IX.
Litvinow ei mennytkään Osininien taloon myöhemmin, vaikka oli luvannut. Hän piti parempana siirtää käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Tultuaan puolenpäivän maissa tuohon tuttuun vierashuoneesen, kohtasi hän siellä talon pienet tyllärel, Viktoriaan ja Kleopatran. Hän tervehti heitä ja kysyi, onko Irina Pavlovnan nyt parempi ja saako häntä nähdä.
— Ilina läksi ulot mamman kanssa, - vastasi Viktorina, joka oli rohkeampi sisartaan, vaikka puhui vielä lapsen kieltä.
— Mitenkä?… Läksikö ulos? — toisti Litvinow, tuntien jotain hiljaista vavahtelua sydämmen syvimmissä. — Eikös… eikös… eikös hän tähän aikaan lue teidän kanssanne, anna teille tunteja?
— Ei Ilina tästä puolin enää anna meille tunteja, — vastasi Viktorina.
— Ei annakaan, — toisti Kleopatra.
- Onko pappa kotona? — kysäsi Litvinow.
— Ei ole pappa kotona — jatkoi Viktorina, — mutta Ilina on kippee; hän itki ja itki koko yön…
— Itkikö?
— Niin, itki… Jegolovna keltoi minulle, ja silmät oli hänellä niin punaiset ja niin pöhössä, niin pöhössä.
Litvinow astui pari kertaa huoneessa edestakaisin, vavahdellen niinkuin viluissaan, ja palasi asuntoonsa.
Hän tunsi melkein samaa kuin se, joka korkeasta tornista katsoo alas: koko hänen sisällinen ihmisensä hiukeni ja riutui, ja päätä pyörrytti hiljalleen ja ilkeästi. Tylsä ympeys ja ajatusten neuvoton harhailu, odotuksen epäselvä, sanaton kauhistus ja omituinen, melkein ilkkuva uteliaisuus, ahdistettu kurkku täynnä ulospyrkiväin kyynelten katkeruutta, huulilla väkinäinen, tyhjä pilkkanauru, ja sitten rukous, mieletön, kehenkään kohdistamaton… voi kuinka kaikki tämä oli julmaa ja niin nöyryyttävän ilkeätä! "Irina ei tahdo nähdä minua", pyöri myötäänsä hänen päässään; "se on selvää, mutta miks'ei tahdo? Mitä onkaan tapahtunut noissa kovan onnen tanssiaisissa? Ja kuinka on mahdollista tällainen äkillinen muutos? Näin odottamatta…" (Ihmiset näkevät alati, kuinka kuolema tulee odottamatta, eivätkä kumminkaan voi tottua tuohon äkillisyyteen ja pitävät sitä järjettömänä.) "Minulle ei jätetä mitään sanaa, ei tahdota antaa mitään selityksiä…"
— Grigori Mihailitsh! — kuului joku väkinäisesti virkkavan aivan hänen korvansa juuressa.
Litvinow säpsähti ja huomasi edessään palvelijansa, jolla oli kirje kädessä. Hän tunsi Irinan käsialan… Kirjettä aukaisemattakaan aavisti hän jo pahaa. Hänen päänsä painui alas rinnalle, ja olkapäät kohosivat, ikäänkuin olis ollut isku väistettävänä.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja repäisi yhdellä tempauksella kuoren auki. Pienellä postipaperi-lehdellä luki seuraavat sanat:
"Antakaa minulle anteeksi, Grigori Mihailitsh!! Kaikki on meidän välillämme loppunut: minä muutan Pietariin. Minun on kauhean raskas olla, mutta mikä tehty, se tehty. — Kohtaloni kaiketikin… ei vainenkaan, en tahdo puolustella. Aavistukseni ovat käyneet toteen. Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa minut: minä en ansaitse teitä.
Irina."
"Olkaa jalomielinen: älkää koetelko tavata minua."
Litvinow luki nämä moniaat rivit ja vaipui verkalleen sohvalle, niinkuin olisi mikä rintaan pistänyt. Hän pudotti kirjeen, nosti sen, luki uudelleen, kuiskasi: "Pietariin", — ja pudotti sen uudestaan, siinä kaikki. Tyyneys valtasi hänet; niskaan ojennetuilla käsillään hän oikein pielustakin korjasi. Ei kuolijaksi lyöty riuhtoile, ajatteli hän; "tuulispää toi, vihuri vei… Ja luonnollista kyllä; — sitä minä odotinkin…" (Hän valehteli omalle itselleen; sillä hän ei ollut koskaan odottanut.) "Ilkikö?… Hänkö ilki?… Mitä hän sitten ilki? Eihän hän minua rakastanut! Sitä paitsi, onhan tämä aivan selvää ja hänen luonteensa mukaista. Hän muka ei ansaitse minua… Kas niin!" (Litvinow naurahti katkerasti.) "Hän ei tiennyt itsekään, millainen voima hänessä piili, mutta saatuaan baalissa selville, mitä se voi aikaan saada, hän ei tietystikään saattanut pysähtyä mitättömään ylioppilaasen… sehän on selvä se."
