirtynyt sivulle. Hänen äkillinen luottavaisuutensa ei tuntunut Litvinowista ensinkään tunkeilevalta; se oli hänestä päinvastoin mielistelevääkin: näkihän selvään, ettei tuolla miehellä ollut tapana työntäytyä outojen tuttavuuteen. Omituisen vaikutuksen hän teki Litvinowiin, herättäen hänessä sekä kunnioitusta että myötätuntoisuutta ja samalla jonkinlaista ehdotonta sääliä.
— Enhän siis häiritse teitä? — toisti hän pehmeällä, hieman sortuneella ja heikolla äänellä, joka sopi erittäin hyvin hänen ulkoasuunsa.
— Ette millään muotoa, — vastasi Litvinow, — päinvastoin on se minulle mieluisia.
— Todellakin? No mieluisia se on minullekin. Minä olen kuullut teistä paljonkin ja tunnen teidän opintonne ja aikeenne. Minä kunnioitan niitä. Siksipä te olittekin ääneti tänään.
— Ettepä tekään, luullakseni, paljoa puhunut, — huomautti Litvinow.
Potugin huokasi.
— Puhuivathan ne muut liiankin paljon. Minä kuuntelin valmista. No miltäs - lisäsi hän, vaiettuaan hetkisen ja kohottaen kulmiaan vähän lystikkäästi — miltäs teistä näytti tuo meidän Baabelin torni?
— Baabelin torni todellakin. Se sana osui aivan kohdalleen. Minun teki yhä mieleni kysäistä tuolta herrasväeltä, mitä heidän melunsa oikeastaan tarkoitti.
Potugin huokasi jälleen.
— Sepä se: eivät he itsekään sitä tiedä. Ennen muinoin olisi heistä sanottu näin: "he ovat korkeampain tarkoitusten sokeita aseita"; no niin, mutta nykyjään me käytämme räikeämpiä epiteelejä. Enkä minä oikeastaan aio heitä suinkaan moittia; sanonpa vielä senkin, että he kaikki… se on melkein kaikki, ovat kelpo ihmisiä. Rouva Suhantshikowista, esimerkiksi, tiedän minä todellakin sangen paljon hyvää: hän on antanut viimeiset rahansa kahdelle köyhälle sisarentyttärelle. Olkoon niinkin, että siihen vaikutti halu, saada hieman kerskailtua ja näyttäytyä, mutta myönnättehän, että tuo oli sentään merkillistä uhrautumista naisella, joka ei itsekään ole rikas! Herra Pishtshalkinista ei puhettakaan: aikoinaan saapi hän piirinsä talonpojilta aivan varmaan kunnialahjaksi hopeisen pikarin, arbusin muodossa, mitäpä pyhimyskuvankin, joka esittää hänen suojelus-enkeliänsä, ja vaikka hän kiitospuheessaan sanookin heille, ett'ei hän mointa kunniata ansaitse, niin ei hän silloin puhu totta: hän sen kyllä ansaitsee. Herra Bambajew, teidän tuttunne, on erittäin hyväsydämminen mies. Hänen laitansa tosin on sama kuin runoilija Jasikowin, joka, niinkuin kerrotaan, ylistellessään huimia kemuja, itse joi pelkkää vettä. Bambajewinkaan ihastus ei kohdistu mihinkään varsinaiseen, mutta ihastusta se kuluminkin on. Herra Voroshilow on hänkin luonteeltaan parhaimpia, mitä olla saattaa. Hän — kuten muutkin hänen tapaisensa, nuo kultaisen taulun miehet — on ikäänkuin lähetetty tieteen, sivistyksen käskyläiseksi, ja hän vaikeneekin varsin lausevasti, mutta mies on vielä niin nuori! Niin, niin, kaikki he ovat kelpo väkeä, mutta lopputulos on sittenkin tyhjä; ruuakset ovat hyviä, mutta ruoka — viskaa vaikka pellolle.
Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Litvinow Potuginia. Kaikki hänen liikkeensä, kaikki käänteet hänen hätäilemättömässä, vaan itseensä luottavassa puheessaan osoittivat sekä puhetaitoa että puhehalua.
Mielellään Potugin puhui, ja puhua hän osasikin. Hän ei kumminkaan tehnyt sitä missä ja milloin hyvänsä, vaan odotteli filosoofin tyyneydellä sopivaa, mielenmukaista tilaisuutta siihen, kuten ainakin mies, josta elämä on jo ennättänyt kukistaa itserakkauden.
