VII.
50-luvun alkupuolella eli Moskovassa, varsin ahtaissa oloissa, melkeinpä köyhyydessä, ruhtinas Osininin monilukuinen perhe. Osininit olivat todellisia, ei tatarilais-grusilaisia, vaan täysverisiä ruhtinaita, Rurikin jälkeisiä. Heidän nimensä esiintyy useasti meidän aikakirjoissa ensimmäisten Moskovan ruhtinaitten, Venäjänmaan kokoonpanijain, hallituskausina. Heidän hallussaan oli ollut suuria sukukartanoita ja laveita maatiloja, he olivat monasti saaneet hallitsijoiltaan suosion-osoituksia "työn ja veren ja haavojen takia", istuneet bojaarien neuvoskunnassa; olipa yksi jo kirjoittanut nimensä perään "vitsh". Sittemmin olivat he joutuneet vihamiesten syytösten kautta epäsuosioon "noituuden ja salayrttien tähden". Heidät hävitettiin "hirmuisesti ja juurta jaksain"; heiltä riistettiin kunnia ja heidät lähetettiin sinne, missä ei päivä paista. Ja niin kukistuivat Osininit eivätkä siitä enää entiselleen kohonneet. Pannasta he aikaa voittain pääsivät, annettiinpa heille vielä takaisin "talonrähjäkin Moskovassa" ja "huonekalunkin vähäiset", mutta ei siitäkään ollut apua. Osininien suku köyhtyi, "laihtui", eikä kohonnut enää Pietarin aikoina eikä Katarinankaan. Se hälveni yhä ja aleni ja näki jäseniänsä jo yksityisten vouteina, viinakonttorien hoitajina ja polisipäällikköinä.
Nykyisessä Osininien perheessä, jonka me otamme puheeksi, oli mies, vaimo ja viisi lasta. He asuivat lähellä Hurttatoria, yksikerroksisessa puukartanossa, jossa oli viirukas, kadulleantava paraatikuisti, viheriät jalopeurat portin päällä ynnä muita aatelisia keksinnöitä. Hätinä he tulivat toimeen, olivat velkaa ruokapuotiin ja saivat useinkin istua talvisin puitta ja kynttilöittä. Ruhtinas itse oli veltto ja typeränpuoleinen, aikoinaan pulska mies ja keikari, mutta nyt kokonaan rappeuksissa. Hänelle annettiin — ei niin paljoa kunnioituksesta hänen nimeänsä kuin kohteliaisuudesta hänen vaimoansa, entisiä hovineitsyttä, kohtaan — muuan vanhantestamentin aikuinen moskovalainen virka, jossa oli vähäinen palkka ja jolla oli kummallinen nimi ja jossa ei ollut työtä mitään. Ei hän puuttunut mihinkään, polttelihan vaan aamusta iltaan, riisumatta yönuttuaan ja raskaasti huokaillen. Hänen puolisonsa oli kivulloinen, ärtyisä rouva, jota yhtä mittaa rasittivat taloudelliset huolet, lasten sijoittaminen kruunun kasvatuslaitoksiin ja pietarilaisten tuttavasiteitten säilyttäminen. Hän ei osannut millään muotoa tottua nykyiseen asemaansa ja etäytymiseensä hovista.
Litvinowin isä oli tutustunut Osininien kanssa Moskovassa asuessaan. Siellä oli hänellä ollut tilaisuus osoittaa heille muutamia palveluksia ja antaa heille kerran kolmesataa ruplaa velaksi. Hänen poikansa kävi, ylioppilaana ollessaan, usein heidän luonansa; olihan hänen asuntonsakin lähellä Osininien taloa. Mutta ei se ollut läheinen naapuruus eikä heidän elintapainsa niukat mukavuudet, jotka häntä sinne houkuttelival: hän rupesi käymään Osinineilla usein siitä pitäin kuin oli rakastunut heidän vanhimpaan tyttäreensä, Irinaan.
