XI.
Litvinow kävi kirjaan käsiksi, mutta luku ei luistanut. Hän läksi ulos, käveli jonkun verran, kuunteli hetkisen soittoa, katseli kotvan aikaa peliä ja palasi jälleen huoneesensa. Yritti taas lukea, — ei onnistunut. Omituisen verkkaisesti kului aika.
Tulipa tuosta sitten Pishtshalkin, hyväntahtoinen sovintotuomari, eikä istunut kuin kolmisen tuntia. Hän haasteli ja hän kertoili ja hän kyseli, jutteli erillaista, se on: vuoroin korkeista asioista, vuoroin hyödyllisistä asioista ja lopulti levitti ympärilleen semmoisen ikävän, että Litvinow oli vähällä ulvahtaa. Tuota ikävää, tuskallista, kylmää, auttamatonta, toivotonta ikävää, — siinä taidossa ei ollut Pishtshalkinille verran vetävätä, ei edes siveellisyyden huipullakaan seisovien joukossa, jotka kyllä ovat tässä asiassa mestareita. Jo pelkästään hänen lyhyt ja sileäksi kammattu tukkansa, hänen kirkkaat, elottomat silmänsä, hänen hyvänluontoinen nenänsä olivat omiaan herättämään alakuloisuutta. Hänen baritoniäänensä, verkallinen, ikäänkuin reservissä pysyvä, näkyi olevan luotuna lausumaan vakuuttavasti ja opettavasti sellaisia totuuksia kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä eikä suinkaan viisi eikä kolme, että vesi on märkää, että hyvä avu on kiitettävä asia, että yksityinen, niinkuin valtiokin, ja valtio, niinkuin yksityinenkin, tarvitsee välttämättömästi luottoa rahallisia operatsioneja varten. Ja kaiken tämän ohella oli Pishtshalkin kunnon mies! Alutta sellainen vaan on kohtalo Venäjänmaassa: kunnon miehet meillä ovat ikäviä.
Pishtshalkin läksi pois, ja hänen sijaansa tuli Bindasow, joka heti kohta, aivan ujostelematta, pyysi Litvinowilta lainaksi sata guldenia. Litvinow antoikin, vaikk'ei hän yhtään ollut huvitettu Bindasowista, vieläpä inhosikin häntä ja tiesi aivan varmaan, ett'ei hän ikinä saisi rahojaan takaisin. Sitä paitsi olisi hän itsekin tarvinnut nuo rahat. Mutta miksikäs hän antoi? kysyy lukija. Hitto ties miksi! Mutta siihenhän ovat Venäläiset koko mestareita. Pankoonpas vaan lukija kätensä sydämmelleen ja muistelkoon, kuinka monasti hän itsekin elämässään on menetellyt ihan samalla tavalla ilman mitään muuta syylä! Bindasow ei edes kiittänyt Litvinowia; tilasipa vielä lasillisen affenthaleria (badenilaista punaviiniä) ja läksi pois, suutaan pyyhkäisemättä ja saappaillaan julkeasti kolisten.
Illan suussa sai Litvinow Tatjanalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa, ett'ei hän, tädin sairastumisen tähden, saata saapua Badeniin ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä. Tämä sanoma teki Litvinowiin tuskallisen vaikutuksen: se lisäsi hänen harmiansa, ja hän pani maata pahalla tuulella.
Ei ollut seuraavakaan päivä parempi; oli kenties huonompikin. Hamasta aamusta asti täyttyi Litvinowin asunto maanmiehistä: Bambajew, Voroshilow, Pishtshalkin, kaksi upseeria, kaksi ylioppilasta Heidelbergistä — kaikki ne vääntyivät yht'aikaa ja olivat uskollisesti yhtä mittaa päivällisiin saakka, vaikka olivatkin pian puhuneet puhuttavansa ja kärsivät ikävää. Ensinnäkin puheltiin siitä, että Gubarew oli palannut Heidelbergiin, ja että pitää lähteä sinne hänen luokseen; sitten filosofoitiin pikkusen, kajottiin Puolan asiaan; sitten ruvettiin keskustelemaan pelistä ja loreleista ja kertomaan skandaalijuttuja. Vihdoin syntyi keskustelu siitä, millaisia löytyy ravajaakkoja, millaisia löytyy lihavia ja millaisia suursyömäreitä. Ja sitten tuli vanhoja juttuja Lukinista, diakonista, joka vedon perästä oli syönyt kolmekymmentä kolme silliä, lihavuudestaan kuuluisasta ulani-överstistä Isjedinowista, sotamiehestä, joka löi luita rikki otsaansa vasten, ja sitten tuli jo pelkkää valhetta. Itse Pishtshalkin kertoi, haukotellen, tunteneensa Ukrainassa erään ämmän, joka kuollessaan painoi seitsemänkolmatta puutaa ja nauloja vielä päälle kaupan,ja tilanomistajan, joka tavallisesti aamiaisekseen syödä popsi kolme hanhea ja sammen. Bambajew joutui äkkiä kiihkotilaan ja julisti voivansa pistää poskeensa kokonaisen lampaan, "höystettynä tietysti". Voroshilow paukautti vihdoin jostakin väkevästä kumppalistaan kadettikoulussa jotain niin tolkutonta, että muut olivat hetken aikaa ääneti, katselivat sitten toisiansa, sieppasivat lakkinsa ja laputtivat tiehensä.
Jäätyään yksikseen, yritti Litvinow ryhtyä työhön, mutta pää oli kuin nokea ja karstaa täynnä. Hän ei voinut saada mitään kunnollista aikaan, ja tyhjiin meni iltakin.
Seuraavana aamuna oli hän käymäisillään aamiaiselle, kun joku koputti oveen.
