XIV.
Litvinow odotti, kunnes herttuatar seurueineen oli mennyt ohitse, ja astui sitten lehtokujalle. Hän ei ollut itsekään selvillä siitä, mitä hän tällä haavaa tunsi. Häntä hävetti, ja häntä pelotti, ja samalla oli hänen itserakkauttaan hivellelty… Irinan odottamaton selitys oli yllättänyt hänet äkkiarvaamatta. Irinan tuliset, kiihkoisat sanat olivat kulkeneet hänen ylitsensä kuni rankka ukkosensade.
— Kummallisia ne ovat, nuo suuren maailman naiset! — ajatteli hän itsekseen, — ei vähääkään johdonmukaisuutta… Ja kuinka heidät tärveleekään se piiri, jossa he elävät, ja jonka ilkeys on heille itsellekin kyllin selvä!
Oikeastaan hän ei lainkaan ajatellut sillä tapaa, kertoili hän vaan koneen-omaisesti näitä kuluneita fraaseja, ikäänkuin siten päästäkseen toisista, tukalammista mietteistä. Hän ymmärsi, ett'ei vakava mietiskely nyt ollut paikallaan, hän kun silloin kaiketikin olisi tullut syyttäneeksi itseään, ja siksipä kulki hän, käyntiänsä hiljennellen, ja melkein väkipakolla kääntäen huomiotansa kaikkeen, mitä vastaan sattui.
Äkkiä hän osui penkin kohdalle, näki siinä jonkun jalat ja seurasi niitä silmillään ylöspäin. Siinä muuan sanomalehteä lukeva mies. Tämä mies oli Potugin. Litvinow huudahti hiljaa. Potugin laski lehden polvilleen ja katsahti Litvinowiin tarkasti, hymyilemättä. Litvinowkin katsahti Potuginiin tarkasti ja hymyilemättä hänkin.
— Saako istahtaa teidän viereenne? — kysyi hän viimein.
— Olkaa hyvä, mutta sen minä sanon ennakolta, että jos te tahdotte jutella minun kanssani, niin älkää pahaksi panko: minä olen nyt tällä haavaa peräti misantroopillisessa mielentilassa, ja kaikki näyttäytyy minulle liioitellun kehnossa valossa.
— Ei se tee mitään, Sosont Ivanitsh, — vastasi Litvinow, laskeutuen istumaan, — parahiksipa se sattuukin… mutta mikäs teidät on saattanut sellaiselle tuulelle?
— Oikeastaan ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, — alkoi Potugin. — Luin tässä juuri sanomalehdessä ehdotuksen oikeuslaitoksen muutokseksi Venäjällä, ja todellisella mielihyvällä minä huomaan, että meilläkin vihdoin äly älähti, ett'ei meilläkään, itsenäisyyden ja kansallisuuden ja omaperäisyyden ja sen semmoisen vaipan alla, ruveta pistämään puhtaan ja selvän europalaisen logikan perään kotikasvuista saparoa, vaan se, mikä vieraalla hyvää on, otetaan kokonaisuudessaan. Jo sitä riittää yksikin myönnytys talonpoikain asiassa… helisemässä ollaan sittenkin yhteisen omistus-oikeuden kanssa. Niin, niin, ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, mutta pahaksi onneksi osui tässä tielleni Venäläinen, tuommoinen oman teon mies, ja hänen kanssaan jouduin pakinoille… nuo oman teon miehet ja oman opin miehet ne minulta vielä haudassanikin levon vievät.
— Mikä oman teon mies? - kysyi Litvinow.