Irina oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hän oli juuri jättänyt instituutin, josta äiti oli hänet ottanut pois johtajattaren kanssa sattuneen selkkauksen tähden. Selkkaus oli syntynyt siitä, että Irinan oli ollut määrä julkisissa päättäjäisissä lausua tervehdysruno tarkastajalle franskaksi, mutia juuri ennen juhlallisuuden alkua oli hänen sijaansa pantukin toinen oppilas, rikkaan vuokraajan tytär. Tuollaista häväistystä, tuollaista "affront" oli vanhan ruhtinattaren mahdoton sietää. Eikä Irinakaan voinut antaa johtajattarelle anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Hän oli jo ennakolta kuvaillut mielessään, kuinka hän, kaikkien nähden, vetäen kaikkien huomion puoleensa, astuu esille ja lausuu runonsa, ja kuinka sitten koko Moskova puhuu hänestä…
Ja Moskova olisi puhunutkin Irinasta.
Hän oli kookas, solakka tyttö, rinta vähän sisään painunut, olkapäät nuoret, kaposet, iho hänen iäkseen harvinaisesti himmeän kalpeahko, puhdas ja sileä kuin posliini, tukka tuuhea, vaalea, jossa tummemmat suortuvat niin kummallisesti liittyivät toisiin, heleämpiin. Hänen somista, melkein harvinaisen säännöllisistä kasvojensa piirteistä ei vielä ollut kokonaan kadonnut tuo avonainen ilme, joka on niin omituista nuoruuden ensi ajalla, mutta kauniin kaulan verkalliset käänteet, tuo osittain hajamielinen, osittain väsähtynyt hymy tiesivät herkkähermoista impeä, ja itse noitten tuskin myhähteleväin, hienojen huulten, tuon pienen, hieman kapean nenän muodosteissa oli jotain omavaltaista ja intohimoista, jotain sekä muille että hänelle itselleen vaarallista. Hämmästyttäviä, todella hämmästyttäviä olivat hänen mustanharmaat, hiukenevat silmänsä viheriäisine vivahteineen, nuo säteilevät ripset, pitkät kuin Egyptin jumalattarilla, ja tuo silmäkulmain rohkea rypistys. Omituinen ilme asui noissa silmissä: ne näyttivät tarkasti ja miettivästi katselevan jotain tuntemattomain syvyyksien ja kaukaisuutten takaa.
Instituutissa pidettiin Irinaa paraimpina oppilaina ymmärryksen ja taipumusten puolesta, mutta luonteelleen häälyvänä, vallanhimoisena ja huimapäisenä. Yksi luokkadaami ennusti hänen sortuvan intohimoihinsa: — "vos passions vous perdront". — Toinen luokkadaami vainosi häntä hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa tähden, sanoen hänen olevan "une jeune fille sans coeur".[20] Kumppalit pitivät Irinaa ylpeänä ja umpimielisenä, sisaret ja veljet pelkäilivät häntä, äiti ei luottanut häneen, ja isä tuli hämilleen joka kerta kuin tytär kiinnitti häneen salaperäiset silmänsä. Mutta ehdottoman kunnioituksen tunnetta hän vaikutti sekä isässään että äidissään, ei ominaisuuksillaan, vaan sillä, että hän, ties Herra miksi, herätti heissä omituisia, epäselviä toiveita.
— Saatpas nähdä, Praskovja Danilowna, — virkkoi kerran vanha ruhtinas, ottaen piipun suustaan — vielä se Arinka[21] meidät vie selville vesille.
Ruhtinatar närkästyi ja sanoi miehelleen, että tämä käyttää aina tuommoisia "des expressions insupportables",[22] mutta sitten hän mietti hieman ja lisäsi hampaittensa läpi:
— Niin… kyllä sietäisi viedäkin.
