X.

Litvinow nukkui varsin myöhään eikä kauan maannutkaan. Aurinko oli juuri noussut, kun hän heräsi. Hänen ikkunaansa kuulsivat vuorten usvaiset huiput purppurahohteessa kirkasta taivasta vasten.

— Tuolla mahtaa olla niin raitista, tuolla puitten suojassa, — ajatteli hän ja pukeutui kiireesti. Hajamielisenä vilkaisi hän vielä kukkavihkoon, joka oli yön aikana yhä uhkeammaksi puhjennut, otti keppinsä ja läksi "Vanhan Linnan" taakse, tunnetuille "Kallioille". Raikas aamu sulki hänet syliinsä, hiljaisesti hyväillen. Reippaasti hän hengitti ja reippaasti hän kulki. Nuoruuden terveys uhkui hänessä jok'ainoassa suonessa; tuntui kuin itse maakin kohotteleisi hänen keveitä jalkojansa. Joka askelella kävi hän yhä vapaammaksi, iloisemmaksi: hän kulki koskisessa siimeksessä, teitten karkeata hiekkaa myöten, kuusien sivuitse, joitten oksilla heleät kelkat viheriöitsivät.

— Kyllä vaankin tuntuu hyvälle! — Näin hän puheli puhelemistaan itseksensä.

Alkoi kuulua tuttuja ääniä. Hän katsahti eteenpäin: siellä tuli häntä kohti Voroshilow ja Bambajew. Hän hätkähti ja, paeten kuin koulupoika opettajaansa, lymysi pensaan taakse… "Laupias Luoja!" huokasi hän, "kiidätä ohitse maani miehet!" Hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka kuinka suuren summan rahoja, estääkseen heitä näkemästä häntä. Ja näkemättä heiltä hän jäikin: laupias Luoja kiidätti ohitse hänen maansa miehet. Kadettimaisella äänen varmuudella selitteli Voroshilow Bambajewille goottilaisen rakennustavan erillaisia "faaseja", ja Bambajew se vaan myhähdellen myönsi kaikki. Voroshilow oli nähtävästikin jo kotvan aikaa ravinnut ystäväänsä faaseillaan, joihin hyvänsävyinen innostelija jo alkoi pitkästyä. Suu supussa ja kaula kurossa kuunteli Litvinow kauan aikaa yhä poistuvia askeleita — ja kauan vielä kajahtelivat milloin kurkku- milloin nenä-äänteiden vivahdukset tuosta opettavaisesta puheesta. Vihdoin oli kaikki hiljaa jälleen. Litvinow huokasi, nousi kätköstään ja läksi astumaan edelleen.

Pari kolme tuntia vaelteli hän vuorilla. Väliin poikkesi hän tieltä syrjään ja hyppi kiveltä kivelle, silloin tällöin luistaen pehmeätä sammalta myöten; väliin istahti hän kallion lohkareelle tammen tai pyökin alle, ajatellen armaita ajatuksia, ja ympärillä haastelivat purot sananjalkain verhossa taukoamatonta taruansa, ja puitten lehdet suhisivat niin rauhoittavasti, ja yksinäinen mustarastas soitteli heleitä virsiänsä. Keveä, mieluinen torkahtelu pyrki hiipimään häneen, ikäänkuin takaa häntä syleillen, ja hän nukahti… mutta avasi jälleen silmänsä ja katseli hymyillen ympärilleen: metsän ja metsäisen ilman kulta ja vehreys hivelivät hennosti hänen silmiänsä… hän myhähteli ja sulki ne jälleen.