— No täällä nyt juoksentelee muuan herra, joka luulee olevansa musikkinero. "Tietysti", sanoo hän, "minä en ole mitään, minä olen nolla vaan, sillä minä en ole oppia käynyt, mutta minulla on verrattomasti paljoa enemmän melodioita ja aatteita kuin Meyerbeerillä". Minäpä sanon ensiksi: miks'etkäs sinä ole oppia käynyt? ja toiseksi: ei ainoastaan Meyerbeerillä, vaan vihoviimeisellä saksalaisella pillipiiparilla, joka osaansa huiluttelee vihoviimeisessä saksalaisessa orkesterissa, — silläkin on kymmenen kertaa enemmän aatteita kuin kaikilla meikäläisillä oman teon miehillä yhteensä; erotus vaan se, että pillipiipari kätkee ne itseensä eikä niillä melua pidä Mozartien ja Haydnien kotimaassa. Entäs meikäläinen oman teon mies! Heti kuin syntyi jokunenkaan valssinviikkoinen tai romanssin remputus, tuommoinen tirulii, niin heti kädet housuntaskuihin ja suu ylenkatseelliseen irveen: täss'on nero, nähkääs! Ja niin se on maalaustaiteessa, ja niin se on kaikessa. Senkin oman teon miehet! Ja tietäähän sen jokainen, että moisilla loiskahdellaan vaan siellä, missä ei ole oikeata, henkeen ja vereen imeynyttä, tietoa eikä oikeata taidetta. Eiköhän vainenkin olisi jo aika sysätä arkistoon kaikki tuo loiskahtelu, tuo inhottava romu, ja samaa tietä myös nuo tunnetut fraasit siitä, ett'ei muka meillä Venäjällä kukaan nälkään kuole, ja että meillä kyytikulku on erittäin nopeata, ja että me muka pistämme pussiin kenet hyvänsä? Syötetään minulle Venäläisen luontoperäistä labjakkaisuutta, hämmästyttävää vaistoa, Kulibineja… Ja mitä lahjakkaisuutta se oikeastaan on? Hyvät ihmiset! Höpinää se on unenhöppörissä tai puoleksi elukkamaista hoksaamista. Vaisto! Kyll'on kerskaamista siinäkin! Ottakaa muurahainen metsästä ja viekää se virstan päähän keostaan: tien se löytää kotiansa. Ihminen ei siihen kykene, — onkosta siis ihminen alempi muurahaista? Olkoon vaisto vaikka genialisin kaikkein genialisimmista, — alle ihmisarvon se sittenkin on. Järki, yksinkertainen, terve, jokapäiväinen järki — se se on ihmisen välitön omaisuus, hänen ylpeytensä. Järki ei heittele vekarajalkaa; siksipä se onkin kaiken pohja ja ponsi. Mitä taas tulee Kulibiniin, joka, tuntematta mekanikan aiheitakaan, kyhäsi jonkunlaisen muodottoman kellontekeleen, niin minä olisin panettanut moisen kellon kaakinpuuhun: katsokaa, hyvät ihmiset, millaisia ei pidä tehdä. Kulibin itse ei ole siihen syypää, mutta hänen tekonsa on roskaa. Telushkin kiipesi amiraliteetin tornin huippuun, — no niin… häntä sopii kehua notkeudesta ja rohkeudesta… miks'ei? Mutta ei sovi huutaa, että hän se muka näytti pitkän nenän saksalaisille arkkitehdeille, ja mitä heistä muka on tolkkua: rahaa vaan kiskovat. Näyttämättäpä se pitkä nenä jäi kuin jäikin, sillä tornin ympärille piti vainenkin laittaa telineet ja korjata se tavallisella lailla. Älkää, Jumalan tähden, yllytelkö Venäjänmaassa sitä mielipidettä, että ilman oppia voi mitäkään saavuttaa! Ei! Vaikka sulla olisi pää kuin partaveitsi, niin opi, opi aapiskirjasta nivelen. Ellet, niin ole vaiti ja istu häntä lyyhyssä! Huh! Oikein kuumaksi löi!
Potugin otti hatun päästään ja viuhtoi kasvojansa nenäliinallaan.
— Venäläinen taide — jatkoi hän jälleen — venäläinen taide! Venäläisen puhkuilemisen minä tunnen, ja venäläisen tarmottomuuden minä tunnen, mutta venäläistä taidetta… suokaa anteeksi… sellaista en ole kohdannut. Kaksikymmentä ajast'aikaa meillä suitsutettiin mokomallekin pöhöiselle mitättömyydelle kuin Brüllowille ja kuviteltiin, että on sitä muka meilläkin maalarikoulu, ja että on se vähän parempikin kuin muilla. Venäläinen taide, ha-ha-ha!
— Mutta sallikaas, Sosont Ivanitsh, — huomautti Litvinow — ette siis tunnusta Glinkaakaan?
Potugin raapaisi korvallistaan.