Irinalla oli kotonaan melkein rajaton vapaus. Ei häntä hemmoiteltu, jopa vierottiinkin vähän, mutta ei häntä myös kukaan vastustellut: ja sitä hän vaan tahtoikin… Sattui joskus liiankin nöyryyttäviä kohtauksia: puotimies esimerkiksi on tullut ja huutaa hoilottaa kohti kulkkua, että se muka tässä vielä juoksennelkoon omia rahojansa peräilemässä, taikka alkavat palvelijat sättiä herrasväkeänsä vasten silmiä, että mokomiakin ruhtinaita, joilla on itselläänkin nälkä niin, että näköä haittaa, — silloin istui Irina liikahtamatta ja silmäänsäkään räväyttämättä, häjy hymy synkillä kasvoilla. Vanhemmille oli hänen yksi ainoa hymynsä paljoa katkerampi kaikkia moitteita. He tunsivat olevansa syypäitä, syyttömästi syypäitä tuon olennon edessä, jolla hamasta synnyinhetkestään näkyi olevan oikeus nauttia rikkautta, prameutta, kunnioitusta.
Litvinow rakastui Irinaan heti ensi silmäyksellä; (hän ei ollut kuin kolme vuolta vanhempi Irinaa). Pitkiin aikoihin ei hänen kumminkaan onnistunut herättää hänessä vastarakkautta, ei edes huomiotakaan. Tytön käytös häntä kohtaan vivahti päinvastoin jonkinlaiseen vihamielisyyteen, ikäänkuin Litvinow olisi tehnyt itsensä syypääksi häntä kohtaan johonkin loukkaukseen, jonka hän oli kätkenyt sydämmeensä, voimatta antaa sitä anteeksi. Litvinow oli siihen aikaan liian nuori ja kokematon, käsittääkseen, mitä tuon vihamielisyyden, melkeinpä halveksimisen alla saattoi piillä. Niinpä istuu poika parka useinkin, unohtaen luennot ja kirjat, tuossa Osininien ilottomassa vierashuoneessa, salaa katsellen Irinaa, ja sydän se verkalleen hiukenee ja hiljalleen kytee, ja rintaa ahdistaa. Irina taas on ikäänkuin suutuksissaan, ikäänkuin ikävissään; hän nousee, kulkee kerran huoneen poikki, katsahtaa häneen kylmästi, niinkuin katsahtaisi tuoliin tai pöytään, kohauttaa olkapäitään ja panee kätensä ristiin. Saattaa käydä niinkin, ett'ei hän koko illassa kertaakaan katsahda Litvinowiin, ei puhellessaankaan hänen kanssansa, ikäänkuin kieltäen häneltä senkin almun; tahi ottaa kirjan, on lukevinaan, mutta ei lue kumminkaan, rypistelee silmiänsä ja pureksii huuliansa tai äkkiä kysäisee ääneen isältä tai veljeltä: mitä kärsivällisyys on saksaksi? Litvinow koetti päästä pois tästä taikapiiristä, jossa hänen oli niin tuskallista ja jossa hän räpistelihe lakkaamatta kuin lintu satimessa. Hän poistui Moskovasta viikoksi maalle, mutta siellä oli hän tulla hulluksi surusta ja ikävästä, ja ihan laihtuneena, sairaana palasi hän Osininien luokse… Kummallista! Irinakin oli näinä päivinä huomattavasti laihtunut; kasvot olivat kellastuneet, posket kuopallaan… Mutta entisiä kylmemmin hän tervehti Litvinowia, melkein ilkkuvalla välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi Litvinow entistä enemmän häntä loukannut.
Näin piinasi hän Litvinowia pari kuukautta.
Ja sitten muuttui äkisti kaikki yhtenä ainoana päivänä. Rakkaus leimahti ilmi kuin tulipalo; se syöksähti esiin kuin ukkosen pilvi.