— Niin, niin, — jatkoi hän jälleen omituisella, alakuloisella, ei kumminkaan sairasmaisella, huutotorilla, — kaikki tämä on varsin kummallista, nähkääs. Ja sitten vielä yksi seikka. Jos esimerkiksi tulee kymmenen Englantilaista yhteen, niin heti he rupeavat keskustelemaan veden-alaisesta lennätinlangasta, paperiverosta, rotannahkain valmistelutavasta, sanalla sanoen jostain, jolla on pohjaa ja pontta. Jos kymmenen Saksalaista sattuu yhteen, silloin tietysti astuu näyttämölle Schleswig-Holslein ja Saksan yhteys. Jos kymmenen Franskalaista tulee yhteen, niin keskustelu kajoaa ehdottomasti lemmen-asioihin, kierrelkööt miten paljon hyvänsä, mutta jos kymmenen Venäläistä joutuu toistensa seuraan, silloin — ja senhän te saitte itse nähdä tänään — silloin ruvetaan puhumaan Venäjänmaan merkityksestä ja tulevaisuudesta, mutta aivan yleisissä piirteissä, Ledan munista alkaen, ilman todisteita, ilman johtopäätöksiä. He märeksivät myötäänsä tuota kovan onnen kysymystä, niinkuin lapset gummiansa: ei mehua, ei makua! Samalla siinä sitten tuo mädännyt Länsikin saa kuulla kunniansa! Omituinen juttu: tuo Länsi se lyö meitä alakynteen jok'ikisessä kohdassa, ja mätä se vaan on! Ja jospa me oikein todenteolla sitä halveksisimme, mutta tyhjää puhettahan se on, pelkkää valhetta. Me moitimme sitä kyllä, mutta sen mielipide se sittenkin on meille kallis-arvoista, sen, nimittäin parisilaisten suupalttien. Minä tunnen erään miehen, ja hyvä mies taitaa ollakin, perheen-isä, eikä aivan nuorikaan: tämä, tiedättekös, oli monta päivää pahoillaan siitä, että oli kerran eräässä Parisin kahvilassa tilannut itselleen "une portion de biftek aux pommes de terre",[14] mutta oikea Franskalainen oli samassa kiljaissut: "Garçon! Biftek pommes!" Ystäväni oli haljeta häpeästä. Ja sen koommin hän huusi kaikkialla: Biftek pommes! Ja niin hän neuvoi muitakin. Itse lorditkin ihmettelevät sitä vapisevaa kunnioitusta, jolla meidän nuoret arolaiset astuvat heidän häpeällisiin vierashuoneisinsa… Herrainen aika, arvelevat nuo aromaan nuorukaiset, aatelkaas, missä sitä nyt oikeastaan ollaankaan? Itse Annah Deslionsin luona!!
— Sanokaapas — virkkoi Litvinow — mikä se tuossa Gubarewissa teidän mielestänne niin valtavasti vaikuttaa kaikkiin, jotka hänen kanssaan seurustelevat? Eihän toki hänen taitonsa, hänen älynsä?
— Eipä suinkaan; eipä suinkaan. Semmoista ei hänellä ole olemassakaan…
— Hänen luonteensako sitten?