Hänen rupesi tekemään mieli aamiaista, ja hän läksi Vanhalle Linnalle, jossa muutamalla kreutserillä saa lasillisen hyvää maitoa kahvin kanssa. Hän valitsi paikan noitten pienten valkoisten pöytäin luona linnan paltalla, mutta oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun kuuli raskasta hevosien korskunaa. Samassa ilmaantuivat kolmet kaleskat, joista nousi suuri seura rouvia ja herroja. Litvinow tunsi heidät heti Venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin kaikki franskaa — tunsi siitä syystä, että he puhuivat franskaa. Naisien toaletit olivat hienot ja loistavat. Herrat olivat puettuja uuden uutukaisiin sertukkeihin, ruumiinmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nyky-aikuista, harmaisin, täplikkäisin housuihin, päässä kaupunkilaiset, hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina, ja koko heidän ryhdissään haiskahti jotain sotilasmaista. Sotilaita he olivatkin. Litvinow oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleja, ylhäisimmän yleisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki tiesi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, ponnistettu huolettomuus katseessa, hemmoteltu olkapäitten kohottelu, vartalon heiluttaminen ja polvien taivutus. Sitä tiesi jo äänen helykin: se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia. Kaikilla näillä sotilailla oli erittäin hyvin pestyt kasvot, parta erittäin hyvin ajeltu, ja jokainen heisiä oli läpensä täytetty tuommoisella todellisesti aatelisella ja kaartilaisella tuoksulla, kaikkein hienoimman sikarinsavun ja hienoimman pastillin sekoituksella. Kädetkin heillä oli aateliset joka miehellä: valkoiset, suuret, ja sormissa kynnet, lujat kuin norsunluu. Viikset ne kilvassa kiilsivät, hampaat välkähtelivät, ja mitä hienoin hipiä se vivahteli poskilla punaiseen ja leu'oissa taivaansiniseen. Muutamat nuorista kenraaleista olivat leikkisää väkeä, toiset syvämietteisiä, mutta erinomaisen säädyllisyyden leima lepäsi jokaisen päällä. Jokainen näkyi syvästi tuntevan oman arvonsa ja sen merkityksen, joka hänellä valtiossa vast'edes oleva oli, ja jokainen esiintyi sekä ankarana että vapaana, ja tuossa esiintymisessä kuulsi hieman sitä iloisuutta, tuota "hitto huoli", joka niin luonnollisesti astuu näkyviin ulkomaisilla matkoilla. Jyristen ja uhkeasti asettuivat seuralaiset istumaan ja kutsuivat hääriviä passareita.

Litvinow tyhjensi kiiruimmiten maitolasinsa, maksoi ja, painaen hatun syvälle päähänsä, oli jo luikahtaa kenraalien kemuista loitommas…

— Grigori Mihailitsh! — lausui äkkiä naisen ääni. — Ettekö tunne minua enää?

Hän pysähtyi ehdottomasti. Tuo ääni… Tuo ääni oli ennen muinoin niin usein saanut hänen sydämmensä sykähtämään.

Hän kääntyi ympärinsä ja huomasi Irinan.

Irina istui pöydän ääressä, kädet sivulle siirretyn tuolin selkämyksellä, pää kallellaan, ja katseli Litvinowia myhäillen, ystävällisesti, melkein iloissaan.

Litvinow tunsi hänet heti, vaikka Irina olikin ennättänyt muuttua, muodostua tytöstä naiseksi siitä pitäin, kuin Litvinow oli hänet viimeksi nähnyt, noin kymmenen vuotta sitten. Hänen hoikka vartalonsa oli kehittynyt ja täydentynyt; ennen kokoon puristuneiden olkapäiden piirteet muistuttivat nyt jumalattaria, joita astuu esille vanhan-aikuisten hovien katoissa Italiassa. Mutta silmät olivat entiset, ja Litvinowin mielestä ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin silloinkin, tuolla pienessä talossa Moskovassa.

— Irina Pavlovna… — virkkoi hän epäröiden.

— Tunsitte siis minut! Se ilahduttaa minua! Kuinka minä… (Irina pysähtyi, punastui hieman ja oikaisihe.) — Tämä on hyvin hauska kohtaus — jatkoi hän franskaksi. — Sallikaa minun esitellä teidät miehelleni. Valerien! tässä on monsieur Litvinow, un ami d'enfence;[40] Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, minun mieheni.