Kerran ja se päivä pysyi hänellä muistossa kauan aikaa — istui Litvinow jälleen Osininien vierashuoneessa akkunan ääressä, tylsästi katsellen ulos kadulle. Häntä harmitti, ja hänen oli ikävä, ja hän halveksi omaa itseänsä eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan… Olisi tuossa joki akkunain alla, sinne — niin tuntui — sinne hän syöksisi kauhulla, mutta säälittä. Irina oli istahtanut lähelle häntä ja oli niin omituisesti äänetön ja liikkumatta. Pariin päivään ei hän enää ollut puhellut Litvinowin kanssa sanaakaan, enempää kuin muittenkaan kanssa. Hän istui istumistaan, pää käden varassa, ikäänkuin neuvotonna, silloin tällöin vaan vilaisten ympärilleen. Tämä jäädyttävä riutuminen kävi Litvinowille vihdoin sietämättömäksi. Hän nousi ja alkoi hakea lakkiansa, jäähyväisiä sanomatta.
— Älkää menkö, — kuului äkkiä hiljainen kuiskaus.
Litvinow tunsi sydämmensä vavahtavan. Hän ei ollut tuntea Irinan ääntä: jotain ennen olematonta helähti noissa sanoissa. Hän katsahti ylös ja tyrmistyi: Irina katsoi häneen lempeästi, niin juuri, lempeästi.
— Älkää menkö, — toisti hän, — jääkää tänne. Minä tahdon olla teidän kanssanne.
Hän hiljensi vieläkin äänensä.
— Jääkää tänne… Minä tahdon.
Ymmärtämättä mitään ja tietämättä oikein itsekään, mitä teki, lähestyi Litvinow häntä ja ojensi kätensä häntä kohti… Irina antoi hänelle molemmat kätensä, myhähti sitten, punastui ja yhä hymyillen läksi huoneesta ulos… Kotvasen kuluttua hän palasi nuoremman sisarensa kanssa, loi Litvinowiin jälleen samallaisen pitkän ja hellän katseen ja osoitti hänet istumaan viereensä…
Ensi alussa ei Irina voinut virkkaa sanaakaan, huokaili vaan ja punastui. Sitten alkoi hän, aristellen, tiedustella hänen opinnoistaan, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Saman päivän illalla koetti hän useampia kertoja lausua mielipahaansa siitä, ett'ei ollut kylliksi osannut arvostella häntä, vakuutti muuttuneensa nyt aivan toisellaiseksi ja hämmästytti häntä äkkinäisellä tasavaltaisuuden mielen-ilmauksella. (Litvinow ihaili siihen aikaan Robespierreä eikä uskaltanut ääneen moittia Maratia). Viikon perästä tiesi Litvinow Irinan rakastavan häntä.
Niin. Kauan säilyi Litvinowin muistossa tuo ensimmäinen päivä, mutta ei unohtanut hän seuraaviakaan, niitä päiviä, jolloin hän vielä, koettaen epäillä ja tohtimatta uskoa, tuntien rinnassaan liikauttavaa riemua, melkeinpä pelkoa, selvään näki, kuinka tuo odottamaton onni alkoi itää, kasvamistaan kasvoi ja vihdoin, vastustamattomasti ottaen valtoihinsa kaikki, mitä sen edessä oli, syöksähti häneen täydellä voimalla. Silloin löivät ensi lemmen heleät hetket, nuo hetket, joita ihminen ei saa eikä saatakaan elää kuin kerran elämässään.