— Eikä ole hänessä sitäkään, mutta tahtoa hänellä on runsas määrä. Ja tätä lahjaa, kuten tiedätte, ei meillä, Slaavilaisilla, ylen määrin ole. Sen edessä me sanomme pass. Herra Gubarew tahtoi olla päällikkönä, ja päällikökseen hänet kaikki tunnustivatkin. Minkäpäs sille tekee? Hallitus on meidät vapauttanut maaorjuudesta, ja siitä me olemme kiitollisia, mutta orjantavat ovat meihin liian syvälle juurtuneet; emme me niistä niinkään pian pääse. Kaikessa ja kaikkialla on meille tarpeen "baarin", herra. Tämmöisenä herrana on enimmäkseen elävä olento; väliin on meidän valtiaanamme joku niin sanottu suunta… tällä haavaa, esimerkiksi, olemme me ruvenneet luonnontieteiden orjiksi… Miksikä, niillä perusteilla me orjiksi rupeamme, se on epätietoista; luonto kai meissä siinä omansa ottanee. Pääasia vaan se, että olisi meillä "baarin". No niin, sellainen meillä on; hän siis on meidän, ja kaikesta muusta me viis! Orjia ollaan kuin ollaankin! Ja orjan on ylpeys ja orjan on nöyryytys kanssa. Uusi baarin saatiin, — vanha pois! Ennen oli Jaakko, nyt on Simo; korvalle Jaakkoa, polville Simon eteen! Muistakaapas vaan, mitä kaikkia kepposia meillä on ollut tähän lapaan! Me puhumme epäämisestä; se muka on erikoinen puoli meissä; mutta ei se epääminenkään ole meissä samallaista kuin vapaan miehen, joka miekalla lyö, vaan lakeijan, joka tuuppaa nyrkillään, vieläpä herransa käskystäkin. No niin, ja pehmeätä väkeä me olemme kanssa; ei ole konsti eikä mikään saada meidät kynsiinsä. Sillä tavoin on herra Gubarewkin päässyt herraksi! Hän kolhi kolhimistaan yhteen paikkaan ja reiän sai kuin saikin. Ja siitä miero miettimään: tuossahan mies, jolla on suuria ajatuksia itsestään, joka luottaa itseensä ja antaa käskyjä, — pääasia juuri se, että käskyjä antaa; hän on siis oikeassa, ja häntä pitää siis totella. Kaikki lahkot meillä, nuo Onufrievilaiset ja Akufinovilaiset, — kaikki ne ovat syntyneet ihan samalla tavalla. Keliä on keppi kerran, se on meidän herra.
Potugin punastui, ja hänen silmänsä himmenivät.. Mutta omituista: hänen puheessaan, niin katkeraa, jopa pahan-ilkistä kuin olikaan, ei kumminkaan kuulunut sappea: siinä helähti pikemmin suru, todellinen, vilpitön suru.
— Millä tavoin olette le tullut tuttavaksi Gubarewin kanssa? — kysyi
Litvinow.
— Tunnen hänet jo ammon ajoista. Ja katsokaas taas tätäkin kummallista seikkaa: Joku kirjailija, esimerkiksi, tai muu sellainen on koko ikänsä sekä runossa että suorasanaisesti moittinut juoppoutta, viina-arentia… mutta äkkiäpä ostaakin pari viinatehdasta ja vuokraa satakunnan kapakkaa — ja sillä hyvä. Toinen mies hänen sijassaan olisi joutunut tuhoon ja turmioon, mutta tätä ei edes moititakaan. Sama se on Gubarewinkin laita: hän on slavofiili ja demokraatti ja sosialisti ja jos mitä, mutta hänen omaisuuttaan hoiti ja hoitaa tänäkin päivänä hänen veljensä, noita vanhan kuosin herroja, joita ennen muinoin sanottiin hammaslääkäreiksi. Entäs sitten rouva Suhantshikow, joka panee Beecher-Stowen antamaan Tentelejewille korvapuusteja: hän melkein matelee herra Gubarewin edessä! Ja tuossa Gubarewissa ei lopultikaan ole muuta kuin se, että hän lukee viisaiden kirjoittamia kirjoja ja yhä syvyyksiin pyrkii. Millainen hänellä on puhelahja, sen saatoitte huomata tänään itsekin; ja Jumalan kiitos, eIlei hän puhukaan paljoa, luimistelekse vaan. Mutta kun mies on hyvällä tuulella, oikein levällään, niin silloin on minunkin, maltillisen ihmisen, vaikea sitä sietää. Silloin hän rupeaa ivailemaan ja kertomaan likaisia juttuja, — — niin, niin, tuo meidän suuri Gubarew kertoo likaisia juttuja ja nauraa niille niin inhottavasti…
— Olettekohan te niinkään maltillinen, — virkkoi Litvinow. — Luulisin päinvastoin… mutta sallikaa kysyäni, mikä teidän nimenne ja isännimenne on.[15]
Potugin ryyppäsi kirsiviinaa.
— Nimeni on Sosont… Sosont Ivanitsh. Tämän ihanan nimen sain minä erään sukulaisen, arkkimandriitin, kunniaksi, ja tämä kunnia onkin ainoa asia, josta olen hänelle kiitollisuuden velassa. Minä olen, jos niin saisin sanoa, papillista alkujuurta. Mitä taas minun maltillisuuteeni tulee, niin turhaan te sitä epäilette: maltillinen minä olen. Kaksikolmatta ajast'aikaa oli virastossa minun päällikkönäni oma setäni, todellinen valtioneuvos Irinarkus Potugin. Tunsitteko häntä?
