X.
He saapuivat yhteen Badenin parhaimmista hotelleista ja kysyivät kenraalitar Ratmirowia. Ovenvartija tiedusti ensin heidän nimeänsä, vastasi sitten heti, että "die Frau Fürstin ist zu Hause"[69] ja itse saattoi heidät portaita ylös, itse koputti oveen ja ilmoitti heidän tulonsa. "Die Frau Fürstin" otti heidät heti vastaan; hän oli yksin: hänen miehensä oli lähtenyt Karlsruheen, kohtaamaan jotakin matkoilla olevaa korkeata virkamiestä, "maan mahtavia".
Potuginin ja Litvinowin astuessa sisään, istui Irina pienen pöydän ääressä, neuloen kanvaalle. Hän heitti ompeluksensa syrjään, sysäsi pöydän edestään ja nousi. Vilpitön mielihyvä näkyi hänen kasvoillaan. Hänellä oli päällään kaulaa myöten umpinainen aamupuku; olkapäitten ja käsivarsien kauniit piirteet kuulsivat hennon kankaan läpi; huolimattomasti kierretty palmikko oli auennut ja laskeutunut alas hienolle kaulalle.
Irina heitti nopean silmäyksen Potuginille, kuiskasi "merci" ja, ojentaen kätensä Litvinowiile, nuhteli häntä lempeästi unohduksen tähden. "Ja vanhoja ystäviä muka ollaan", lisäsi hän.
Litvinow rupesi puolusteleimaan.
— C'est bien, c'est bien,[70] — virkkoi Irina kiireesti, otti lempeällä väkivallalla hatun hänen kädestään ja pakotti hänet istumaan. Potugin istahti myöskin, mutta nousi heti jälleen ja sanoi, että hänellä on muuan välttämätön asia suoritettavana, lupasi pistäytyä iltapäivällä ja rupesi tekemään lähtöä. Irina heitti hänelle jälleen pikaisen silmäyksen ja nyykäytti ystävällisesti päätään, mutta ei ruvennut häntä pidättelemään. Heti kuin Potugin oli kadonnut oviuutimien taakse, kääntyi Irina maltittoman vilkkaasti Litvinowin puoleen.
— Grigori Mihailitsh — alkoi hän venäjäksi pehmeällä ja heleällä äänellään, — nyt olemme vihdoinkin kahden kesken, ja minä voin sanoa teille iloitsevan! tästä kohtauksesta… joka… joka tekee minulle mahdolliseksi — Irina katsoi häntä suoraan silmiin — pyytää teiltä anteeksi.
Litvinow vavahti vasten tahtoansakin. Näin äkkinäistä hyökkäystä hän ei ollut odottanut. Hän ei ollut odottanut, että Irina itse suuntaisi puheen entisiin aikoihin.
— Anteeksi… mitäpäs niin… — jupisi hän.
Irina punastui.
— Mitäkö?… Kyllä te sen tiedätte, — virkkoi hän ja kääntyi hieman toisaalle. — Minä olen rikkonut teitä vastaan, Grigori Mihailovitsh… vaikka kohtalo kaiketikin… (Litvinowin muistui mieleen Irinan kirje) enkä minä kadukaan… ainakin olisi se nyt jo liian myöhäisiä, mutta kohdattuani teidät niin odottamatta, päätin minä, että meistä pitää välttämättömästi tulla ystävät, välttämättömästi… ja minun olisi hyvin katkeraa, ellei se minulle onnistuisi… ja sitä varten täytyy meidän, luullakseni, saada välimme selväksi, viipymättä ja kerrakseen, ett'ei sitten enää olisi mitään… gene… mitään tukalaa suhdetta, kerrakseen, Grigori Mihailitsh; ja teidän täytyy sanoa, että annatte minulle anteeksi, muutoin täytyy minun epäillä teissä… de la raneune. Voilà.[71] Tämä on minun puoleltani — kenties — liikaa vaatimusta, sillä te olette varmaankin jo aikaa sitten unohtanut kaikki tyyni, mutta sanokaa sittenkin, että olette minun anteeksi antanut.
Irina oli puhunut pysähtelemättä, ja Litvinow huomasi kimaltelevia kyyneleitä hänen silmissään… oikeita kyyneleitä.
— Älkää nyt toki, Irina Pavlovna — virkkoi hän kiireesti — kuinka saatattekaan tässä tehdä tunnustuksia ja pyytää anteeksi? Mikä oli, se oli ja meni, enkä minä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka te, keskellä kaikkea sitä loistoa, joka teitä ympäröitsee, vielä oleile voinut muistossanne säilyttää vähäpätöisen kumppalinne ensimmäisen nuoruutenne päiviltä.