— Poikkeukset ovat vaan säännön vahvikkeita, tiedättehän te sen, mutta emmepäs me tässäkään kohden ole päässeet kerskailuitta. Jos esimerkiksi olisi sanottu, että Glinka oli todellakin huomiota ansaitseva soittotaiteilija, josta olisi voinut tulla venäläisen ooperan perustaja, ellei sekä sisälliset että ulkonaiset asianhaarat olisi estäneet, niin ei kellään olisi ollut siihen mitään sanomista, mutta eipäs vaan! Hänestä pitää heti tehdä kenraali en-chef, ylimmäinen hovimarsalkka musikin alalla, ja samalla pitää letkauttaa muitakin kansoja: heillä, nähkääs, ei mitään senkaltaista ole; ja samalla osoitetaan teille jotakin "valtavaa" kotikasvu-neroa, jonka teokset eivät ikään muuta ole kuin ulkomaisten toisluokkaisten tekijäin viheliäistä jäljittelyä, niin, toisluokkaisten juuri, sillä niitä on helpompi jäljitellä. Ei vainen mitään senkaltaista? Voi vaivaisia barbaari-tomppeleita, joille ei ole olemassa taiteen perinnöllisyyttä! Voi taiteilijoita, tuollaisia Rappeaun tapaisia: muukalainen nostaa yhdellä kädellä kuusi puutaa, mutta kas meidänpä mies kiskaisee kaksitoistakymmentä! Ei mitään senkaltaista, niinkö!?? Ei vainenkaan mene mielestäni seuraava muistelma. Tänä keväänä käväsin minä Kristallipalatsissa lähellä Lontoota. Tähän palatsiin on, niinkuin tiedätte, asetettu näytteille kaikki, mitä inhimillinen kekseliäisyys tähän asti on luonut; siinä on ihmisyyden encyklopedia, kas se sana sattui kohdalleen. No niin, kävellessäni siellä ja katsellessani kaikkia noita koneita ja ampuma-aseita ja suurten miesten veistokuvia, johtui mieleeni tämä tämmöinen ajatus: jos nyt kävisi sellainen käsky, että samalla kuin joku kansa katoaa maan pinnalta olemattomiin, samalla myös pitää Kristallipalatsista kadota kaiken sen, mitä tuo kansa oli keksinyt, — silloin meidän armas maamme, Venäjä pravoslavnaja, saisi mennä manan majoille, eikä naulanenkaan, ei nuppineulan pahainenkaan silloin liikahtaisi paikallaan meidän kultaisen maan tähden, vaan kaikki jäisi koreasti paikoilleen, sillä yksin samovaarikin ja niinikengäl ja vemmel ja ruoska — kaikki nuo meidän kuuluisat luoneemme — ovat muitten keksimiä. Mointa koetta ei voi tehdä edes Sandwichin saartenkaan kanssa; sikäläisetkin asukkaat ovat keksineet jonkunlaisia omia veneitä ja keihäitä; yleisö huomaisi, että ne ovat poissa… Tuo on parjausta, tuo on liian räikeätä, sanotte kenties! Minäpä sanon ensiksikin: minä en osaa moittia simasuin, ja toiseksi: ei ainoastaan pirua, vaan ei omaa itseänsäkään rohkene kukaan katsoa vasten silmiä, ja univirttä kuuntelevat meillä muutkin kuin lapset. Vanhat keksinnöt ovat meille tulla kontanneet Idästä; uudet me olemme miten kuten laahanneet Lännestä, ja kumminkin me yhä edelleen puhumme taiteesta! Onhan niitä meillä miekkosia, jotka ovat saaneet päivänvaloon venäläisen tieteenkin: kaks kertaa kaks on, nähkääs, meilläkin neljä, mutta on se meillä vähän uljaampaa kuin muilla.
— Malttakaas, Sosont Ivanitsh! — huudahti Litvinow. — Malttakaas! Lähetämmehän toki mekin jotain maailmannäyttelyihin, ja ottaahan Europa meiltä sentään yhtä ja toisia tavaraa.
