XIII.
Litvinow oli peräti tyytymätön omaan itseensä, niinkuin olisi kadottanut ruletissa tai syönyt sanansa. Sisällinen ääni sanoi hänelle, ett'ei hänen, nyt jo vakaantuneen, sulhasmiehen sopinut poikamaisesti antautua uteliaisuuden yllytysten eikä muistojen houkutusten valtaan. "Ja mitäs varten minä meninkään sinne!" keskusteli hän itsekseen. "Hänen puoleltaan tuo on pelkkää keikailua, oikkuja vaan, päähänpistoa… Hänen on ikävä, hän on kyllästynyt kaikkeen, hän on ruvennut minuun… herkkusuun tekee välisiä mieli ruisleipää… siinä kaikki. Mutta miksikäs minä sinne juoksin? Voinko minä olla… halveksimatta häntä?" Tämä viimeinen sana ei lähtenyt, ajatuksissakaan lausuttuna, aivan ilman ponnistusta. "Tietysti ei tässä ole eikä saata ollakaan mitään vaaraa, mutta eipä sentään tulen kanssa leikkimistä… Min'en enää astu jalkaanikaan sinne."
Litvinow ei rohjennut tahi ei voinut vielä tunnustaa itselleen, kuinka kauniilta Irina oli hänestä näyttänyt, ja kuinka syvän vaikutuksen Irina oli häneen tehnyt.
Päivä kului jälleen ikävästi ja sameasti. Päivällispöydässä sattui Litvinow istumaan erään ryhdikkään, väriviiksisen "belle-home'n" viereen, joka ei puhunut sanaakaan, ähkihän vaan ja puhki, silmiään mulkoillen… mutta äkkiä tuli hänen hikka, ja silloin ilmenikin, että hän oli oman maan miehiä, sillä hän tiuskasi äkäisesti venäjäksi: "no johan minä sanoin, ett'ei pidä syödä melonia". Illallakaan ei tapahtunut mitään lohdullista. Bindasow voitti, Litvinowin nähden, neljä kertaa suuremman summan kuin se, minkä oli häneltä lainannut, mutta velkaansa hän ei maksanut takaisin, oikeinpa katsahti uhkaavasti Litvinowiin, ikäänkuin päättäen vielä tuntuvammin rangaista häntä, hänen voittonsa todistajaa. Seuraavana aamuna tulla tulvahti taas maanmiehiä. Töin tuskin pääsi hän heisiä irti ja läksi vuoristoon. Siellä tuli häntä vastaan ensiksi Irina, jota hän ei kumminkaan ollut näkevinään, vaan meni hänen ohitsensa. Siilon kohtasi hän Potuginin, jonka kanssa yritti ruveta pakinoille, mutta toinen vastaili elon kehdaten. Potugin talutti kädestä somasti puettua tyttöä, jolla oli tuuheat, melkein valkoiset suortuvat ja suuret, tummat silmät. Tytön kalpeilla, kivulloisiila kasvoilla asui tuo omituinen ilme, käskevä ja maltiton, joka on niin tavallista hemmotelluissa lapsissa. Litvinow viipyi pari tuntia vuoristossa ja oli palajamassa kotia Lichtenthalin lehtokujaa myöten.
Penkillä istui muuan nainen, sininen harso silmillä. Hän nousi kiireisesti ylös ja astui Litvinowia kohti. Se oli Irina.
— Miksi te karttelette minua, Grigori Mihailovitsh? — lausui hän epävarmalla äänellä, niinkuin ainakin se, jonka sydän kuohuu.
Litvinow hämmästyi.
— Minäkö teitä karttelen, Irina Pavlowna?
— Niin, te juuri…
Irina näytti kiihkeältä, melkein suuttuneelta.
— Te erehdytte, sen vakuutan.
— En erehdy. Enkös minä, tullessamme tänä aamuna vastakkain, enkös minä huomannut teidän tunteneen minua? Sanokaas, ettekö tuntenut minua? Ettekä?
— Mutta… Irina Pavlovna…
— Grigori Mihailovitsh, te olette suora, olette aina puhunut totta; sanokaa nyt, tunsittehan te minut? Tahallannehan te käännyitte syrjään?
Litvinow katsahti häneen. Irinan silmissä hehkui kummallinen palo, mutta posket ja huulet kuulsivat kalmankalpeina tiheän harson läpi. Hänen kasvoillaan, hänen katkonnaisessa kuiskeessaan oli jotain niin vastustamattoman surullista, rukoilevaa.
Litvinow ei voinut enää teeskennellä.
— Niin — virkkoi hän jonkinlaisella ponnistuksella — kyllä minä tunsin teidät.
Irina vavahti ja laski kätensä hiljaa vaipumaan.
— Miks'ette tullut minun luokseni? — kuiskasi hän.
— Miksikä… miksikä en! — Litvinow astui tien viereen. Irina seurasi häntä ääneti. — Miksikä en? — toisti hän vielä kerran. Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, ja suuttumuksen tapainen tunne ahdisti hänen rintaansa ja kurkkuansa. — Te… Te kysytte tuota… kaiken sen perästä, mitä välillämme on ollut, nimittäin ei nyt, vaan silloin… siellä… Moskovassa?