Irina muuttui äkkiä säveäksi kuin karitsainen, pehmeäksi kuin silkki ja äärettömän hyväntahtoiseksi. Hän rupesi antamaan nuoremmille siskoilleen opetusta, ei pianonsoitossa, sillä hän ei ollut soitannollinen, vaan franskan- ja saksankielessä. Hän valmisteli heidän läksyjänsä ja otti osaa talouden askareihin. Kaikki häntä huvitti; kaikkeen hän mielellänsä kiintyi. Vuoroin hän puheli lakkaamatta, vuoroin vaipui äänettömään sulo-oloon. Hän rakenteli kaikenlaisia suunnitelmia; mietiskeli loppumattomiin, mitä kaikkea hän on tekevä, jouduttuaan naimisiin Litvinowin kanssa (heidän avioliittoansa ei hän epäillyt ensinkään), kuinka he sitten yhdessä alkavat…
— Tehdä työtä — lisäsi Litvinow.
— Niin, teemme työtä — toisteli Irina — lueskelemme… mutta ennen kaikkea matkustelemme.
Varsinkin teki hänen mielensä lähteä piammiten pois Moskovasta, ja kun Litvinow huomautti, ett'ei hän ole vielä päättänyt kurssiansa yliopistossa, silloin Irina, hetkisen mietiskeltyään, vastasi, että sopiihan opinnot päättää Berlinissää tai… siellä nyt missä hyvänsä.
Irina ei pitänyt tarpeellisena kätkeä tunteitansa, ja senpä vuoksi hänen mieltymyksensä Litvinowiin ei pysynytkään pitkää aikaa salassa ruhtinaalta ja ruhtinattarelta. Mikään varsinainen, ilon aihe se ei heille ollut, mutta, ottaen olot ja asianhaarat lukuun, eivät he tahtoneet heti kohta panna jyrkkää kieltoakaan sitä vastaan. Olihan Litvinowilla sentään melkoinen omaisuus.
— Mutta nimi, mutta nimi! — huokaili ruhtinatar.
— No niin, nimi kyllä… se on totta, — oli ruhtinaalla tapana vastata. — Mutta onhan hän kumminkin aatelismies ja sitä paitsi: eihän Irina meitä kumminkaan tottelisi. Vai onko hän milloinkaan jättänyt tekemättä, mitä kerran on tahtonut tehdä? Vous connaissez sa violence![23] Ja eihän asia vielä olekaan lopullisesti lukossa.
Näin puheli ruhtinas, mutia itsekseen hän ajatteli: "Madame Litvinow, — eikö muuta? Toista minä olisin odotellut."
Litvinow joutui kokonaan tulevan morsiamensa valtaan, ja mielellään hän siihen antautuikin. Hän oli ikäänkuin kiertynyt kurimukseen, ikäänkuin kadottanut oman itsensä… Se tuntui hänestä kammottavalta ja se tuntui suloiselta; ei hän säälinyt mitään eikä hän säästänyt mitään. Mikä avioliiton merkitys on, ja mitä velvollisuuksia siinä; voiko hänestä, niin auttamattomasti toisen valtaan joutuneesta, tulla hyvää aviomiestä, ja millainen tulee Irinasta aviovaimo, ja onko heidän keskinäinen välinsä oikealla tolalla — sitä hän ei voinut ratkaista. Hän oli kiihkeässä tilassa. Yksi asia oli hänelle selvillä: mennä Irinan jäljestä, Irinan kanssa, eteenpäin loppumattomiin, tuli mitä tuli! mutta vaikk'ei Litvinowin puolelta tullut vähintäkään vastustelua, ja vaikka Irinan lempeys edelleen oli ylenpalttisen hehkuvaa, sattui kumminkin joskus väärin-ymmärryksiä ja selkkauksia.
Kerrankin riensi Litvinow hänen luokseen suoraa päätä yliopistolta, yllään vanha nuttu ja sormet musteessa. Irina kiiruhti häntä vastaan, tavallisella ystävällisellä tervehdyksellä, mutta pysähtyi äkkiä.
— Tehän olette ilman sormikkaita — lausui hän painavasti, ja lisäsi samassa: — hyi, te olette tuommoinen… ylioppilas!
- Kovinhan te olette herkkätunteinen, Irina, — virkkoi Litvinow.