— Ottaa raaka-aineksia, raakaa tavaraa. Ja huomatkaa, hyvä herra: nämä meidän raaka-ainekset ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että on olemassa toisia, kerrassaan epäedullisia, asianhaaroja. Harjas on meillä pitkää ja kovaa siitä syystä, että siat ovat meillä huonoja; nahka on lujaa ja paksua siksi, että lehmät ovat laihoja; tali on rasvaisia sen vuoksi, että talikattiloissa kiehuu lihaa toinen puoli Mutta mitäpäs minä tästä asiasta teille laveasti juttelen; tehän olette tutkinut teknologiaa ja tiedätte sen paremmin kuin minä. Minulle sanotaan: keksintäkyky! Venäläinen keksintäkyky! Ja kumminkin meidän herrat tilan-oniistajat vaikeroivat haikeasti ja kärsivät tappioita sen takia, ett'ei ole kunnollista kuivauskonetta, jonka puutteessa heidän täytyy panna lyhteet kuivinhuoneisin, niinkuin Rurikin aikoina. Nuo kuivinhuoneet ovat kauheasti epäedullisia, niinkuin niinikengät ja niinimatotkin, ja niitä palaa myötäänsä. Tilan-omistajat vaikeroivat, mutta kuivauskoneita ei vaan ole. Ja miks'ei ole? Siksi, ett'ei Saksalainen niitä tarvitse: hän pui elonsa tuoreeltaan eikä siis rupea niitä keksimäänkään, mutta me… meistä ei ole niitten keksijäksi! Ei ole, ja siinä se, vaikkas pakahtuisit! Tästä päivästä ruveten minä teen tämän lupauksen: milloin vaan tulla luiskahtaa tielleni tuommoinen oman teon mies tai oman opin mies, — seis, hyvä herra! sanon minä; missä on kuivauskone? Tuopas tänne! Ja heisiä sitten olis! Mutta annas, kun pitää nostaa ylös vanha kengän länttä, joka jo aikaa sitten on pudonnut Saint Simonin tai Fourierin jalasta, ja panna se päälaelleen ja kulkea sitten könötellä, kantaen sitä kuin hyvääkin pyhää aarretta, kas semmoiseen me kykenemme! Tahi kun pitää kirjoittaa rapsauttaa joku kyhäys proletariaatin merkityksestä Franskan tärkeimmissä kaupungeissa nyt ja ennen, — sitä me osaamme kanssa. Kerran minä koetteeksi pyysin tuollaista kirjailijaa ja valtioekonoomia, samanlaatuista kuin tuo teidän herra Voroshilow, luettelemaan minulle kaksikymmentä kaupunkia samaisessa Franskanmaassa, niin tiedättekös, mitä siitä tuli? Sitä vaan tuli, että valtioekonoomi epätoivoissaan vihdoin pistää sujautti Franskan kaupunkien joukkoon Montfermeilin, joka kaiketi oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä Paul-de-Kock'in romaanista. Ja tässä muistuu minulle eräs tarina… Olin kerran pyssyineni ja koirineni…
— Vai niin: te olette siis metsämies? — kysyi Litvinow.
- Ammuskellaanhan sitä välistä. Olin kerran kulkemassa kurpan ammuntaan eräälle suolle, josta muut metsämiehet olivat minulle kertoneet jos mitä. Näin tuosta metsänrinteeltä mökin, jonka edessä istui muuan puotipalvelija, rehevä ja täyteläinen kuin kuorittu pähkinä. Siinä hän istui, myhähdellen — ties mitä… "Missäs täällä on suo, ja tapaako siellä olla kurppia?" — "Olkaa hyvä, olkaa hyvä", rupesi hän latelemaan heti kohta ja nokkelan nöyrästi, niinkuin olisi saanut ruplan juomarahaa, "se tulee olemaan aivan mielenne mukaista; suo on ihan ensimmäistä sorttia; ja mitä taas niinkuin lintuun ja muuhun metsänriistaan, niin — herrainen aika! — semmoista löytyy erityisen runsas varasto." Minä läksin, mutta lintuja ei ollut ensinkään; itse suokin oli jo aikoja sitten kuivunut. No sanokaas nyt minulle, olkaa hyvä, miksikä valehtelee Venäjän mies? Miksikä valehteli valtioekonoomi, ja miksikä tuo tuossa valehteli metsälinnuista?
Litvinow ei vastannut mitään, huokasihan vaan myöntymällä.