— En.
— Jonka johdosta teitä onnittelenkin. Ei, kyllä minä olen maltillinen mies, mutta "palatkaamme alkuun", niinkuin lausuu kristiveljeni, roviolla polteltu esipappi Habakuk.[16] Kummakseni käyvät vaan nuo minun kansalaiseni. Kaikki he ovat alakuloisia, kaikki he kävelevät nenä norpallaan, ja kumminkin on joka mies toivoa täynnä, ja jos vaan vähänkin mitä sattuu, niin ovat valmiita lyömään päänsä seinään. Ottakaa nyt esimerkiksi nuo slavofiilit, joihin herra Gubarewkin lukee itsensä: kelpo väkeä; mutta heissäkin sama sekotus epätoivoa ja ärtyisyyttä, hekin elävät pelkästä alkukirjaimesta. Tulee muka, tulee kaikki tyyni. Omaa meillä ei ole mitään, eikä Venäjä ole kymmenen vuosisadan kuluessa jaksanut saada mitään ominaista aikaan, ei hallinnossa, ei oikeudenkäynnissä, ei tieteessä, ei taiteessa, ei edes teollisuudessakaan… Mutta, maltas muka aikaa: kaikki tulee vielä. Mutta mitenkäs se tulee, sallittakoon minun udella? Siten se, nähkääs, tulee, että me, sivistyneet ihmiset olemme pelkkää pölyä vaan, mutta kansa… o tuota suurta kansaa! Katsokaas tuota talonpojan ärmäkkää![17] Siitä se on lähtevä kaikki tyyni. Kaikki muut epäjumalat on kukistettu; uskokaamme siis ärmäkkään. Entäpä jos ärmäkkäkin pettää? Ei, se ei petä; lukekaa rouva Kohanowskia, ja sitten silmät ylös lakeen! Jos minä olisin maalari, niin tällaisen minä laittaisin kuvan: sivistynyt mies seisoo musikan edessä ja kumartaa häntä syvään: tee minut terveeksi, musikka, hyvä ystävä; tauti minut tappaa tuohon paikkaan; ja musikka vuorostaan kumartaa sivistynyttä miestä syvään: opeta minua, baarin, hyvä ystävä; pimeys minut tappaa tuohon paikkaan. Eikä tietysti liikahda kumpainenkaan. — Ja kumminkin: ei tarvitsisi muuta kuin rauhoittua, eikä yksin sanoissa, ja lainata vanhemmilta veljiltä sellaista, mitä he ovat aikaan saaneet parempaa kuin me ja ennen meitä. Kellner, noch ein Gläschen Kirsch! älkää pitäkö minua juomarina. Alkoholi, katsokaas, hellittää kieleni sileitä.
— Siitä päättäen mitä te nyt juuri sanoitte, — virkkoi myhähtäen Litvinow — ei minun tarvitse tiedustellakaan, mihin puolueesen te kuulutte ja mitä te Europasta ajattelette. mutta sallikaa minulle yksi huomautus. Teidän mielestänne meidän pitäisi lainata, omaksemme ottaa vanhemmilta veljiltämme, mutta mitäs hyötyä lainasta on, ellei sitä soviteta ilman-alan, maanlaadun, paikallisten ja kansan olojen mukaan? Isäni, muistaakseni, tilasi Boolenhopeilla valurautaisen, erittäin hyväksi suositetun viskuukoneen, ja hyvä se todella olikin, mutta mitenkäs kävi? Viisi vuotta se loikoi liiterissä aivan hyödytönnä, kunnes sijaan ostettiin puinen, amerikalainen kone, joka paljoa paremmin soveltui meidän oloihin ja tapoihin, niinkuin yleensä muutkin amerikalaiset masinat. Ei sovi sentään ihan umpimähkään lainailla, Sosont Ivanitsh.
Potugin kohotti päätään.