Yksi nuorista kenraaleista, ulkoasultaan kenties hienoin heistä kaikista, nousi tuoliltaan ja vastasi erittäin kohteliaasti Litvinowin kumarrukseen. Hänen kumppalinsa siristivät hiukkasen silmiänsä, taikka eivät oikeastaan siristäneetkään, vaan vaipuivat silmänräpäykseksi kukin omaan itseensä, ikäänkuin jo ennakolta pannen vastalauseensa kaiken syrjäisen sivilihenkilön lähentelemistä vastaan. Muut kemuihin osalliset naiset katsoivat tarpeelliseksi sekä siristellä että myhähtää, jopa osoittaa kummastustakin kasvoillaan.

— Oletteko… oletteko jo kauankin ollut Badenissa? — kysyi kenraali Ratmirow, keikaroiden omituisella, epävenäläisellä tavalla, nählävästikin neuvotonna mistä keskustella vaimonsa lapsuuden-ystävän kanssa.

— Vähän aikaa, — vastasi Litvinow.

— Aiotteko jäädä tänne kauemmaksikin? — jatkoi kohtelias kenraali.

— En ole vielä päättänyt.

— Vai niin! Jaha, se on varsin hauskaa… varsin…

Kenraali vaikeni. Litvinow oli ääneti hänkin. Kumpikin piti hattua kädessään, ja niin he, eteenpäin kumartuneina ja myhäillen, katselivat toisiansa otsaan.

— Deux gendarmes un beuu dimanche[41] — laulahti muuan toinen kenraali ja laulahti tietysti väärin, sillä me emme vielä ole tavanneet venäläistä aatelismiestä, joka olisi laulanut kohdalleen. — Tämä oli likinäköinen, kelta-ihoinen herra, kasvoilla alituinen ärtymyksen ilme, ikäänkuin hän ei voisi antaa itselleen anteeksi sitä, että oli sen näköinen. Kumppaleistansa hän oli ainoa, joka ei ollut ruusun näköinen.

— Miksette istu, Grigori Mihailitsh? — virkkoi vihdoin Irina.

Litvinow totteli ja kävi istumaan.

— I say, Valerien, give me some fire.[42] Onko teillä paperosseja — sanoi englanninkielellä toinen kenraali, nuori hänkin, mutta jo lihava, silmät liikkumattomat, katse ikäänkuin naulattu yhteen kohtaan ilmassa, leuvoissa sakea sulkkuinen parta, johon hänen lumivalkoiset sormensa tuon tuostakin verkalleen sukelsivat. Ratmirow ojensi hänelle hopeisen tikkurasian.

— Avez vous des papiros?[43] — kysäsi, sorahdelIen, muuan rouvista.

— De vrais papelitos, comtesse.[44]

— Deux gendarmes un beau dimanche, — alkoi jälleen likinäköinen kenraali, milt'ei hampaitaan kiristellen.

— Teidän täytyy välttämättömästi käydä meillä — puheli sillä välin Irina Litvinowiile. — Me asumme Hôtel de l'Europe'ssa. Neljän ja kuuden välillä olen minä aina kotosalla. Emmehän ole nähneet toisiamme niin pitkään aikaan.

— Emme todellakaan, Irina Pavlovna. Moskovan ajoilta asti.

— Niin, Moskovan, Moskovan, — lausui Irina verkalleen. — Tulkaahan käymään, niin juttelemme, muistelemme entisiä aikoja. Mutta tiedättekös. Grigori Mihailitsh? Ette te ole sanottavasti muuttunut.

— Niinkö? mutta te, Irina Pavlovna, te olette muuttunut.

— Minä olen vanhettunut.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut…

— Irene? — virkkoi kysyvästi muuan rouva, keltainen hattu keltaisilla hivuksilla, kuiskailtuaan ja hihiteltyään viereisensä herran kanssa. — Irene?