— Ihmettelettekö sitä? — kysäsi Irina hiljaa.
— Se on liikuttavaa, — liitti Litvinow — minä kun en mitenkään saattanut luulla…
— Mutta ettepä sittenkään ole sanonut, antavanne minun anteeksi, — keskeytti Irina.
— Minä iloitsen vilpittömästi teidän onnestanne, Irina Pavlovna; toivotan kaikesta sydämmestäni teille parhainta maailmassa…
— Ettekä muistele pahaa?
— Minä muistelen vaan niitä ihania hetkiä, joista ennen muinoin olin teille kiitollisuuden velassa.
Irina ojensi hänelle molemmat kätensä. Litvinow puristi niitä lujasti eikä heti päästänyt niitä irti. Tämä pehmoinen kosketus sai jotain jo aikoja olematonta salaa liikahtamaan hänen sydämmessään. Irina katsoi häntä suoraan silmiin, mutta tällä erää hän myhäili… Ja ensi kertaa Litvinowkin katsahti häneen suoraan ja tarkasti… Hän tunsi jälleen nuo piirteet, ennen niin kalliit hänelle, ja nuo syvät silmät merkillisine ripseineen, tunsi poskella luoman ja otsalla omituisen hivusten asun ja tuon entisen miellyttävän ja hupaisen huulten nypistyksen ja silmäkulmain vähäisen elähtelyn, kaikki, kaikki tunsi hän jälleen… Ja kuinka kauniiksi Irina oli käynyt! Mikä sulo, mikä voima naisellisessa olennossa! Ei tekopunaa, ei tekovalkoa, ei mustoa kulmilla, ei puuderia, ei mitään valhetta verevillä, puhtailla kasvoilla. Irina oli todellakin kaunotar!
Mietteisin vaipui Litvinow. Hän katseli katselemistaan Irinaa, mutta hänen ajatuksensa samoilivat jo kaukana. Irina huomasi tuon.
— No nyt on kaikki hyvin — puhui Irina ääneensä, — nyt on minun omatuntoni rauhassa, ja minä voin tyydyttää uteliaisuuteni.
— Uleliaisuutenneko? — toisti Litvinow, hiukan ymmällä.
— Niin juuri. Minä tahdon välttämättömästi saada tietää, mitä te tämän ajan kuluessa olette tehnyt, mitä vast'edes aiotte; minä tahdon tietää kaikki, mitä ja miten ja milloin ja kaikki tyyni. Ja teidän pitää puhua totta, sillä sen minä sanon teille ennakolta: minä en ole teitä kadottanut näkyvistäni… mikäli se on ollut mahdollisia…
— Tekö ette ole kadottanut minua näkyvistänne, te… siellä…
Pietarissa?
— Keskellä kaikkea loistoa, joka minua ympäröitsi, niinkuin te vast'ikään sanoitte. Niin, en ole kadottanut. Tuosta loistosta saatamme vielä haastella, mutta nyt teidän pitää kertoa, kertoa paljo ja kauan; meitä ei kukaan häiritse. Sepä on oleva hauskaa! — lisäsi hän hilpeänä, istuen ja sievistellen itseään nojatuolissa. — Kas niin, alkakaas nyt!
— Ennenkuin rupean kertomaan, pitää minun kiittää teitä, — virkkoi
Litvinow.
— Mistä?
— Kukkavihkosta, joka ilmestyi huoneeseni.
— Mistä kukkavihkosta? En minä tiedä mitään.
— Kuinka?
— Kuulittehan, ett'en minä tiedä mitään. Mutia minä odottelen… odottelen vaan teidän kertomustanne… Potugin oli sentään oikein kiltti, kun saattoi teidät tänne.
Litvinow kuulahti.
— Oletteko jo kauan ollut tuttu tuon herra Potuginin kanssa? — kysäsi hän.
— Olen kyllä, mutta kertokaa nyt.
— Ja tunnette hänet hyvinkin?