— Tuollaista lausetta en olisi teiltä odottanut, arvoisa Grigori Mihailovitsh, — alkoi hän hetkisen kuluttua. — Kukas teitä pakottaa lainaamaan umpimähkään? Ettehän te vierasta ota siitä syystä vain, että se on vierasta, vaan siitä syystä, että se sopii teille: te harkitsette siis, te valitsette. Mutta mitä seurauksiin tulee, älkää niistä itsellenne surua tehkö: omaperäisyys muodostuu niihin juuri noita paikallisia oloja, ilman-aiaa ja muita seikkoja myöten, joista te mainitsitte. Tarjotkaa vaan hyvää ruokaa; kyllä kansan vatsa sen sulattaa omalla lavallaan, ja aikaa voittaen, kun elimistö on vahvistunut, antaa se kyllä oman ravintonesteen. Otetaanpas esimerkki vaikka meidän kielestä. Pietari Suuri liitti siihen tuhansia ulkomaisia sanoja, hollannin-, franskan-, saksankielistä: nämä sanat ilmoittivat käsitteitä, jotka oli tehtävä tunnetuiksi Venäjän kansalle. Viisastelematta ja kursailematta kaatoi Pietari noita sanoja kahmaloittain, saavittain, aamittain meikäläisten vatsoihin. Ensi alussa syntyi todellakin jotain kamalan kummallista, mutta sittemmin alkoi juuri tuo sulattelu, josta minun oli kunnia mainita teille. Käsitteet imeytyivät, juurtuivat kiinni; vieraat muodot katosivat vähitellen, kieli löysi omissa sisimmissään sellaista, joka saattoi astua niitten sijaan — ja nyt teidän nöyrin palvelijanne, varsin keskinkertainen stilisti, ottaa kääntääkseen minkä sivun hyvänsä Hegelistä — jaa, jaa, Hegelistä juuri — käyttämättä ainoatakaan epä-slaavilaista sanaa. Ja niinkuin on käynyt kielen, niin käy, toivottavasti, kaiken muunkin. Kysymys on vaan: kestääkö luonto? Ja Venäläisen luonto se kestää kyllä: on se pahemmistakin hämmingeistä selvinnyt. Peljätä terveyttänsä, omaa itsenäisyyttänsä saattavat ainoastaan hermotautiset ja heikot kansat; ja taas: innostella vaahto suussa siitä, että me muka ollaan Venäläisiä, — sellainen on mahdollista ainoastaan joutilaalle väelle. Minä pidän tarkkaa huolta terveydestäni, mutta en ihastele sitä milloinkaan: minua hävettäisi.
— Niinpä kyllä, Sosont Ivanitsh — puheli vuoroansa Litvinow — mutta miksikä sälyttää päällemme moisia koettelemuksia? Itsehän te sanoitte, että ensi alussa syntyi jotain kamalan kummallista. Entäpäs, jos tuo kamalan kummallinen olisi jäänytkin olemaan? Ja jäihän se, kuten kyllä tiedätte.
— Ei ainakaan kieleen, ja se on varsin tärkeätä, mutta enhän minä ole kansaa luonut; eihän ole minun syyni, että sen täytyy käydä moinen koulu. "Saksalaiset ovat kehittyneet säännöllisesti", huutavat meidän slavofiilit, "antakaa meillekin säännöllinen kehitys!" Mutta mistäs sen otti, koska meidän heimomme ensimmäinenkin historiallinen toimi — kutsua ruhtinaansa merten takaa — oli epäsäännöllistä, epänormaalista, mikä tähän päivään asti yhä uudistuu meissä jokaisessa, sillä jokainen meistä on aivan varmaan, edes kerran eläissään, sanonut muukalaiselle, epävenäläiselle: "tulkat, hallilkat meitä ja vallitkat!" Minä saatan kenties myöntää, että, istuttaessamme vieraita aineksia omaan ruumiisemme, emme suinkaan saata ennakolta tietää, mitä me siihen panemme, leipäpalasenko vai myrkkypalasenko. Mutta tietty asiahan on: huonosta hyvään ei pääse milloinkaan parhaimman kautta, vaan pahimman. Ja myrkkykin on lääkkeenä välisiä hyvää. Tylsämieliset ja lurjukset ne yksin osoitelkoot riemumielin talonpoikain köyhyyttä vapauttamisen jälkeen, juoppouden lisääntymistä viina-arentien lakkautettua… Pahimman kautta hyvään!
Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojansa.