— Minä olen vanhettunut, — jatkoi Irina, vastaamatta rouvalle, — mutta minä en ole muuttunut. En ensinkään, en ole yhtään muuttunut.

— Deux gendarmes un beau dimanche! — kajahti taas ärtyisä kenraali ei muistanut muuta kuin ensimmäisen säkeen tuosta tunnetusta laulusta.

— Yhä vielä pistättellöö, teidän ylhäisyytenne, — lausui äänekkäästi ja painaen "löötä" lauloi lihava kenraali, suuren poskiparran omistaja, nählävästikin viittaillen johonkin hauskaan juttuun, jonka koko beau monde[45] tunsi. Hän päästi sitten puisevan naurun ja kiinnitti silmänsä jälleen avaruuteen. Koko muu seura purskahti myöskin nauruun.

— What a sad dog you are. Boris![46] — huomautti puoliääneen Ratmirow. Hän lausui tuon nimenkin "Boris" englantilaiseen viisiin.

— Irene? — äänsi keltahattuinen rouva kolmatta kertaa.

Irina kääntyi nopeasti häneen:

— Eh bien, quoi? Que me voulez-vous?[47]

— Je vous le dirai plus tard,[48] — vastasi virnuillen toinen. Hänen ulkomuotonsa ei ollut lainkaan viehättävä, mutta alinomaa hän keikaili ja keimaili. Joku irvihammas oli sanonut hänestä, että hän "miauudait dans le vide", "virnaili tyhjässä avaruudessa".

Irina rypisti silmiänsä ja kohautti maltittomasti olkapäitään.

— Mais que fait donc monsieur Verdier? Pourquoi ne vient-il pas?[50] — huudahti muuan rouvista noilla pitkällisillä venähdyksillä, jotka ovat omituisia suurvenäläiselle lausumistavalle, ja jotka kuuluvat Franskalaisen korvaan niin sietämättömiltä.

— Ah, vui, vui, msjö Verdjee, msjö Verdjee — huokasi toinen rouva, kotoisin suorastaan Arsamasista.[51]

— Tranquillisez vous, mesdames — sekaantui Ratmirow puheesen: — monsieur Verdier m'a promis de venir se mettre à vos pieds.[52]

— Hi-hi-hi! — Rouvain viuhkat elähtivät.

Passari toi muutamia lasia olutta.

— Bayrisch-Bier? — kysyi poskiparta kenraali, tahallaan puhuen möräkästi ja tekeytyen hämmästyneeksi. — Guten morgen.

— Mitenkäs se on? Onko Paavali kreivi yhä vielä siellä? — kysäsi muuan nuori kenraali toiselta kylmästi ja veltosti.

— Siellä on, — vastasi toinen yhtä kylmästi. — Mais c'est provisoire.[53] Serge kuuluu tulevan hänen sijaansa.

— Hm-m! — äänsi ensimmäinen hampaittensa välisiä.

— Nii-in! — äänsi toinenkin.

— Minä en ymmärrä, — vastasi laulahteleva kenraali, — minä en ymmärrä, mitä se Paavali rupesi puolusteleimaan ja esiintuomaan kaikenlaisia syitä… Asia oli sangen yksinkertainen: hän puristi vähäsen kauppamiestä, il lui a fait rendre gorqe…[54] entäpä sitten? Saattoi hänellä olla siihen omat syynsä.

— Hän pelkäsi… paljastuksia sanomalehdissä — mörähti joku.

Ärtyisä kenraali vimmastui.

— No se nyt on sitä vihoviimeistä! Sanomalehdissä! Paljastuksia! Jos asia olisi minun vallassani, niin en minä sallisi noissa teidän sanomalehdissänne painattaa muuta kuin lihan ja leivän taksoja ja ilmoituksia, mistä saa ostaa turkkeja ja saappaita.

— Ja myös, missä aatelisten tiluksia myödään huutokaupalla, — pisti
Ratmirow väliin.