Mutta silloin johtuivat hänen mieleensä Irinan hellät puheet, hänen hymynsä ja nuo silmät, nuo unohtumattomat, joita hän ei enää milloinkaan saa nähdä, jotka sekä kirkastuivat että sulivat, kohdatessaan hänen katseensa; johtui vielä yksi ainoa, nopea, pelvon-alainen, polttava suudelma — ja silloin hän äkkiä purskahti itkuun, rajuun, tempoilevaan, myrkylliseen itkuun; hän kääntyi kasvoilleen sohvalla; hänestä tuntui, kuin tahtoisi hän raadella rikki oman itsensä ja kaikki, mitä ympärillä on, ja hurjalla nautinnolla painoi hän hehkuvat kasvonsa pielukseen, hengästyen ja läkähtymäisillään, ja tarttui siihen hampain kiinni.
Se herra, jonka Litvinow oli edellisenä päivänä nähnyt vaunuissa, oli todellakin ruhtinatar Osininin orpana, rikas kamariherra, kreivi Reisenbach, tarmokas mies, joka osasi hierautua suurten suosioon. Nähtyään, kuinka valtavan vaikutuksen Irina oli tehnyt ylhäisiin henkilöihin ja harkittuansa silmänräpäyksessä, kuinka paljon etuja tuosta "mit etwas Accuratesse"[37] voisi saada, teki hän heti suunnitelmansa. Hän päätti toimia nopeasti, Napoleonin tavoin. "Minäpä vien tuon omituisen tytön Pietariin ja otan hänet talooni", mietti hän; "teen hänet, hitto vieköön, perillisekseni, no niin, en sentään koko omaisuuteni, ja ikävähän on puolisonikin olla ypö yksinään… Ainahan tuo on hauskempaa, kun näkee somat kasvot vierashuoneessa. Jaa, jaa; niin se on: es ist eine Idee, es ist eine Idee."[38]
Vanhempain silmät piti sitä varten häikäistä, so'aista.
"Nälkäähän ne näkevät", jatkoi kreivi harkintaansa, istuen jo vaunuissa, matkalla Hurttatorin varrelle; "mitäpä he sitten vastaankaan panisivat? Ei ne ole niin kovin tunteellisia. Sopii antaa heille jokunen sumina rahaakin… Entäs tyttö? Suostuu maar hänkin. Hunaja on makeata… hän ennätti jo nuolaista sitä. Tämä nyt on minun oikkuni, kukaties… no käyttäkööt hyödyksensä sitä… tomppelit. — Minä sanon heille: niin ja niin on asia; päättäkää. Muutoin minä otan loisen, jonkun orvon — se on minulle vielä mukavampaa. Niinkö vai eikö? Neljäkolmatta tuntia mietintäaikaa, und daniit Punctum."[39]
Nämä sanat huulillaan astui kreivi ruhtinaan eteen, jolle hän jo edellisenä päivänä, baalissa, oli ilmoittanut käyntinsä.
Tämän käynnin seurauksista ei luullaksemme tarvitse liian lavealti puhua.
Kreivi ei ollut erehtynyt laskuissaan: ruhtinas ja ruhtinatar eivät todellakaan panneet vastaan ja ottivat jokusen summan rahaakin. Irinakin suostui, jopa ennen kuin määräaika oli kulunutkaan. Ei hänen ollut helppo katkaista siteitänsä Litvinowin kanssa, jota hän rakasti. Lähetettyään hänelle kirjeen, oli hän vähällä joutua vuoteen omaksi, itki lakkaamatta, laihtui, kellastui. Mutta oli miten oli, kuukauden kuluttua saattoi ruhtinatar tyttärensä Pietariin ja sijoitti hänet kreivin luokse, jätettyään hänet kreivittären huostaan, joka oli hyväntahtoinen rouva, mutta ymmärrys kuin kananpojalla ja ulkomuotokin kuin kananpojalla.
Litvinow keskeytti silloin opintonsa yliopistossa ja matkusti isänsä luokse maalle.
Vähitellen alkoi hänen haavansa arpeutua. Ensi aikoina ei hänellä ollut mitään tietoja Irinasta, ja yleensä hän karttoikin keskusteluja Pietarista ja seuraelämästä siellä. Sitten alkoi vähitellen Irinasta kuulua yhtä ja toista, ei mitään pahaa, vaan omituista; hän tuli laajalti puheen-aineeksi. Ruhtinatar Osininin nimi alkoi yhä useammin kajahdella maaseutujenkin seuroissa, loiston ympäröimänä, erityisellä painolla lausuttuna. Sitä mainittiin uteliaisuudella, kunnioituksella, kateudella, niinkuin aikoinaan kreivitär Vorotinskinkin nimeä. Vihdoin levisi tieto hänen miehellemenostaan. Mutta tähän uutiseen ei Litvinow juuri sanottavaa huomiota kiinnittänyt: hän oli silloin jo kihloissa Tatjanan kanssa.
Nyt lukija varmaankin käsittää, mitä Litvinowin mieleen oli muistunut silloin, kuin hän huudahti: "Olisikohan se hän!"
Siksipä palajamme jälleen Badeniin ja lähdemme jatkamaan keskeytynyttä kertomustamme.