— Mutta — jatkoi Potugin — ottakaapas tuon samaisen valtioekonoomin kanssa puheen-aineeksi kaikkein vaikeimmat seikat yhteiskunta-opista, mutta ylimalkain vain, ilman faktoja… huh sitä menoa!
Lintuna hän pyrähtää lentoon, ja kotkana hän kohoo, mutta sainpas minä kerran kiinni sellaisen linnun; oli minulla sentään syöttikin hyvä ja houkutteleva, niinkuin saatte nähdä. Joutui näet kerran pakinoille minun kanssani yksi noita meidän nykyaikuisia nuorukaisia, "naurukaisia", erillaisista, niinkuin he sanovat, kysymyksistä. No niin, hän purki tyytymättömyyttänsä, niinkuin tapa on. Muun muassa tuomitsi hän avioliiton hyljättäväksi ja teki sen oikein lapsellisella vimmalla. Minä toin esiin syitä jos minkälaisia — vaikka olisin seinille puhunut. Eihän tuon kimppuun pääse puolelta eikä miltään, ajattelin minä. Mutta iskipäs silloin onnellinen ajatus päähäni! Sallikaas, hyvä herra, sanoin minä — "naurukaisten" kanssa näet pitää aina puhua kunnioittavasti — sallikaas, hyvä herra, minun ihmetellä yhtä asiata: te tutkitte luonnontieteitä, mutta ette ole hamaan tähän asti kiinnittäneet huomiotanne siihen seikkaan, että kaikki lihansyöjät ja raatelijat, nelijalkaiset, linnut, kaikki, joitten täytyy käydä saaliinhaussa, hankkia elävää ruokaa itselleen ja pennuilleen — ja tottahan te luette ihmisenkin sellaisten eläinten joukkoon? "Tietysti", sanoi 'naurukainen', "ihminen ei ole muuta kuin lihansyöjä eläin". — Ja raatelija, lisäsin minä. — "Ja raatelija", todisti hän. — Se on kohdalleen sanottu, todistin minä. No katsokaas, tuotapa minä ihmettelen: mitenkäs te ette ole huomanneet, että kaikki tuollaiset eläimet elävät yksiavioisuudessa? Naurukainen hätkähti. — "Kuinka niin?" — Niinpä niin. Ottakaa jalopeura, susi, kettu, haukka, korppikotka: kuinkasta ne muutoin voisivat tehdäkään, sanokaas se? Työtä sitä on kahdenkin kesken lapsia ruokkiessa! — Naurukainen vaipui mietteisinsä. — "No niin", virkkoi hän, "ei eläin tällaisissa tapauksissa kelpaa ihmiselle esikuvaksi." Silloin minä sanoin häntä idealistiksi, — ja senkös mies pani pahakseen! Vähällä oli purskahtaa itkemään. Minun täytyi rauhoitella häntä ja luvata, ett'en kerro tätä tapausta hänen kumppanilleen. Saada idealistin nimi — mikä häpeä! Siinäpä se temppu onkin, että nykyajan nuoriso on pettynyt laskuissaan. Se luulee, että entisen halvan, maan alaisen työn tekemisen aika on ollut ja mennyt; isäukot ne kaivelkoot, penkoelkoot, myyräin lailla, mutta meille se, katsokaas, on halventavaista; me rupeamme toimimaan päivänvalossa, me rupeamme toimimaan… Poika kullat! Ei ne teidän lapsennekaan vielä rupea toimimaan, ja te itse — olkaapas hyvät ja puikkikaa koloon, koloon takaisin, niinkuin isätkin ovat tehneet.
Syntyi hetkinen äänettömyyttä.