— Olkoon menneeksi, nykyisissä oloissa… mutta mitäs puheita nämä ovat
Badenissa, Vieux-château'ssa!

— Mais pas du tout! pas du tout! — liversi keltahattu rouva. — J'adore les questions politiques.[55]

— Madame a raison,[56] — puuttui puheesen kenraali, jolla oli erittäin miellyttävät, melkein naismaiset kasvot. — Miksikä karttaa tällaisia asioita… Badenissakaan? — Tätä sanoessaan hän katsahti kohteliaasti Litvinowiin ja myhähti suopeasti. — Kunnon ihminen ei saa milloinkaan eikä missään peräytyä mielipiteistään. Eikö niin?

— Se on tietty — vastasi ärtyisä kenraali, luoden katseitansa Litvinowiin, ikäänkuin välillisesti häntä löylyttääkseen, — mutta minä en katso tarpeelliseksi…

— Ei, ei — keskeytti ystävällinen kenraali entisellä säveydellä. — Niinpä teidän ystävänne, Valerian Vladimirovitsh, mainitsi vast'ikään aatelis-tilusten myönnistä. No niin! Eikös se ole tosiasia?

— Mutta mahdotontahan niitä on myödäkään tällä haavaa; niistä ei huoli kukaan! — huudahti ärtyisä kenraali.

— Saattaa olla… saattaa olla… mutta senpä tähden pitääkin tätä tosiasiata tuoda esille… tuoda esille tätä surullisia tosiasiaa aina ja joka paikassa. Me olemme joutuneet häviöön — aivan niin; meidät on nöyryytetty — siitä ei puhettakaan, mutta me, suurten hovien omistajat, me kumminkin edustamme pohjaa… un principe. Ja meidän on velvollisuutemme ylläpitää tätä prinsiipiä. Pardon, madame, te pudotitte, luullakseni, nenäliinan… Koska nyt jonkunlainen, niin sanoakseni, himmennys verhoaa älykkäimmätkin päät, niin tulee meidän osoittaa… nöyryydessä osoittaa — kenraali ojensi sormensa — osoittaa kansalaisen sormella, mitä kuilua kohti kaikki syöksyy. Meidän tulee varoittaa, meidän tulee kunnioittavalla lujuudella sanoa: ..palailkaa! palailkaa!!… Näin meidän tulee sanoa.

— Mutta eihän toki sovi palaita kokonaan, — virkkoi miettivästi
Ratmirow.

Kohtelias kenraali myhähti vaan.

— Kokonaan, kokonaan, ihan takaisin, mon très-cher. Mitä kauemmas taakse, sitä parempi.

Kenraali katsahti jälleen kohteliaasti Litvinowiin. Tämä ei malttanut enää olla alallaan.

— Ihanko seitsemään päivätyöhön viikossa, teidän ylhäisyytenne?

— Vaikkapa niinkin! Minä lausun ajatukseni kiertelemättä. Uudesti on muodostettava… niin… uudesti on muodostettava kaikki, mikä tehty on.

— Helmikuun 19:s[57] myöskin, niinkö?

— Helmikuun 19:s myöskin — mikäli mahdollista. On est patriote ou on ne l'est pas.[58] Entäs vapaus, sanotaan. Luuletteko, että kansalle on hyvinkin suloista tuo vapaus? Kysykääpäs siltä…

— Koettakaa vaan — liitti Litvinow — koettakaa vaan ottaa kansalta pois tämä vapaus…

— Comment nommez-vous ce monsieur?[59] — kuiskasi kenraali RatinirowiIle.