— Kyllä! — huokasi Irina. — Siihen on omat syynsä… Olettehan tietenkin kuullut Elisa Belskislä… hänestä, joka tässä toissa vuonna kuoli niin kauhean kuoleman!… Niin vainenkin, enhän minä muistanutkaan, että meidän historiamme ovat outoja teille… onneksi, kaikeksi onneksi outoja. Oh quelle chance![72] Löytyipäs toki, löytyi vihdoinkin ihmis-olento, joka ei tiedä mitään noista tuollaisista. Ja hänen kanssaan saa venättäkin puhua, vaikkapa huonoakin, niin, venättä, eikä tuota iän-ikuista, äitelää, inhoittavaa pietarilaista franskaa!
— Ja Potugin, sanoitte te, oli suhteissa tuon…
— Minun on hyvin katkerata muistellakaan sitä, — keskeytti Irina. — Elisa oli paras ystäväni instituutissa ja sitten kohtasimme toisiamme usein Pietarissa. Hän uskoi minulle kaikki salaisuutensa: hän oli hyvin onneton, sai paljon kärsiä. Potugin menetteli tässä jutussa kauniisti, todella ritarimaisesti. Hän uhrasi oman itsensä. Silloin vasta minä osasin arvostella häntä kyllin korkealle! Mutta nyt olemme taas joutuneet syrjään. Minä odottelen teidän kertomustanne, Grigori Mihailovitsh.
— Eihän minun kertomukseni saata olla teille yhtään intressanttia,
Irina Pavlovna.
— Se ei kuulu teihin.
— Muistakaapas, Irina Pavlovna: emme ole kymmeneen vuoteen kohdanneet toisiamme. Paljon on jo vettä vuotanut siitä pitäin.
— Ei yksin vettä! Ei yksin vettä! — toisti Irina, omituisella katkeruudella. — Siksipä tahdonkin kuulla teitä.
— Enkä minä sitä paitsi tiedä, mistä oikein aikaakaan.
— Alusia. Siitä asti kuin te… kuin minä muutin Pietariin. Te läksitte silloin Moskovasta. Tiedättekö, sen koommin en ole siellä enää käynyt.
— Todellako?
— Ensin se oli mahdotonta; mutta sitten, jouduttuani naimisiin…
— Kauanko olette ollut naimisissa?
— Neljättä vuotta.
— Onko teillä lapsia?
— Ei, — vastasi Irina kuivasti.
— Ja asuitteko ennen naimisiin menoanne yhtä mittaa tuon… mikä hänen nimensä olikaan… kreivi Reisenbachin luona?
Irina loi tarkkaavan katseen kysyjään, ikäänkuin päästäkseen selville, miksikä hän tuota tiedustelee.
— En, — vastasi hän viimein.
— Siis teidän vanhempanne… Niin, enpä ole heistä tiedustellutkaan.
Ovatko he…
— Terveitä ovat kumpikin.
— Ja asuvat edelleen Moskovassa?
— Edelleen Moskovassa.
— Entä veljenne ja sisarenne?
— Heidän on hyvä olla; olen hankkinut heille hyvän aseman.
— Vai niin! — Litvinow vilkaisi Irinaan. — Kertominen ei olisi tässä oikeastaan minun tehtäväni, vaan teidän, jos vain…
Litvinow keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni.
Irina nosti käden kasvoilleen ja pyöräytti kihlasormusta sormessaan.
— No niin. Miksikä en kertoisi? — virkkoi hän viimein. - Kenties, toiste… Mutta ensin on teidän vuoronne, sillä, katsokaas, vaikka olenkin seurannut teitä, en minä kumminkaan tiedä teistä juuri mitään, mutta minusta… minusta olette te kai kyllinkin kuullut. Eikö niin? Olettehan kuullut, olettehan?
— Teillä, Irina Pavlovna, oli niin huomattava asema maailmassa, että sen täytyi pakostakin synnyttää puheen-aihetta… varsinkin maaseuduilla, missä minä oleskelin, ja missä uskotaan kaikkia huhuja.
— Uskoitteko tekin niitä? Ja millaisia nuo huhut olivat?
— Suoraan sanoen, Irina Pavlovna, min'en niitä kuullut kuin harvoin.
Minä vietin varsin yksinäisiä elämää.
— Mitenkä niin? Olittehan te Krimissä, nostoväessä?
- Tiedättekö senkin?
— Niinkuin näätte, on teitä pidelty silmällä.
Litvinowin oli jälleen syytä kummastella.
— Miksipäs sitten kertoisinkaan, mitä te jo muutoinkin tiedätte? — virkkoi Litvinow puoliääneen.
— Siksi… siksi, että täyttäisitte pyyntöni. Minähän pyydän teitä,
Grigori Mihailovitsh.