— Te olette todellakin… ylioppilas. Vous n'êtes pas distingué[24]
Ja kääntäen hänelle selkänsä, meni Irina toiseen huoneesen. Tuntia myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi…
Yleensä myönsi Irina mielelläänkin syyllisyytensä ja pyysi häneltä anteeksi, mutta — kummallista — useinkin hän, melkein itkusilmin, syytti itseänsä pahoista taipumuksista, joita hänessä ei ollutkaan, ja sen sijaan itsepäisesti kielsi todellisia virheitänsä.
Toisen kerran oli hän, Litvinowin tullessa, itkussa silmin, pää käden nojassa, suortuvat hajallaan. Kun Litvinow säikähtäneenä kysäsi syytä hänen mielipahaansa, osoitti hän sanaakaan sanomatta sormella rintaansa. Litvinow säpsähti. "Keuhkotauti!" iski hänen mieleensä, ja hän tarttui tyttöä käteen.
— Oletko sinä sairas? — kysyi hän vapisevalla äänellä. (Tärkeissä kohtauksissa he jo sinuttelivat toisiansa)… — Minä käyn heti lääkärin.
— Minä olen aivan terve… mutta tämä leninki… ettekö te ymmärrä?
— Kuinka niin? Tämä leninkikö?… — virkkoi toinen ymmällä.
— Kuinkako niin? Niinpä vaan niin, ett'ei minulla ole toista, ja että tämä on vanha ja inhoittava, ja tämä minun pitää ottaa ylleni joka päivä silloinkin kuin sinä… kuin te tulette… Sinä hylkäät minut vihdoin, nähdessäsi minua aina tämmöisenä tuhkapöperönä.
— No mutta, Irina hyvä, mitäs sinä nyt puhutkaan? Onhan tuo leninki erittäin sievä… Minulle se on sitäkin rakkaampi kuin sinut juuri siinä näin ensi kerran.
Irina punastui.
— Olkaa hyvä, Grigori Mihailovitsh, älkää muistuttako minulle sitä, että tämä oli jo silloinkin minun ainoa leninkini.
— Mutta, Irina Pavlovna, se pukee teitä niin erinomaisen hyvin.
— Eikä pue: se on ilkeä, se on inhoittava, — vakuutteli tyttö, hermostuneena nyppien pitkiä, pehmoisia suortuviaan. — Voi tätä köyhyyttä, tätä köyhyyttä, tätä alhoa kuitenkin! Mitenkä päästä tästä köyhyydestä! Mitenkä nousta alhosta!
Litvinow ei tiennyt mitä sanoa ja kääntyi hieman syrjään.
Äkkiä hyppäsi Irina tuoliltaan ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
— Mutta sinähän rakastat minua! Rakastathan sinä? — lausui hän, läheten häntä, ja hänen kyynelisissä silmissään välähti onnen ilo. — Rakastathan sinä minua tässä inhoittavassakin leningissä?
Litvinow heittäysi polvilleen hänen eteensä.
— Niin, rakasta minua, rakasta minua, armas, sinä pelastajani, — kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa.
Päiviä kului, viikkoja vieri tällä tavoin. Mitään muodollisia selityksiä ei tosin vielä tehty, ja Litvinow yhä viivytteli kysymystään, tietysti ei siitä syystä, että hän itse tahtoi niin tehdä, vaan odotellessaan Irinalta käskyjä. (Irina oli näet kerran ohi mennen huomauttanut heidän kumpaisenkin olevan niin naurettavan nuoria, että edes moniahta viikko pitäisi lisätä heidän ikäänsä). Kaikki asiat kulkivat kumminkin lopullista ratkaisuaan kohti, ja lähin tulevaisuus astui astumistaan yhä selvempipiirteisenä esiin. Silloin sattui tapaus, joka hajoitti kaikki aikeet ja suunnittelut, hajoitti kuin tuuli tiellä köykäisen tomun.