— Mistäs te nyt oikeastaan haastelette? — virkkoi äkkiä lihava kenraali, joka ilmeisestikin näytteli tässä seurassa lellitellyn lapsen roolia. — Yhäkö sanomalehdistä vaan? Töhräsormisia, niinkö? Malttakaas, niin kerron teille hassun kohtauksen, mikä minulla oli erään töhräsormen kanssa — mainiota! Minulle kerrotaan: eräs folliculaire[60] on sepittänyt teistä häväistyskirjoituksen. No minä tietysti haetin miehen heti luokseni. Ja niin tuotiin tuo armas ystävä minun eteeni. — Mitenkäs sinä, sanoin minä, mitenkäs sinä, veikkonen, folliculaire, rupeatkaan paskvilleja sepittämään? Vai riivaako patriotismi? "Riivaa", sanoo. — No entäs — sanon minä — tykkäätkö sinä rahoista, folliculaire? "Tykkään", sanoo. Silloin, rakkaat sanankuulijat, annoin minä hänen haistella sauvani pontta. Tykkäätkös tästä, kultaseni? "En", sanoo, "siitä en tykkää." — Otapas nyt vaan, sanon minä, ja haistele niinkuin haistella pitää; puhtaat on minulla kädet. "En lykkää", sanoo vaan. — Mutta minä, lintuseni, sanon minä, minä tykkään tästä hyvin paljon, en kumminkaan itseäni varten. Mahdatkos ymmärtää tainkaltaisen vertauksen, sinä sydämmeni kaiho ja kaipaus? "Ymmärrän", sanoo. — Kas niin; ole nyt vast'edes pai poika, ja täss'on sinulle rupla rahhoo, ja mene nyt ja siunaa minun muistoani, virsiä veisaten. Ja tiehensä meni töhräsormi.

Kenraali rupesi nauramaan, ja samoin tekivät kaikki muutkin, kaikki, paitsi Irinaa, joka ei myhähtänytkään. Hän loi vaan sumean katseen kertojaan.

Ystävällinen kenraali taputti Borisia olkapäähän.

— Tuon sinä olet itse tekaissut, armas ystävä. Jopa sinä kepillä ketään häristelisit!… Eikä sinulla keppiä edes olekaan. C'est pour faire rire ces dames.[61] Lystin vuoksi vaan, mutta vähät siitä. Minä sanoin äsken, että meidän pitää palaita kokonaan. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en ole mikään niin sanotun progressin[62] ystävä; mutta kaikki nuo yliopistot ja seminaarit ja sen semmoiset ja kansakoulut, nuo ylioppilaat, papinpojat, porvarilliset virkamiehet, koko tuo viheliäinen joukkio, tout ce fond du sac, la petite propriété, pire que le proletariat — (kenraali puhui hennolla, melkein hempeällä äänellä) — voilà ce qui m'eftraie…[63] juuri siinä pitää pysähtyä… ja pysäyttää. (Hän katsahti jälleen lempeästi Litvinowiin.) Niin juuri, pysähtyä pitää, älkää unohtako sitä, että meillähän ei kukaan mitään vaadi, mitään pyydä. Esimerkiksi itsehallintoa — kuka sitä tahtoo? Tekö sitä tahtoisitte, vai sinä, vai sinä, vai te, mesdames? Tehän hallitsette ei ainoastaan itseänne, vaan kaikkia meitäkin. (Kenraalin kauniille kasvoille nousi leikillinen hymy.) — Rakkaat ystävät, miksikä tässä siis kuurrella ja kaarrella? Demokratia on teille altis, se suitsuttaa edessänne, se on valmis palvelemaan teitä… mutta sehän on kaksiteräinen miekka. Paras on olla ennellään, se on paljoa varmempi se. Älkää salliko rahvaan viisastella ja turvautukaa aristokratiaan, — siinä yksin, siinä yksin voima… Siten käy todellakin parhaiten. Mitä taas progressiin tulee… ei minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan. Älkää vaan antako meille asianajajia, valamiehiä ja noita kummallisia kunnallishallituksen virkamiehiä, älkääkä koskeko discipliiniin, ennen kaikkea jättäkää discipliini rauhaan. Siltoja sen sijaan ja laitureita ja sairastaloja — niitä saatte rakentaa, ja kaasuvaloa kaduille — miks'ei!

— Pietari on sytytetty kaikilta neljältä ilman suunnalta, — siinä se on se progressi! — kihnutti ärtyisä kenraali.

