VII.
— Omituinen mies! — ajatteli Litvinow itsekseen, astuessaan hotelliinsa. — Omituinen mies! Pitää ottaa selko hänen asunnostaan.
Hän astui huoneesensa. Kirje pöydällä pisti hänen silmäänsä. "Se on Tanjalta!" ajatteli hän, iloiten siitä jo ennalta, mutta kirje olikin maalta, hänen isällään. Litvinow mursi vaakunasinetin ja rupesi lukemaan kirjeitä. Äkkiä tunsi hän väkevän, erittäin miellyttävän ja tutun hajun. Hän katsahti ympärinsä ja huomasi akkunalla vesilasissa suuren vihkon heliotroopeja. Vähän kummastellen kumartui hän kukkasia kohti, kosketti niihin, haisteli niitä… Jotain alkoi kangastaa hänen mielessään, jotain varsin kaukaista… mutta mitä, se ei johtunut mieleen. Hän soitti palvelijaa ja kysäsi, mistä nuo kukkaset. Palvelija sanoi erään rouvas-ihmisen tuoneen ne tänne. Nimeänsä hän ei ollut ilmoittanut; olihan vaan arvellut, että kyllä "herra Zluitenhoff" näistä kukkasista varmaankin arvaa, kuka niitten luoja on. Taaskin vilahti jotain mielessä. Hän tiedusteli palvelijalla rouvan ulkomuotoa. Palvelija selitti hänen olleen kookkaan ja erittäin hyvin puetun, harso kasvoilla.
— Kaiketikin venäläinen kreivitär — lisäsi hän.
— Mistä sen päätätte? — kysyi Litvinow.
— Hän antoi minulle kaksi guldenia, — vastasi palvelija, vetäen suunsa irveen. Litvinow päästi hänet menemään ja seisoi sitten kauan aikaa akkunan ääressä mietiskellen. Vihdoin hän viittasi kädellään ja rupesi uudestaan lukemaan kirjettä.
Isä ruikutteli siinä tavallisia huoliansa, vakuuttaen, ett'ei vilja kelpaa kellenkään, vaikka ilmaiseksi tarjoaisi, että palvelusväkeä ei enää saa tottelemaan millään, ja että pian kaiketi tulee maailmanloppu. "Aatteles", kirjoittaa hän muun muassa; "olivat pilata viimeisen kuskini, muistathan, sen kalmukkipojan. Ja kerrassaan olisi poika ollutkin mennyttä kalua, niin ett'ei olisi minulla edes ajuriakaan ollut, ellei kaikeksi onneksi hyvät ihmiset olisi auttaneet ja poikaa Rjäsaniin lähettämään neuvoneet papin tykö, joka kyllä kuuluisa panentatautien parantaja on. Hänen keinonsa onnistuikin ylenpalttisesti, kuin myös todistukseksi siitä tyköliitetään itse sen papin kirje, niinkuin dokumentti." Uteliaana silmäsi Litvinow pikimmiten läpi tämän "dokumentin". Siinä luki: "Renkimies Nikanor Dmilrijew vaivattiin senkaltaiselta taudilta kuin lääketaidolle saavuttamaton on; ja tämä tauti on muitten ihmisten pahansuomuksen kautta päälle tullut; mutta syynä siihen on hän itse, Nikanor, ett'ei hän lupaustansa muutamalle neitsyelle täyttää tahtonut, jonka lähden tämä neitsyt muitten ihmisien kautta saattoi hänet kaikkeen kelpaamattomaksi, ja ellen minä tainkaltaisessa tilassa olisi hänen avuksensa rientänyt, niin olisi hän kokonaan hukkaan joutunut, niinkuin yksi kaalimato; mutta minä, luottaen itseni Kaikkinäkevän Silmän päälle, tulin hänelle avuksi hänen elämässänsä; mutta millisellä tavalla minä tämän matkaansaattanut olen, se on salaisuuteen kätketty; vaan teitä, arvoisa herra, minä pyydän, ett'ei tämä neitsyt saa tainkaltaisia häjyjä tapoja täst'edes toimittaa, kuin myös ei uhkauskaan olisi haitaksi, koska hän muutoin jälleen voi pahan-elkisesti itseänsä häntä kohtaan käyttää." Miettimään pani moinen dokumentti Litvinowin.
Häneen tuulahti arojen takamaat, tuulahti ummehtuneen elämän synkkä pimeys, ja suloiselta tuntui hänestä, tietäessään lukevansa tätä kirjettä juuri Badenissa.
Puoliyö oli jo aikaa sitten kulunut. Litvinow kävi vuoteesen ja sammutti kynttilän, mutta hän ei saanut unta silmiinsä. Hänen näkemänsä ihmiset, hänen kuulemansa puheet ne myötäänsä hyörivät ja pyörivät hänen päässään, kummallisesti sekaantuen ja punoutuen toisiinsa. Pää oli kuuma ja tupakansavusta kipeä. Vuoroin oli hän kuulevinaan Gubarewin muminaa ja näkevinään hänen alasluodut silmänsä ja niitten tympeän, itsepäisen ilmeen; vuoroin taas nämä silmät rupesivat hehkumaan ja hyppimään, ja hän tunsi rouva Suhantshikowin ja kuuli hänen rämeän äänensä, ja hänen täytyi vasten tahtoansakin toistaa rouvan sanoja: "antoi, antoi, korvalle antoi". Väliin muodostui hänen eteensä Potuginin epäsuhtainen olento, ja monistellen muisteli hän Potuginin jok'ainoata sanaa; tämä oli jo kymmenes, kahdeskymmenes kerta. Väliin taas hyppäsi näkyviin, kuni nuuskarasian nukke, Voroshilow taiteellisesti prässätyssä palttoossaan, joka istui hänen yllään kuin uudenuutukainen uniformu. Vuoroin ilmestyi Pishtshalkin, viisaasti ja arvokkaasti nyökäytelien hyvin kerittyä ja todella hyvänsävyistä päätään; vuoroin kirkui ja sätti Bindasow; väliin Bambajew itki ja innosteli… Mutta yhä vaan tuo lemu, luopumaton, hellittämätön, suloinen, raskas lemu ei päästänyt häntä rauhaan; yhä väkevämpänä se levisi pimeässä ja yhä kiihkeämmin muistutti se hänelle jotain, josta hän ei mitenkään saanut kiinni… Litvinowin juolahti mieleen, että kukkain tuoksu yöllä makuuhuoneessa on epäterveellistä. Hän nousi, pääsi kopeloimalla kukkavihkon luo ja kantoi sen viereiseen huoneesen, mutta sieltäkin tunkeusi hänen luokseen pielukseen, peitteen alle tuo uuvuttava tuoksu, ja hänen täytyi tuskitellen käännellä kyljeltä loiselle. Jo rupesi kuume ahdistamaan häntä; jo ilmestyi pappi, — kuuluisa panentatautien parantaja, kahdesti hypäten tien poikki, ketteränä jäniksenä, parta leuassa ja palmikko niskassa; jo ilmestyi Voroshilow, istuen kenraalin töyhdössä kuin missä pensaassa ikään ja rupesi satakielenä livertelemään.
Äkkiä kavahti Litvinow vuoteeltaan ja löi kätensä yhteen, huudahtaen:
— Olisikohan se hän! Mahdotonta!
Ymmärtääksemme tämän huudahduksen, täytyy meidän pyytää suosiollista lukijaa palajamaan kanssamme muutamia vuosia ajassa taaksepäin…