— Minä puolestani - alkoi Potugin jälleen — olen sitä miellä, että meidän on sivistystä kiittäminen ei ainoastaan tiedosta, taidosta, oikeudenkäynnistä, vaan että itse kauneuden ja runouden tunnekin kehittyy ja käy tehokkaaksi samaisen sivistyksen vaikuttaessa, ja että puhe synnynnäisestä, tajuttomasta kansan luomiskyvystä on pelkkää joutavaa tuulen pieksämisiä. Jo Homerossakin huomaa hienon ja rikkaan sivistyksen jälkiä; se jalostuttaa itse rakkaudenkin. Slavofiilit ne mielellään vetäisivät minut hirteen tällaisen kerettiläisyyden takia, elleivät olisi niin kovin sääliväistä väkeä. Mutta mielipiteessäni minä sittenkin pysyn, ja vaikka minulle tarjottaisiin kuinka viljalti hyvänsä rouva Kohanovskeja ja "Mehiläisparvia levossa", en maar sittenkään riipoisi haistelemaan tuota triple extrait de mougik russe,[81], sillä minä en kuulu tuohon ylhäisimpään yleisöön, jonka pitää aika ajoin yhä uudelleen vakuutella itseään siitä, ett'ei se vielä ole kokonaan franskalaistunut, ja jota varten sepitelläänkin tuota kirjallisuutta en cuir de Russie.[82] Yrittäkääpäs lukea nimen-omaiselle kansanmiehelle — kaikkein huikeimpia, kaikkein "kansantajuisimpia" kohtia "Mehiläisparvista"; hän luulee teidän ilmoittavan hänelle loitsuja kuumetta tai juopumusta vastaan. Sanonpa vieläkin kerran: ilman sivistystä ei ole runoutta. Tahdotteko saada selville, millinen sivistymättömän Venäläisen runollinen ihanne on? Avatkaa meidän eepilliset runomme, meidän legendamme. En nyt puhukaan siitä, että rakkaus niissä aina esiintyy noituuden, panennan seurauksena, saadaan aikaan unhojuomalla ja on väliin nimeltäänkin näivettäjäinen ja palelma; enkä puhu siitäkään, että meidän niin sanottu eepillinen runoutemme on europalaisista ja aasialaisista ainoa — huomatkaa, ainoa, — joka, elleihän Vanjka-Tanjkaa[83] oteta lukuun, ei ole luonut yhtäkään tyypillistä paria rakastuneita olentoja; en siitäkään, että pyhän Venäjän tarusankari alkaa tuttavuutta mielitiettynsä kanssa sillä, että pieksää hänen valkoista ruumistansa "armottomasti" aivan — josta "naispuoli käykin ylen pöhöisenä". Tuosta en minä ota puhuaksenikaan, mutta pyydän saada kiinnittää huomionne nuorukaisen, tuommoisen juurikuvaan, jommoisena hän esiintyi alkuperäisen, sivistymättömän Slaavilaisen mielikuvituksessa. Tällaisena hän kulkee, tuo jeune-premier,[84] suvaitkaa katsella: turkit hän tekaisi näädännahkaiset, tikkauksia joka saumassa; vyöhyt seitsensulkkuinen on vedetty kainaloita myöten; sormet hihasien peitossa; turkinkaulus tehty yli pään, ei näe edestä hänen poskiansa punaisia, eikä näe takaa kenokaulan valkeutta; lakki on toisella korvalla; mutta jalassa safiaani-saappahaiset, kärjet naskalina, kantapäät terävinä, ja kärjillä vaikkas munaa vieritteleisit, ja kantapäitten alitse vaikka varpunen lentelis, räpyttelis. — Hän kulkee, uljas mies, kulkee tuota mainiota tiheätä keikutusta, jolla meidän Alkibiades, Tshurilo Plenkowitsh,[85] sai aikaan niin hämmästyttäviä, melkein lääkkeentapaisia vaikutuksia vanhoissa ämmissä ja nuorissa neidoissa, tuota samaista käyntiä, jolla hamaan tähän päivään asti niin verrattomasti juosta piipottelevat meillä ravintolanpassarit, jolla heiluu ja hyllyy jok'ikinen jänne ja nivel, tuo venäläisen keikarimaisuuden kerma ja kukkanen, tuo venäläisen maun nec plus ultra.[86] Minä en puhu pilaa: kömpelö uljuus — siinä meidän taiteellinen ihanne. Kelpaako? Onko siinä viljaltikin aiheita maalarille, kuvanveistäjälle? Entäs kaunotar, joka nuorukaista hurmaa, ja jolla "kasvoissa veri on kuin jänöllä?"… Mutta ettehän te kuuntelekaan…?