— Mutta johan me olemme päättäneet; johan te lupasitte… — yritti
Irina.
— Minä en ole luvannut mitään. Suokaa anteeksi puheeni räikeys, mutta tehän vaaditte totuutta; niinpä päättäkää sitten itse: voinko minä tuohon teidän… kuinka mä sanoisin… teidän itsepintaisuuteenne, löytää muuta syytä kuin pelkkää kokettimaisuutta, minulle suoraan sanoen varsin käsittämätöntä, muuta kuin teidän haluanne saada selville, missä määrin minä vielä olen teidän vallassanne? Meidän tiemme ovat eronneet niin kauas toisistaan! Minä olen unohtanut kaikki tyyni: entiset haavat ovat menneet umpeen; minusta on tullut aivan toinen mies. Te olette naimisissa, olette onnellinen, ainakin päältä nähden, teillä on kadehdittava asema maailmassa. Miksikä siis tämä lähentyminen? Mitä minä olen teille? Mitä te minulle? Mehän emme enää voi käsittäänkään toisiamme; meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, liiatenkaan menneisyydessä.
Litvinow oli lausunut nämä sanansa kiireisesti, katkonnaisesti, päätään kääntämättä. Irina ei ollut liikahtanutkaan; silloin tällöin oli hän vaan ojentanut käsiänsä hänen puoleensa, ikäänkuin pyytäen häntä pysähtymään ja kuulemaan häntä. Viimeiset sanat kuultuaan, puraisi hän alahuultaan, ikäänkuin olisi tuntenut terävän ja äkkinäisen pistoksen, jonka kipua hän nyt koetti liikauttaa.
— Grigori Mihailitsh — lausui hän vihdoin jo paljoa levollisempana ja astui vielä loitommas tieltä, jota myöten välistä liikkui ihmisiä.
Litvinow seurasi vuoroonsa häntä.
— Grigori Mihailitsh! Uskokaa minua: jos minä olisin saattanut ajatella, että minulla olisi rahtunenkaan valtaa teidän ylitsenne, olisin minä ensimmäisenä karttanut teitä. Mutta kun minä en ole sitä tehnyt, kun minä… huolimatta minun… entisestä virheestäni… olen päättänyt uudistaa tuttavuutemme, niin siihen on ollut… on ollut syynä…
— Mikä niin? - kysäsi Litvinow melkein karkeasti.
— Se on ollut syynä — vastasi Irina äkkinäisellä voimalla — se, ett'en minä enää voi sietää, en jaksa kärsiä tilaani, että minä tukehdun tuossa kadehdittavassa asemassa, josta te puhuitte, — se, että kun minä kohtasin teidät, elävän ihmisen, kaikkien noitten elottomain nukkien jälkeen — siellä, au Vieux château, te saitte nähdä, millaisia ne ovat — silloin minä ihastuin, kuni lähteen nähnyt erämaassa, ja te sanotte minua koketiksi, te epäilette minua ja sysäätte minut luotanne siitä syystä, että minä todellakin olen rikkonut teitä vastaan, ja vielä enemmän omaa itseäni vastaan.
— Itsehän te olette osanne valinnut, Irina Pavlovna, — virkkoi Litvinow jurosti, yhä kääntämättä päätään.
— Itse, itse kyllä… enkä minä valitakaan, minulla ei ole oikeutta valittaa, — sanoi kiireisesti Irina, jolle Litvinowin jurouskin näkyi tuottavan salaista iloa, — tiedän senkin, että teidän täytyy minua tuomita, enkä rupea puolusteleimaan; tahdon vaan ilmoittaa teille, mitä tunnen, tahdon vakuuttaa teille, että kaukana on nyt kokettisuus mielestäni. Ja minunko virnailla teidän edessänne! Eihän siinä olisi mitään järkeä… Nähtyäni teidät, heräsi minussa kaikki, mitä minussa hyvää, mitä minussa nuorta on… palasi jälleen se aika, jolloin en vielä ollut osaani valinnut… palasi kaikki, mikä säilyy tuolla… tuolla kymmenen ajast'ajan takaisessa, valoisassa piirissä.
— Mutta sallikaahan loki, Irina Pavlovna! Minun tietääkseni alkoi teidän elämänne valoisa piiri juuri siitä hetkestä kuin me erosimme.
Irina nosti nenäliinan huulilleen.