Litvinow painoi päänsä alas ja rupesi sekavanpuoleisesti, yleisissä piirteissä kertomaan Irinalle mutkattoman elämänsä vaiheita. Usein hän pysähteli ja katsahti kysyvästi Irinaan: eikö muka riitä? Mutta toinen vaati vaan kertomisen jatkamista, pyyhkäsi hivukset ohimoiltaan, nojautui kyynäspäällään tuoliin ja näkyi ponnistetulla tarkkaavaisuudella ikäänkuin tahtovan lennosta siepata jok'ainoan sanan. Syrjästä häntä katsellen ja hänen kasvojensa ilmeitä seuraten, olisi outo kenties tullut siihen päätökseen, ett'ei hän ensinkään kuule Litvinowin sanoja, vaan on vaipunut mietiskelyyn… Litvinow ei kumminkaan ollut hänen mietiskelynsä esineenä, vaikka usein joutuikin hämille ja lensi punaiseksi tuon hellittämättömän katseen alaisena. Irinan edessä kohoili kokonainen elämä, ei Litvinowin, vaan hänen omansa.
Litvinow alkoi tuntea yhä lisääntyvää, sisällistä tukaluutta, ja tämän epämiellyttävän tunteen alaisena hän keskeytti kertomuksensa ja vaikeni. Tällä kertaa ei Irina sanonut hänelle mitään, ei pyytänyt häntä jatkamaan, vaan peitti silmänsä kädellään ja nojautui tuolin selkämystä vasten, jääden siihen asentoon. Litvinow puhui vielä muutamia sanoja ja oli, huomattuaan käyntinsä kestäneen jo pari tuntia juuri tarttumaisillaan hattuunsa, kun äkkiä kuului läheisestä huoneesta hienojen kiiltokenkäin kiireistä narskutta, ja sisään astui Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, edellään tuo luopumaton aatelimais-kaartilainen lemu.
Litvinow nousi ylös ja vaihtoi tervehdystä siromuotoisen kenraalin kanssa. Irina otti verkalleen käden silmiltään, katsahti kylmästi puolisoonsa ja virkkoi franskaksi:
— Ahaa! Joko te palasitte? Mitäs kello on?
— Kello on kohta neljä, ma chère amie,[73] ja sinä et ole vielä pukeissasi; ruhtinattaren täytyy meitä odotella, — vastasi kenraali, käänsi sitten pingoitetun vartalonsa somasti Litvinowin puoleen ja lisäsi tuolla omituisella, melkein hemmotellulla leikillisyydellä äänessä: — Mieluinen vieras on kaiketi saattanut sinut unohtamaan ajan kulun.
Lukijan luvalla annamme tässä kohden moniaita tietoja kenraali Ratmirowista. Hänen isänsä isä oli muuan Aleksanderin-aikuinen, korkea-arvoinen ylimys… taikka, paremmin sanoen, hänen isänsä äiti oli muuan kaunis franskalainen näyttelijätär. Ylimys sai poikansa mieheksi, jättämättä hänelle mitään omaisuutta, ja tämä poika (meidän sankarimme isä) ei ennättänyt hänkään tulla rikkaaksi. Hän kuoli överstin arvossa ja polisimestarin virassa. Vuotta ennen kuolemaansa hän oli nainut erään kauniin nuoren lesken, jonka oli täytynyt turvautua hänen suojeluksensa alle. Hänen ja lesken poika, Valerian Vladimirovitsh, pääsi suositusten avulla paashien kouluun, jossa veti esimiesten huomion puoleensa. Siihen ei ollut niin paljoa syynä edistykset opinnoissa kuin uljas ryhti rintamassa, hyvä, miellyttävä käytöstapa ja hyvänsävyisyys (vaikka hän saikin osakseen kaikkea sellaista, mikä välttämättömästi tuli kaikkien kasvattien osaksi entisissä kruununlaitoksissa), ja pääsi palvelemaan kaartiin. Hän loi itselleen loistavan palvelus-uran, ja siitä hänen oli kiiltäminen luonteensa säveätä iloisuutta, notkeuttansa tansseissa, mestarillista ratsastustaitoansa ordonanssina paraadeissa (enimmästä päästä lainatuilla hevosilla) ja vihdoin erästä omituista kykyä käyttäytyä kunnioittavan tuttavallisesti ylempäinsä kanssa ja osoittaa surullisen lempeätä, melkein orvon-omaista alttiutta, johon oli sekaantunut jokunen määrä liberaalisuutta, köykäistä kuin höyhen… Kaikessa liberaalisuudessaan pieksätti hän kumminkin puolensataa talonpoikaa eräässä kapinoivassa paikkakunnassa Valkeassa Venäjässä, jonne hänet oli lähetetty mieliä rauhoittamaan. Hänen ulkonainen ihmisensä oli miellyttävä ja tavattoman nuorekas; sileänä ja punaposkisena ja notkeana ja nokkelana oli hänellä ihmeteltävä menestys naismaailmassa: ylhäiset vanhat rouvat olivat suorastaan tulla hupeloiksi hänen tähtensä. Tottumuksesta varovaisena, harkinnan mukaan vaiteliaana, menetteli kenraali Ratmirow ahkeran mehiläisen tavalla, joka imee hunajata huonommistakin kukkasista, ja niinpä hän pysyttelihe enimmäkseen vaan ylhäisimmissä piireissä. Ilman siveellistä pohjaa, ilman mitään tietoja, mutta säilyen toimeliaan miehen kirjoissa, vaistomaisesti käsittäen ihmisiä ja osaten menetellä asianhaaroja myöten, mutta pääasiallisesti järkähtämättömän lujasti pyytäen omaa parastaan — semmoisena näki hän vihdoin kaikki tiet avoinna edessään.