Litvinow hätkähti. Hän ei todellakaan ollut kuullut Potuginin sanoja. Hänen mielessään pyöri pyörimistään Irina ja heidän viimeinen kohtauksensa…
— Suokaa anteeksi, Sosont Ivanitsh — virkkoi hän, — mutta minun tekisi mieleni vieläkin kysyä teiltä… rouva Ratmirowista.
Potugin pani sanomalehden kokoon ja pisti sen taskuunsa.
— Te tahtoisitte tietää, millä tapaa minä tulin tutuksi hänen kanssaan?
— En, en sitä; mutta minä haluaisin tietää, mitä te ajattelette hänen esiintymisestään Pietarissa. Millainen hänen roolinsa siellä oikeastaan oli?
— Enpä todellakaan osaa sanoa tuohon mitään, Grigori Mihailovitsh. Minä tulin rouva Ratmirowin kanssa hyvin likeiseen tuttavuuteen… mutta aivan sattumalta ja vähäksi aikaa vain. Hänen maailmaansa en minä tullut katsahtaneeksi; mitä siellä tapahtui, — siitä ei minulla ole tietoa. Minun kuullen lörpöteltiin kyllä yhtä ja toista, mutta parjaushan, sen tiedätte, vallitsee meillä muuallakin eikä pelkissä demokraattisissa piireissä. Enkä minä udellutkaan. Mutta — lisäsi Potugin, hetken vaiettuaan, — näkyypä hän vetävän teidän huomiotanne puoleensa.
— Niin, me olemme pari kertaa haastelleet keskenämme jotenkin avonaisesti. Ja sittenkin minä kyselen itseltäni: onko hänessä vilppiä?
Potugin loi silmänsä maahan.
— Innostuessaan hän on vilpitön, niinkuin kaikki intohimoiset naiset.
Ylpeyskin välistä estää häntä valehtelemasta.
— Onko hän ylpeä? Minä luulisin häntä pikemminkin oikulliseksi.
— Ylpeä kuin hitto; mutta se ei tee mitään.
— Minusta nähden hän liioittelee joskus.
— Ei sekään tee mitään; vilpitön hän on sittenkin. Mutta, ylimalkain puhuen, kenessä te sitten luulette löytävänne totuutta? Parhaimmatkin noista rouvista ovat turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten.
— Mutta, Sosont Ivanitsh, itsehän te sanoitte olevanne hänen ystävänsä.
Itsehän te melkein väkisin veitte minut hänen luokseen!
— Entäs sitten? Hän pyysi minua tuomaan teidät; minä ajattelin: miks'ei! Mutta minä olen todellakin hänen ystävänsä. Ei hän ole hyviä ominaisuuksia vailla: hän on hyväntahtoinen, toisin sanoen antelias, toisin sanoen antaa muille, mitä ei itse välttämättömästi tarvitse. Sitä paitsi, tiedättehän te tämän paremmin kuin minä.
— Minä tunsin Irina Pavlovnan kymmenen vuotta sitten; mutta siitä pitäin…
— Voi, hyvä Grigori Mihailitsh, mitä puhuittekaan! Luuletteko te, että ihmisluonne muuttuu? Sellaisena hautaan kuin heijaankin. Tahikka kukaties… — Potugin kumartui vielä alemmas, — kukaties teitä pelottaa joutua hänen käsiinsä? Onhan se niinkin… Mutta aina sitä jonkun käsiin joutuu.
Litvinowilta pääsi väkinäinen nauru.
— Niinkö luulette?
— Joutuu niinkin. Ihminen on heikko, nainen on väkevä, sattuma väkevin kaikista; vaikea on löytää tyydytystä ilottomassa elämässä; mahdoton on unohtaa oma itsensä kokonaan… ja sitten tulee kauneus ja osan-otto ja lämpöä ja valoa… Menepäs vastustamaan! Niin maar riennätkin juoksujalkaa, niinkuin lapsi hoitajansa tykö… No, ja sitten tulee tietysti kylmyyttä ja pimeyttä ja tyhjyyttä… niinkuin konsanaankin. Ja loppujen loppu on se, että vieraantuu kaikesta eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Ensinnä ei ymmärrä, kuinka voi rakastaa, ja sitten ei enää ymmärrä, kuinka voi elää…
Litvinow katsahti Potuginiin, ja tuntui hänestä kuin ei hän vielä milloinkaan olisi kohdannut niin yksinäistä, hyljättyä… onnetonta ihmistä. Tällä kertaa Potugin ei arkaillut, ei kursaillut. Lyyhistyneenä, kalpeana, pää painuksissa rinnalla ja kädet polvilla, — semmoisena hän siinä istui liikahtamatta, myhähdellen alakuloisesti. Litvinowin kävi sääli tuota katkeraa, omituista mies parkaa.