— Herrainen aika, — ajatteli hän, — taaskin joku eilisistä ystävistä. —
Jonkunlaisella vavistuksella hän sanoi:
— Herein!
Ovi aukeni hiljalleen, ja sisään astui Potugin. Litvinow tuli siitä erinomaisen iloiseksi.
— Sehän oli kovin ystävällistä! — lausui hän, lujasti puristaen odottamattoman vieraan kättä; — kiitos ja kunnia! Minä olisin aivan varmaan tullut teitä tervehtimään, mutta ettehän te tahtonut ilmoittaa minulle asuntoanne. Istukaa, olkaa hyvä; pankaa hattu pois. Istukanhan.
Potugin ei vastannut mitään Litvinowin ystävällisiin sanoihin, seisoi vaan keskellä lattiata, muutellen jalkojaan, naurahdellen ja päätään pyöritellen. Litvinowin lämmin tervehdys oli häntä nähtävästikin liikuttanut, mutta hänen kasvoillaan asui jotain pakotettua.
— Tässä… tässä on vähäsen väärinkäsitystä — aloitti hän, tavoitellen. — Tietysti minun olisi aina mieluista… mutta minä olen oikeastaan… minä tulen läheteltynä.
— Vai niin, — virkkoi Litvinow alakuloisesti — te tahdotte siis sanoa, että itse puolestanne ette olisi tullut tänne.
- En sitä, en suinkaan! mutta minä… minä en olisi kenties häirinnyt teitä tänään, ellei minua olisi pyydetty pistäymään täällä. Sanalla sanoen, minut on tänne lähetetty asialle.
— Kenenkä, saanko udella?
— Erään naishenkilön, jonka hyvin tunnette, Irina Pavlovna Ratmirowin.
Toissa päivänä lupasitte käydä häntä tervehtimässä ettekä käynytkään.
Litvinow katsahti kummastellen Potuginiin.
— Oletteko tuttu rouva Ratmirowin kanssa?
— Niinkuin näette.
— Läheinenkin?
— Joissakin määrin hänen ystävänsä.
Litvinow vaikeni.
— Sallikaa kysyäni, — alkoi hän uudelleen — tiedättekö, miksi Irina
Pavlovna halajaa minua nähdä?
Potugin astui akkunan luokse.
- Tiedän osapuille. Mikäli minä ymmärrän, oli hän hyvin iloinen kohdattuaan teidät, ja tahtoo uudistaa entiset välit.
— Uudistaa, — toisti Litvinow. — Suokaa anteeksi epäujous, mutta sanokaas: tiedättekö, millaisia nuo välit olivat?
— Sanottavaksi en, mutta — lisäsi Potugin, äkkiä kääntyen Litvinowiin ja katsellen häntä leppeästi — luulen kuin luulenkin niitten olleen hyviä. Irina Pavlovna kehui teitä paljon, ja minun täytyi sanallani luvata, että toisin teidät sinne. Lähdetiekö?
— Milloinka?
— Nyt… heti.
Litvinow kohautti vaan olkapäitään.
— Irina Pavlovna arvelee — jatkoi Potugin — että se…. kuinka mä sanoisin… se piiri tai seura, jossa te tapasitte hänet toissa päivänä, ei suinkaan ollut omiaan herättämään teissä myötätuntoisuutta, mutta hän pyysi sanomaan teille, ett'ei piru ole niin musta kuin hoetaan.
— Hm. Onko tuo sananparsi soviteltava juuri tuohon… piiriin?
— Niin… ja yleensäkin.
— Hm… Mutta mitäs te, Sosont Ivanitsh, ajattelette pirusta?
— Minun luullakseni, Grigori Mihailitsh, ei se sittenkään ole sellainen kuin hoetaan.
— Parempiko on?
— Parempiko lie vai pahempi, sitä on vaikea ratkaista, mutta ei se sellainen ole. No niin, lähdetäänkö?
— Mutta istukaa toki ensin hetkinen. Minusta vaan tuntuu vähän oudolta…
— Mikä niin, jos saisin tietää?
— Mitenkä teistä, juuri teistä, on saattanut tulla Irina Pavlovnan ystävä?
Potugin loi silmäyksen omaan itseensä.
— Minun ulkonaiseen ihmiseeni ja minun yhteiskunnalliseen asemaani nähden se onkin varsin vähän todennäköisiä, mutta tiedättehän te, mitä jo Shakespeare sanoi: "Horatio, taivaassa ja maassa on paljo" ja niin edespäin. Ei elämä leikkiä laske. Ja esimerkiksi tällainen vastaus: Tuossa kasvaa puu; tuulta ei tunnu. Milläs tavoin alemman oksan lehti koskettaa ylempänsä lehtiä? Ei millään, mutta tuli myrsky ja myllersi kaikki, — silloin nuo lehdetkin yhtyivät.
— Vai niin! On siis ollut myrskyjä?
— Tietty se! Kukapa se elämässään myrskyt vältti? Mutta pannaanpas nyt filosofiat syrjään. Jo olisi aika lähteä.
Litvinow epäili vieläkin.
— Mutta hyväinen aika! — huudahti Potugin koomillisesti. — Minkälaisia ne ovatkaan, nämä nykyiset nuoret herrat! Mitä ihanin rouva kutsuu heitä tykönsä, panee airuet ja muut sanansaattajat heitä noutamaan, ja he vielä virnuilevat! Jo minua hävettäisi, jo vainenkin hävettäisi. Kas tässä on teidän hattunne. Ottakaa se ja "vorwärts!", niinkuin sanovat ystävämme Saksalaiset, tulinen väki.
Litvinow seisoi vielä kotvan aikaa neuvotonna, mutia loppujen lopuksi hän otti halliinsa ja läksi Potuginin kanssa ulos.