— Te kysyitte, mitä minä ajattelen Europasta — jatkoi hän jälleen. — Minä ihailen sitä ja puolustan sen perusteita aina äärimmäisiin, enkä yhtään katso tarpeelliseksi salata sitä. Siitä on jo pitkä aika… eikä niinkään pitkä… kuin en enää ole peljännyt julki lausumasta mielipiteitäni… ettehän tekään epäröineet, ilmoittaessanne kantaanne herra Gubarewille. En minä enää, Jumalan kiitos, muodostele käsitteitäni, mielipiteitäni, tapojani sitä myöten, kenen kanssa kulloinkin seurustelen. Minusta nähden ei ole mikään niin kehnoa kuin se tarpeeton arkamaisuus, se halpa miellyttämisen halu, joka tekee sen, että meillä väliin hyvinkin ylhäisen viran mies koettaa hierautua jonkun ylioppilaan suosioon, ylioppilaan, joka hänen silmissään sittenkin on mitätön olento, mutta jonka edessä hän virnailee, kissana kiemuroitsee. Olkoon menneeksi, että tuo ylhäinen virkamies menettelee sillä lavoin, päästäkseen hyviin kirjoihin yleisön edessä, mutta meikäläinen mies, suku-aatelia vailla, mitä hänen tarvitsee kierrellä ja kaarrella? Minä olen kuin olenkin länsimaitten ystävä, Europan uskollinen ystävä; toisin sanoen, minä puolustan sivistystä, juuri sitä samaista sivistystä, josta meillä tehdään niin sievää pilaa, sivilisatsionin ystävä — niin juuri, tämä sana on vielä sattuvampi — ja rakastan sitä kaikesta sydämmestäni ja uskon siihen, eikä minulla muuta uskoa ole eikä olemankaan pidä. Tämä sana: si-vili-sa-tsio-ni (Potugin lausui selvästi ja painolla jok'ainoan tavun) on selvä ja puhdas ja pyhä, mutta kaikki muut, kansallisuudet ja maineet ja sen semmoiset, — ne tulevat verettä… Olkoot omissa lämpösissään!
— Entäs Venäjätä, Sosont Ivanowitsh, isänmaatanne, — rakastatteko sitä?
Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojaan.
— Rakastan tulisesti ja tulisesti vihaankin.
Litvinow kohautti olkapäitään.
— Tuo nyt on vanhaa, Sosont Ivanowitsh, pelkkiä yleisiä lauseparsia.
— Entäpä sitten? Mitäs se tekee? Sitäkös te säikähditte? Yleisiä lauseparsia! Tunnen minä montakin hyvää yleistä lausepartta. Esimerkiksi: vapaus ja järjestys — ovathan nekin semmoisia. Onko teidän mielestänne sitten parempaa tämä meidän: arvojärjestys ja epäjärjestys? Ja sitä paitsi: eivätköhän kaikki nuo lauseparret, joista nuorten päät huumautuvat: ylenkatsottu bourgeoisie, souverainité du peuple[18] työnteon oikeus, — eivätkös nekin kaikki ole yleisiä lauseparsia? Mitä taas tulee rakkauteen, johon viha on erottamattomasti yhdistetty…
— Byronilaista tuo — keskeytti Litvinow, — romanttisuutta neljänsillä kymmenillä.
— Se on erehdystä, älkää pahaksi panko! Ensimmäisenä viittasi tuollaiseen tunteitten sekoitukseen Catullo, roomalainen runoilija CatuIlo.[19] Häneltä minä sen olen saanut, sillä hiukkasen osaan minä latinaakin, koskapa, niin sanoakseni, olen papillista alkua ja juurta. Niin, niinä rakastan Venäjänmaata, rakastan tuota kummallista, armasta, ilkeätä, kallista synnyinmaatani. Tällä erää olen sen jättänyt: pitihän päästä tuulottelemaan, istuttuani kaksikymmentä ajast'aikaa virkapöydän ääressä, kruunun rakennuksessa. Minä hylkäsin Venäjän, ja täällä on hauskaa ja suloista olla; mutta pian lähden takaisin jälleen; siltä tuntuu. Muokattua on puutarhassa maa, mutta ei siinä muuraimet kasva.
