VIII.
Sinä talvena vieraili hovi Moskovassa. Juhlallisuuksia oli myötäänsä, ja niin tuli tavanmukaisen suuren baalinkin vuoro Aatelis-klubissa. Tieto siitä tuli Hurttatorinkin varrella olevaan taloon, vaikk'ei muutoin kuin ilmoituksena "Polisi-Sanomissa". Ruhtinaalle tuosta ensiksi hoppu käteen. Hän päätti heti, että baaliin on mentävä ja Irina sinne vietävä; anteeksi antamatonta olisi nimittäin päästää käsistään tilaisuus, jossa saisi nähdä oman keisarinsa ja hänen perheensä; perinnöllinen aatelismies on hänen mielestään siihen tavallaan velvoitettukin. Hän pysyi tässä vaatimuksessaan harvinaisella, hänelle aivan tavattomalla innolla. Ruhtinatar oli joissakin määrin samaa mieltä; huokailihan vaan kulunkien tähden. Irina oli kerrassaan asiata vastaan.
— Ei! En lähde! — vastasi hän kaikkiin vanhempainsa todisteluihin. Hänen niskoittelunsa meni niin pitkälle, että vanha ruhtinas vihdoin päätti kääntyä Litvinowin puoleen, pyytäen, että hän koettaisi taivuttaa Irinaa, selittämällä hänelle, muitten "resonien" ohella, kuinka sopimatonta nuoren tytön on vierastella maailmaa, ja että "pitäähän sellaistakin kokea", ja että hän muutoinkin karttelee ihmisiä liian paljon.
Litvinow otti esittääkseen hänelle nämä "resonit". Irina loi häneen terävän ja tarkan, tutkistelevan katseen, niin terävän ja tutkistelevan, että toinen tuli aivan hämilleen. Leikitellen vyönsä hesuilla, virkkoi Irina tyynesti:
— Tekö sitä tahdotte? Tekö?
— Niin… tuota, minä arvelen — änkytti Litvinow. — Minä olen aivan samaa miellä kuin teidän isänne… Ja miksipäs ette menisikään?… muita katsomaan ja itseänne näyttämään, — lisäsi hän, naurahtaen.
— Itseäni näyttämään — virkkoi Irina verkalleen. — No niin, minä lähden… mutta muistakaa, että se oli teidän tahtonne.
— Niin, tuota… minä… — alotti Litvinow.
— Se oli teidän tahtonne, — keskeytti Irina. — Ja vielä yksi ehto: teidän täytyy luvata minulle pysyä poissa tuosta baalista.
— Mutta miksikä niin?
— Minä tahdon sitä.
— Minä tottelen… mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä… Voi kuinka minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.
Irina naurahti.
— Koko tuo minun loistoni ei ole oleva muuta kuin valkoinen leninki, ja mitä vaikutukseen tulee… Sanalla sanoen, minä tahdon, että tehtäisiin niin.
— Irina! Oletko suutuksissa?
Irina naurahti jälleen.
— En suinkaan! En minä ole suutuksissa, mutta sinä… — Hän iski Litvinowiin silmänsä, ja sellaista ilmettä ei tämä muistanut niissä milloinkaan ennen nähneensä. - Kenties — jatkoi hän puoliääneen — kenties se on tarpeellista.
— Mutta, Irina, rakastathan sinä minua?
— Minä rakastan sinua, — vastasi hän melkein juhlallisella arvokkaisuudella ja likisti hänen kättänsä lujasti, milt'ei miesmäisesti.
Kaikki seuraavat päivät kuluivat Irinalta puvun valmistelemisen ja tukkansa laittelemisen puuhissa. Baalipäivän aattona tunsi hän huonovointisuutta, ei malttanut istua asemillaan, itkeäkin tillautti muutaman kerran… Litvinowin läsnä-ollessa hän myhäili omituisen yksitoikkoisesti, kohdellen häntä muutoin yhtä lempeästi kuin ennenkin, mutta hajamielisenä myötäänsä tirkislellen peiliin. Itse juhlapäivänä hän oli hyvin äänetön ja kalpea, mutta tyyni. Kello yhdeksän tienoissa illalla tuli Litvinow, nähdäkseen häntä ennen lähtöä. Kun Irina astui hänen luokseen valkoisessa tartalani-puvussa, lehvänen pieniä sinikukkia hennosti pöyhätetyissä hivuksissa — silloin hän huudahti ihastuksesta: niin ihanalta ja ylevältä näytti Irina, enemmänkin kuin hänen ikäänsä nähden olisi odottanut.
— Hän on todellakin kasvanut sitten tän'aamun — arveli Litvinow itsekseen, — ja mikä ryhti! Sitä se sukuperä tekee!
Irina seisoi hänen edessään, kädet alas laskettuina, hymyilemättä, keimailematta, ja katsoi päättäväisenä, melkein rohkeana, ei häneen, vaan jonnekin kauas, suoraan eteenpäin.