- Sinähän olet häijy, näen ma — virkkoi laiskasti lihava kenraali, ruumistaan huojutellen. — Sinut sopisi korottaa yliprokuraattoriksi; mutta minun mielestäni avec Orphée aux enfers le progrés a dit son dernier mot.[64]

— Vous dites toujours des bêtises,[65] — hihitti Arsamasilainen rouva.

Kenraali oikaisihe.

— Je ne suin jamais plus sérieux, madame, que quand je dis des bêtises.[66]

— Tuon lauseen on monsieur Verdier sanonut jo monta kertaa, — huomautti
Irina puoliääneen.

— De la poigne et des formes! — huudahti lihava kenraali, — de la poigne surtout.[67] Ja tämä sana venäjäksi käättynä olisi niin paljon kuin: kohteliaasti, mutta hampaita vasten!

- No kyllä on sinun koko veitikka, auttamaton veitikka! — liitti ystävällinen kenraali. — Mesdames, älkää uskoko häntä! Ei hän tekisi pahaa hyttysellekään. Hän tyytyy vaan siihen, että saa ahmia ihmisten sydämmiä.

- Multa kuulehan, hyvä Boris, — alkoi Ratmirow, vaihdettuaan katseita vaimonsa kanssa, — leikki saakoon sijansa, mutta tuo on liikaa. Progressi — sehän on yhteiskunnallisen elämän ilmausta, sitä ei käy unohtaminen; sehän on symptoomi. Pitää seurata sen vaiheita.

— No niin, niin, — vastasi lihava kenraali, yrmeän näköisenä. — Tietty asiahan se on: sinä tähtäät valtiomiehen asemaa!

— En ollenkaan… Jopa tässä valtiomieheksi! Mutta totuus on tunnustettava.

"Boris" päästi jälleen sormet pariansa syvyyksiin ja kiinnitti katseensa ilmaan.

— Yhteiskunnallinen elämä, se on sangen tärkeä seikka, sillä kansan kehityksessä, isänmaan, niin sanoakseni, vaiheissa…

— Valerien! — keskeytti "Boris" nuhdellen, — il y a des dames ici.[68] En minä olisi odottanut sinulta tuollaista. Vai tekeekö mielesi komitean jäseneksi?

— No ne ovat nyt, Jumalan kiitos, lopussa kaikki tyyni, — virkkoi ärtyisä kenraali ja rupesi jälleen vetämään: "Deux gendarmes un beau dimanche…"

Ratmirow nosti batistisen nenäliinan huulilleen ja vaikeni sulavalla liikkeellä. Ystävällinen kenraali virkkoi jälleen: kyllä olet veitikka. Mutta "Boris" kääntyi avaruudessa virnuilevaan rouvaan ja, ääntään alentamatta, kasvojen ilmeitäkään edes muuttamatta, rupesi tiedustelemaan, milloinka tämä "kruunaa hänen liekkinsä", koskapa hän on rakastunut häneen aivan hämmästyttävällä tavalla ja kärsii kauheita tuskia.

Litvinowin tila oli tämän keskustelun aikana käynyt hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Hänen ylpeytensä, hänen rehellinen, plebeijillinen ylpeytensä pyrki kapinoimaan. Mitä oli heillä yhteistä — hänellä, pikku virkamiehen pojalla, ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liiankin hyvin, tunsi sen sisimpiänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntuivat hänestä tympeiltä, heidän keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok'ainoa liikkeensä valheelliselta. Yksin heidän puheensa pehmeydessäkin kuuli hän ärsyttävää ylenkatsetta, — ja sittenkin hän melkein aristeli heitä, noita ihmisiä, noita vihollisiansa… "Huh! Kuinka tuntuukaan ilkeältä! Minä olen heidän vastuksinaan, minä näytän heistä naurettavalla", ajatteli hän myötäänsä. "Ja mitä minä tässä viivyn? Pois, pois, piammiten!" Irinan läsnäolo ei voinut pidättää häntä: epähauskoja tunteita Irinakin heräili hänessä. Hän nousi ja rupesi jäähyvästeleimään.