— Teidän on täällä hauskaa ja suloista, ja hyvältä täällä tuntuu minustakin, — sanoi Litvinow. — Oppimaan tänne minäkin tulin, mutia silti en saata olla näkemättä esimerkiksi tuollaisia asioita… — Hän viittasi kahteen ohikulkevaan lorelliin, joitten ympärillä keikaili muutamia sorakielisiä Jockey-clubin jäseniä, ja pelisaliin, joka oli täpö täynnään väkeä, vaikka olikin jo myöhäinen aika.
— Luuletteko sitten, että minä katselen tuollaista silmät ummessa? — vastasi Potugin. — Mutta, suokaa anteeksi: teidän huomautuksenne johtaa mieleeni meikäläiset poloiset sanomalehdet Krimin sodan aikana: nekin riemumielin viittailivat Timesin paljastamiin puutteisin Englannin sota-asiain hallinnossa. En ole itsekään optimisti, ja kaikki mikä inhimillistä on, kaikki tämä ihmis-elämä, koko tämä komedia traagillisine loppuineen, — ei se minulle esiinny ruusuisessa valossa, mutta miksikä sysätä Lännen syyksi sitä, minkä alkujuuri kenties asuu syvällä itse inhimillisessä olemuksessamme? Tuo pelisali tuossa on jotain, joka on suunnalta pois, totta kyllä; entäs meidän kotimaiset pelipetokset, — nekö ne ovat koreampia? Ei, hyvä Grigori Mihailowitsh; olkaamme vaan hiljaisempia, sävyisempiä! Kelpo oppilas huomaa kyllä opettajansa erehdykset, mutta hän vaikenee kunnioittavasti, sillä itse noista erehdyksistäkin on hänelle hyötyä; ne ohjaavat häntä oikealle tielle. Mutia — jos teidän välttämättömästi tekee mieli hioa hampaitanne mädänneesen Länteen, niin kas tuolla mennä pyyhkäisee ruhtinas Cocó; hän on kaiketi neljännestuntia sitten viheriän pöydän ääressä tuhlannut verorahat, mitkä on puserreltu satakunnalta perheltä; hänen hermonsa ovat ärtyneet, ja sitä paitsi näin minä hänen tänään selailevan Marxin kahvilassa Veuilleux'in broshyyriä… Siinä teillä oiva seura!
— Malttakaa toki, malttakaa vähäsen — puuttui Litvinow kiireisesti puheesen, huomattuaan Potuginin aikovan nousta pöydästä. — Minä en tunne ruhtinas Cocóta kuin varsin vähän, ja tietysti on minun mieluisampi haastella teidän kanssanne….
— Kiitos ja kunnia — keskeytti Potugin, nousten ylös ja kumartaen jäähyväisiksi; — mutta olenpa jo jutellutkin teidän kanssanne, se on: minä olen oikeastaan puhunut yksin koko ajan, ja olette te kai itsestännekin havainnut, että ihmisen on vähän nolo ja tukala olla, kun hän huomaa puhuneensa liian paljon — yksinään. Hyvästi siksi… Sanonpa vieläkin, että minun on ollut hyvin hauska tutustua kanssanne.
— Mutta odottakaas loki yksi silmänräpäys, Sosont Ivanowitsh! Sanokaa edes, missä asutte ja aiotteko vielä kauan olla näillä mailla!
Näytti kuin olisi Potugin vähän joutunut hämille.
— Viikon päivät olen vielä Badenissa, mutta saatammehan ylipäänsä kohdata toisiamme täällä, Weberissä tahi Marxissa. Ja sopiihan minun pistäytyä teilläkin.
— Pitää minun kumminkin saada tietää osoitteenne.
— Niin, mutta katsokaas: minä en ole yksinäni.
— Oletteko naimisissa? — kysäsi Litvinow.
— Enpä suinkaan… kylläpäs te nyt… mutta minun luonani on muuan tyttönen.
— Vai niin! — virkkoi Litvinow hämillään, ikäänkuin anteeksi pyytäen.
— Hän on kaikkiansa kuuden vuoden vanha, — jatkoi Potugin. — Hän on orpo… erään rouvan, hyvän tuttavani, tytär. Kyllä se on sittenkin parasta, että yhdymme täällä. Voikaa hyvin! Hän painoi hatun syvälle päähänsä ja läksi kiirein askelin pois. Pari kertaa hänestä vielä näkyi vilaus kaasuliekkien alla, jotka jotenkin niukasti valaisivat tietä Lichtenthalin lehtokujalle päin.