— Niinhän te olette kuin sadun kuningatar — virkkoi vihdoin Litvinow, — taikka ei, te olette kuin sotajoukon johtaja taistelun, voiton edellä…
Irina seisoi edelleen liikkumatonna. Ei hän ollut juuri kuulemattakaan Litvinowin sanoja, mutta hän näytti seuraavan jotain toista, sisällistä puhetta.
— Te ette sallinut minun tulla tuohon baaliin, — jatkoi Litvinow, — mutta ettehän kieltäytyne vastaan-ottamasta minulta mukaanne näitä kukkasia?
Hän ojensi hänelle vihkon heliotroopeja.
Irina katsahti nopeasti Litvinowiin, ojensi kätensä, mutta tarttui sitten äkkiä lehvään, joka oli hänen päänsä koristuksena ja virkkoi:
— Tahdotko? Sano sananen vaan, ja minä repäisen tämän pois ja jään kolia!
Litvinow tunsi sydämmensä sykähtävän riemusta. Irinan käsi raastoi jo lehvää…
— Ei, ei, miksikä noin! — huudahti Litvinow, täynnä kiitollisuuden ja ylevämielisyyden tunteita, — en minä ole itsekäs; miksikä estäisin vapautta… koska tiedän, että sinun sydämmesi…
— Älkää sitten tulko lähelle, runtelette pukuni — sanoi Irina hätäisesti.
Litvinow kävi hämille.
— Otatteko kukkaset? — kysyi hän.
— Tietysti; ne on erittäin suloiset, ja minä pidän paljon tästä tuoksusta. Merci… Minä pidän tämän muistona…
— Muistona lähdöstä ensimmäiseen, juhlakulkuunne — huomautti Litvinow, — ensimmäiseen riemusaattoonne.
Irina katsahti peiliin olkapäänsä yli, hiukan taivuttaen vartaloansa.
— Olenko minä sitten todellakin niin soma? Oletteko puolueellinen?
Litvinow tuosta latelemaan innostuneita ylistyssanoja, mutta Irina ei kuunnellut häntä. Nostaen kukkavihkoa kasvojaan kohti, katseli hän jälleen jonnekin kauas noilla kummallisilla, ikäänkuin samenneilla ja laajenneilla silmillään, hiljaisen ilmanhengen hennosti kohotellessa hienoja nauhoja hänen hartioillaan, kuni siipiä.
Sisään astui vanha ruhtinas, hivukset käherreltyinä, yllään musta virttynyt frakki ja aatelismedalji Vladimirin nauhassa kiinnitettynä napinläpeen. Hänen perässään astui ruhtinatar, silkkisessä chinapuvussa vanhaa kuosia. Tuimalla totisuudella, jolla äidit koettavat salata omaa levottomuuttaan, korjasi hän takaa tyttärensä pukua, se on: aivan tarpeettomasti puisteli leningin laskoksia. Nelin-istuttavat kyytivaunut, kaksi takkukarvaista hevoskulua edessä, tulla heiluivat kuistin edustalle, vongahdellen pyörillään lapioimattomissa luminietoksissa. Heiveröinen lakeija epätodellisessa livreassa syöksähti eteisestä sisään ja julisti rajunpuoleisesti, että vaunut ovat valmiit.
Siunattuaan lapset yöksi ja kietouttuansa turkkeihin, läksivät ruhtinas ja ruhtinatar kuistille. Irina otti hartioilleen ohukaisen, lyhyen salopin — voi kuinka hän vihasi tuota saloppia! — ja seurasi heitä ääneti. Litvinow läksi heitä saattamaan ja toivoi saavansa jäähyväisiksi silmäyksen Irinalta, mutta tämä nousi vaunuihin, taakseen katsahtamatta.
Puolen-yön aikana käveli Litvinow klubin edustalla. Suurista kruunuista kuulsi lukemattomia tulia kirkkaina täplinä punaisien verhojen läpi, ja yli koko torin, joka oli ajokaluja täynnään, kajahtelivat Straussin valssin sävelet, kajahtelivat kuni kainostelematon kutsu huimaan juhlintaan.
Seuraavana päivänä, kello yhden maissa, läksi Litvinow Osininien luo. Hän tapasi kotosalla ainoastaan ruhtinaan, joka ilmoitti hänelle, että Irinalla kivistää päätä, ja että hän on vuoteessa eikä nouse ennen iltaa, ja että tällainen riutumus ei ole ihme eikä mikään ensimmäisen baalin jälkeen.
— C'est très naturel, vous savez, dans les jennes filles,[25] — lisäsi hän franskaksi, mikä Litvinowista tuntui jotenkin oudolta, varsinkin kun hän samassa huomasi. ett'ei ruhtinaan päällä ollutkaan tavanmukainen yönuttu, vaan sertukki.
— Ja sitä paitsi — jatkoi Osinin — täytyihän hänen tulla huonovointiseksi eilisien tapausten jälkeen.
— Tapaustenko? — jupisi Litvinow.