Litvinow naurahti väkinäisesti. Irina kohautti vaan olkapäitään.
— No? — virkkoi Irina yhtä kylmällä äänenpainolla kuin äskenkin, — tapasitteko kreivin?
— Tapasin kyllä. Hän käski sanomaan sinulle terveisiä.
— Oo! Onko hän yhtä typerä kuin ennenkin, tuo teidän suojelijanne?
Kenraali Ratmirow ei vastannut mitään. Hän naurahti vaan nenäänsä, ikäänkuin osoittaakseen suopeutta naisten kiivaudelle. Hyväntahtoinen aikaihminen naurahtaa juuri tuolla tavalla lasten kiukuille.
— Niin — lisäsi Irina — minä olen ennättänyt nähdä yhtä ja toista, mutta teidän kreivinne typeryys on sittenkin hämmästyttävä.
— Itsepä te minut hänen luokseen lähetitte — virkkoi hampaittensa välisiä kenraali ja, kääntyen Litvinowiin, kysäsi venäjäksi, onko hän kylpyvieraana Badenissa.
— Minä olen, Jumalan kiitos, terve — vastasi Litvinow.
— Se onkin kaikkein parasta — jatkoi kenraali, myhähtäen ystävällisesti, — eikä sitä Badeniin juuri tullakaan parannuksille, mutta täkäläiset kylvyt ovat varsin tehokkaita, je veux dire, effices.[74] Ja jos ken, niinkuin esimerkiksi minä, sairastaa hermostuttavaa yskää…
Irina nousi kiireisesti.
— Me tapaamme vielä toisemme, Grigori Mihailovitsh, ja luullakseni piankin — lausui hän franskaksi, ylenkatseellisesti keskeyttäen miehensä puheen; — nyt minun täytyy mennä pukeutumaan. Tuo vanha ruhtinatar ja hänen iän-ikuiset parties de plaisir[75] ovat sietämättömiä; niissä ei ole muuta kuin ikävää.
— Olette tänään liian ankara kaikkia kohtaan, — jupisi hänen miehensä ja pujahti loiseen huoneesen.
Litvinow astui ovea kohti. Irina pysäytti hänet.
— Te oleile kertoneet minulle kaikki, mutta pääasian salasitte sittenkin.
— Minkä niin?
— Te aiotte naida, kuulin.
Litvinow punastui korviaan myöten… Hän oli tahallaankin jättänyt mainitsematta Tatjanasta, mutta nyt häntä kovasti harmitti ensinnäkin se, että Irina näkyi tietävän hänen häistään, ja toiseksi se, että Irina oli ikäänkuin saanut hänet kiinni salaamisen halusta, kun hän ei ollut noista häistään mitään puhunut. Litvinow ei osannut virkkaa sanaakaan, mutta Irina ei vaan lakannut häneen katsomasta.
— Niin, minä aion naida, — sanoi hän viimein ja läksi samassa pois.
Ratmirow palasi huoneesen.
- Miks'etkäs sinä pukeudu? — kysyi hän.
— Menkää yksin; minulla kivistää päätä.
— Mutta ruhtinatar…
Irina loi mieheensä silmäyksen, kantapäästä kiireesen, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi omaan huoneesensa.