— Joko te lähdette? — kysäsi Irina eikä ruvennutkaan, hetkisen mietittyään, pidättelemään häntä. Hän pyysi vaan Litvinowia välttämättömästi käymään heillä. Litvinow lupasi.

Kenraali Ratmirow sanoi hänelle hyvästi entisellä hienolla kohteliaisuudella, puristi hänen kättänsä ja saattoi hänet paltan reunalle asti.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt ensimmäiseen tienmutkaan, niin räjähti yleinen naurun hohotus hänen takanaan. Tämä nauru ei tarkoittanut häntä, vaan siihen oli syynä kauan odotettu monsieur Verdier, joka äkkiä oli ilmestynyt paikalle, aasin seljässä, sininen mekko yllä ja tyrolilainen hattu päässä. Mutta veri syöksähti kumminkin Litvinowin kasvoihin, ja hänen tuli haikea olla; huulet veti kokoon niinkuin koiruohoa olisi syönyt. "Inhoittavaa, halpaa väkeä!" jupisi hän, ajattelematta, ett'ei muutaman hetken seurusteleminen heidän kanssaan vielä antanut aihetta moisiin ankariin sanoihin.

Ja tuollaiseen piiriin oli nyt joutunut Irina, ennen muinoin hänen Irinansa! Siinäkö hän nyt liikkui ja eli ja hallitsi? Sillekö hän oli uhrannut oman arvonsa, sydämmensä parhaimmat tunteet!… Oma syynsä kaiketikin. Nähtävästi hän ei ansainnutkaan parempaa kohtaloa. Kuinka iloinen oli Litvinow siitä, ett'ei Irinan mieleenkään johtunut ruveta tiedustelemaan hänen aikeitansa! Hänen olisi pitänyt kertoa "heidän" kuullen, "heidän" läsnäollessaan… "En milloinkaan, en hinnasta mistään!" puheli hän hiljaa, syvästi hengittäen raitista ilmaa ja melkein juoksujalassa kiirehtien alas Badeniin vievää tietä myöten. Hän muisteli morsiantaan, armasta, hyvää Tatjanaansa, hänen sielunsa pyhyyttä. Niin puhdas, jalo, vilpitön! Kuinka teeskentelemättömällä liikutuksella hän muisteli hänen piirteitänsä, hänen sanojansa, hänen tapojansakin… millä kärsimättömyydellä hän odotteli morsiamensa tuloa!

Nopea käynti rauhoitti hänen hermojansa. Kotia tultuansa istui hän pöydän ääreen, otti kirjan käteensä, mutta pudotti sen äkisti. Oikein hän säpsähti… Mitäs hänen oli tapahtunut? Ei hänen ollut tapahtunut mitään, mutta Irina… Irina… Tuo kohtaus oli hänestä niin ihmeellistä, kummallista, tavatonta. Oliko se todellakin hän? Oliko hän kohdannut tuon saman Irinan ja puhellut hänen kanssaan? Ja miks'ei hänen päällään ole tuota iljettävää, suuren maailman leimaa, joka niin räikeänä näkyy kaikissa noissa muissa? Miksikä tuntuu hänestä, että Irinan on ikävä, tukala olla, että hän suree? Hän on heidän leirissään, mutta vihollinen hän ei ole. Ja miksikä Irina niin ystävällisesti kääntyi häneen ja kutsui luokseen?

Litvinow hätkähti. — Oi, Tanja, Tanja — huudahti hän innostuen, — sinä yksin olet enkelini, hyvä hengettäreni, sinua yksin minä rakastan nyt ja ikäni kaiken. Tuon toisen luokse en lähde. Jääköön Herran haltuun! Huvitelkoon kenraaliensa kera!

Litvinow kävi jälleen kirjaan käsiksi.