— Niin, tapaustenpa kyllä, tapausten, de vrais évévenementes![26] Ette voi kuvailla, Grigori Mihailovitsh, quelle succès elle a en![27] Koko hovi hänet huomasi! Ruhtinas Aleksander Fjodorovitsh sanoi, että hänen asemansa ei ole täällä, ja että Irina muistuttaa hänelle Devonshiren kreivitärtä… niin no, tiedättehän te… tuota kuuluisata… Ja ukko Blasenkrampf julisti kaikkein kuullen, että Irina oli la reine du bal[28] ja pyysi tulla hänelle esitetyksi, ja minullekin hän esitti itsensä, se on, hän sanoi muistavansa minua husareissa ja tiedusteli, missä minä tätä nykyä palvelen. Se on peräti hauska mies, tuo kreivi ja sellainen adorateur du beau sexe![29] Ja mitäpäs minusta! Puolisoni, ei hänkään saanut olla rauhassa: Natalia Nikitishna itse tuli monta kertaa puhelemaan hänen kanssaan… vieläkö sen enempää! Irina tanssi avec tous les meilleurs cavaliers:[30] ja niitäkös minulle esiteltiin, per'perää, per'perää… en minä enää muista lukuakaan; aatelkaa: noin vaan tungeskelivatkin joukottain meidän ympärillämme. Masurkkaan ei muita pyydettykään kuin Irinaa. Muuan ulkomaan diplomaatti, kuultuaan Irinan olevan moskovattaren, sanoi keisarille näin: "Sire", sanoi hän, "décidement c'est Noscou qui est le centre de votre empire!"[31] Ja toinen diplomaatti liitti siihen: "C'est une vraie révolution, Sire."[32] Oliko se nyt révelation vai révolution… jotain sinne päin. Niin, niin… se oli… se oli… tiedättekös… se oli jotain tavatonta…
— Entäs itse Irina Pavlovna? — kysäsi Litvinow, jolla ruhtinaan puhuessa oli ruvennut kylmämään sekä jalkoja että käsiä, — iloitsi kaiketi hänkin ja oli tyytyväinen?
— Iloitsi tietysti: ja vähäkös oli syytä olla tyytyväinen! Mutta muutoin, eihän hänestä yhdellä kertaa saa selvää, tiedättehän sen. Eilen ne kaikki sanoivat minulle: kuinka tämä on ihmeellistä! Jamais on ne dirait que mademoiselle vutre fille est a son premier bal.[33] Kreivi Reisenbach muun muassa… tietysti te tunnette hänet…
— En, en tunne häntä ensinkään enkä ole koskaan tuntenutkaan.
— Vaimoni serkku…
— En tunne.
— Rikas mies, kamariherra, asuu Pietarissa, suosittu kaikkialla. Liivinmaalla se on hän, joka johtaa ja ohjaa kaikki tyyni. Hän ei tähän saakka ole välittänyt meistä… enkä minä sellaista tavoittelekaan. J'ai l'humeur facile, comme vous savez.[34] No niinpä nyt hänkin: istahti Irinan viereen, jutteli hänen kanssaan neljänneksen tuntia, ei enempää, ja sanoi sitten ruhtinattarelleni: "Ma cousine", sanoo, "votre fille est une perle: c'est une perfection";[35] kaikki onnittelevat minua siitä, että minulla on sellainen sukulainen… Ja sitten astuu hän… minä huomasin sen… erään ylhäisen henkilön luokse, puhelee hänen kanssaan, itse yhä vaan katsellen Irinaa… no ja ylhäinen katselee hänkin…
— Eikä Irina Pavlovnaa todellakaan saa nähdä koko päivään? — kysäsi
Litvinow.
— Ei. Hänellä on kova päänsärky. Hän käski sanomaan teille terveisiä ja kiittämään kukkavihkosta, qu'on a trouvé charmant.[36] Hänen täytyy saada levätä… Ruhtinattareni on ajelemassa visiteillä… ja niinpä tästä minäkin…
Ruhtinasta alkoi yskittää, ja hänen jalkansa rupesivat elähtelemään. Näytti kuin hän olisi epätiedossa, mitä vielä sanoa. Litvinow otti hattunsa ja sanoi, ett'ei hän aio nyt olla esteenä hänelle, vaan tulee myöhemmin kuulemaan, kuinka täällä jaksetaan. Sen sanottuaan hän läksi.
Muutaman askeleen päässä Osininien talosta huomasi hän uhkeiden kahden-istuttavain vaunujen pysähtyneen vahtikojun eteen. Yhtä uhkeaan livreaan puotin lakeija kallistui eten-kehdaten kuskin vierestä suomalaisen polisimiehen puoleen, tiedustellen, missä täällä asuu ruhtinas Pavel Vasiljevitsh Osinin. Litvinow vilkaisi vaunuihin: niissä istui soopelinnahkaisissa turkeissa keski-ikäinen mies, kivulloista rakennetta, kulmat korskeassa rypyssä, nenä kreikkalainen ja huulet häijyt. Kaikista merkeistä päättäen, oli se ylhäinen virkamies.