— Tuo on armotonta, Grigori Mihailovitsh, mutta minä en voi suuttua teihin. Voi sentään! Ei ollut valoisata se aika; ei ollut minulle onneksi tuo Moskovasta lähtö. En ole tuntenut onnea hetkeäkään, en silmänräpäystäkään… uskokaa minua, vaikka olisivat mitä hyvänsä teille kertoneet. Jos olisin onnellinen, saattaisinko puhua teidän kanssanne tällä tavalla?… Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat… He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään; ei heissä ole edes järkeä, ni esprit. ni intelligence:[76] kaikki heissä on pelkkää viekkautta, vehkeilyä; oikeastaan musikki ja runous ja taide, nekin ovat heille yhtä outoja… Te sanotte, että minä itsekin olen ollut kyllin välittämätön kaikesta tuosta; en kumminkaan siinä määrässä, Grigori Mihailovitsh, en siinä määrässä! Ei se ole suuren maailman nainen, joka nyt edessänne seisoo; teidän maksaa vaan vilkaista minuun, ei jalopeuratar… niinhän ne meitä luullakseni nimittelevät… vaan kurja, kurja olento, joka todellakin ansaitsee sääliä. älkää kummastelko sanojani… kaukana on nyt ylpeys minusta! Minä kurotan kättäni teidän puoleenne kuni kerjäläinen; ymmärtäkää toki minua, kurotan kuni kerjäläinen… Minä anelen almua, — lisäsi hän äkkiä rajulla kiihkolla — minä anelen almua, mutta te…
Ääni katkesi. Litvinow nosti silmänsä ja katsahti Irinaan. Tämä hengitti kiivaasti; hänen huulensa vapisivat. Sydän sykähti äkkiä Litvinowissa, ja suuttumuksen tunne oli haihtunut.
— Meidän tiemme ovat eronneet toisistaan, sanotte te, — jatkoi Irina, — minä tiedän, te naitte mieleisenne, te olette suunnittanut jo koko elämänne, niin, kyllä se kaikki niin on, mutta emme sittenkään ole vento vieraita toisillemme, Grigori Mihailitsh; vielä voimme ymmärtää toisemme. Vai luuletteko minun kokonaan tylsistyneen, kokonaan uponneen tuohon suohon? Ei, älkää luulko sitä, minä pyydän teitä. Sallikaa minun huojentaa sydäntäni, edes noitten entisien aikain nimessä, ellette tahdo niitä unohtaa. Tehkää niin, ett'ei kohtauksemme jäisi hyödyttömäksi; se olisi kovin katkeraa, eikä se muutoinkaan ole oleva pitkäaikainen… Min'en osaa puhua, niinkuin pitäisi, mutta te ymmärrätte minua, sillä minä en vaadi kuin vähäsen, vähäsen vaan, hiukkasen osan-ottoa vain, ett'ei minua sysättäisi pois, että saisin sydäntäni huojentaa…
Irina vaikeni. Hänen äänessään oli kyyneleitä helähdellyt. Hän huokasi syvään ja, luoden syrjästä Litvinowiin aran, etsiskelevän katseen, ojensi hänelle kätensä.
Litvinow kävi siihen verkalleen ja puristi hiljaa.
— Olkaamme ystäviä, — kuiskasi Irina.
— Ystäviä, — toisti Litvinow miettiväisenä.
— Niin, ystäviä… mutta jos se on ylen suuri vaatimus, niin olkaamme edes hyviä tuttuja… Olkaamme kuin ennenkin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan…
— Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — toisti Litvinow jälleen. — Te sanoitte äsken, Irina Pavlovna, ett'en minä tahdo unohtaa menneitä päiviä.. Mitäs, jos minä en voi niitä unohtaa?
Autuaallinen hymy välähti Irinan kasvoilla, mutta katosi samassa, ja sen sijaan astui huolehtiva, melkein säikähtynyt ilme.
— Tehkää kuten minäkin, Grigori Mihailitsh: muistelkaa vaan hyviä puolia; mutta luvatkaa minulle varsinkin, luvatkaa kunniasanallanne…
— Mitä niin?
— Ett'ette minua karttele, ett'ette turhanpäiten mieltäni pahoita…
Lupaatteko?
— Kyllä.
— Ja heitätte kaikki pahat ajatukset mielestänne?
— Kyllä… mutta minä kieltäydyn sittenkin käsittämästä teitä.
— Ei se ole tarpeellistakaan… mutta muuten, kyllä vielä käsitättekin minut, mutta lupaattehan?
— Johan minä sanoin.
— Kiitos! Muistakaa nyt, että minä olen tottunut uskomaan teitä. Minä odotan teitä tänään, huomenna; en lähde kotoa minnekään. Mutta nyt minun pitää jättää teidät. Herttuatar tulee tuolla lehtokujaa myöten… Hän on huomannut minut, ja minun täytyy astua hänen luokseen… Näkemiin! Antakaa toki kättä, vite, vite.[77] Näkemiin!
Ja puristettuaan lujasti Litvinowin kättä, suuntasi Irina kulkunsa erästä keski-ikäistä, ulkonäöltäänkin ylhäistä, naisia kohti, joka raskaasti astui hiekkaista tietä myöten, kahden muun naisen ja livreaan puetun, erittäin somamuotoisen lakeijan seuraamana.
— Eh bonjour, chère madame,[78] — virkkoi ylhäinen rouva Irinalle, joka kunnioittavasti niiaili hänen edessään. — Comment allez-vuus aujourd'hui? Venez un peu avec moi.[79]
— Votre Altesse a trop de bonté.[80] — kuului Irinan mielistelevä ääni.