— Irina Pavlovna — virkkoi hän hiljaisella äänellä, — mainitsi muun muassa eräästä hyvästä tuttavastaan, nimeltä, muistaakseni, Belski tai Dolski…
Potugin nosti surulliset silmänsä Litvinowiin.
— Vai niin? — virkkoi hän kuivakiskoisesti… — Mainitsi vainen… no, mitäpäs tuosta? Mutta — lisäsi hän, haukotellen jotenkin luonnottomasti — jopa on aika kotia päivälliselle. Voikaa hyvin!
Hän hyppäsi penkiltä ja läksi kiireesti pois, ennenkuin toinen oli ehtinyt virkkaa sanaakaan. Säälin sijaan syntyi Litvinowissa nyt suuttumus, suuttumus tietysti omaan itseensä. Epähienous ei ollut ensinkään hänen luonteensa mukaisia; hän oli tahtonut lausua Potuginille osan-ottonsa, mutta siitä tulikin kömpelö viittaus. Salainen harmi sydämmessään hän palasi hotelliinsa.
"Turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten". — ajatteli hän kotvasen kuluttua, — "mutta ylpeä kuin hitto! Hän, tuo nainen, joka melkein polvistuu minun edessäni, — hänkö olisi ylpeä? Ylpeäkö eikä oikullinen?"
Litvinow koetti karkoittaa mielestään Irinan kuvan, mutta turhaan. Juuri senvuoksi ei hän muistellutkaan morsiatansa; hän tunsi, ett'ei tuo edellinen kuva tänään väisty sijaltaan. Hän päätti olla sen enempää huolehtimatta ja odottaa tämän "omituisen jutun" ratkaisua. Ja eihän tämä ratkaisu voi kauan viipyäkään, eikä Litvinow ensinkään epäillyt, ett'ei se olisi varsin viatonta ja luonnollista laatua.
Näin hän ajatteli, mutta Irinan kuva se ei vaan hänestä luopunut, eikä yksin kuvakaan — kaikki Irinan sanatkin johtuivat perättäin hänen mieleensä.
Passari toi hänelle lipun: se oli samalla Irinalta.
"Jos olette jouten tänä iltana, niin tulkaa. En ole yksinäni kotona. Minulle tulee vieraita, ja te saatte vielä lähemmälti nähdä meikäläiset, meidän yleisön. Kovin tekisi mieleni, että teillä olisi tilaisuus nähdä heidät; minusta tuntuu, että he esiintyvät nyt täydessä loistossaan. Pitäähän teidän saada tietää, millainen se ilma on, jota minä hengitän. Tulkaa; minun on oleva hauska nähdä teitä, eikä teidänkään tule ikävää. (Irina tahtoi sanoa: ikävä). Osoittakaa minulle, ett'ei meidän tänpäiväisen keskustelumme jälkeen enää mikään väärinkäsitys meidän välillämme ole mahdollinen.
Teidän I."
Litvinow pani päällensä frakin, sitoi kaulaansa valkoisen liinan ja läksi Irinan luokse. "Ei tuo niin tärkeätä ole", sanoi hän monta kertaa itselleen matkalla, "mutta sopiihan heitä katsella… sopii niinkin. Hauska nähdä."
Moniahta päivä sitten nuo samat ihmiset olivat herättäneet hänessä toisellaisia tunteita: inhoa.
Hän kulki kiireisin askelin, hattu syvään otsalle painettuna, pinteä hymy huulilla.
Bambajew oli istumassa Weberin kahvilan edessä, Voroshilowin ja Pishtshalkinin kanssa. Nähtyään kaukaa Litvinowin, osoitti hän häntä kumppaleilleen ja huudahti innostuneena: "Näettekös te tuota miestä? Se on kiveä! Se on kalliota!! Se on granittia!!!"