XV.
Litvinowin tullessa oli Irinan luona paljo vieraita. Nurkassa istui korttipöydässä kolme tuonottaisista kemuista tuttua kenraalia: lihava, ärtyisä ja ystävällinen. He pelasivat vistiä mollan kanssa, ja mahdoton on ihmiskielin kertoa, millä arvokkaisuudella he tunnustivat, kaasivat, pitivät ristiä, pitivät herttaa… valtiollisia henkilöitä kerrassaan! Käyttäkööt aatelittomat virkamiehet, bourgeois, noita kortinlyönnissä tavallisia jälkisanoja ja sananparsia, — herrat kenraalit lausuivat vaan sellaista, mikä oli aivan välttämätöntä. Kerran vaan, kahden tunnustamisen välillä, sanoa paukautti lihava kenraali varsin pontevasti: "ce satané as de pigue!"[87]
Vieraitten joukossa tunsi Litvinow kemuihin osaa-ottaneita rouvia, mutta oli muitakin, joita hän ei tuntenut. Muun muassa oli siellä muuan niin vanha, että olisi luullut hänen tuohon paikkaan raunioiksi raukeavan. Hän liikautteli paljaita, kauheita, tummanharmaita olkapäitään, peitteli suutaan viuhkalla ja loi Ratmirowiin syrjäisiä, hiukenevia katseita jo aivan himmenneistä silmistään. Ratmirow hienosteli häntä, sillä tuolle rouvalle, keisarinna Elisabetin viimeiselle hovineitsyelle, osoitti ylhäinen maailma suurta kunnioitusta.
Ikkunan luona istui kreivitär Sh., "ampiaisten kuningatar", paimentytön puvussa, ympärillään liuta nuoria herroja, niiden joukossa, paitsi muita, rikkaudestaan ja kauneudestaan tunnettu Finikow, jonka ylpeä ryhti, aivan litteä pääkallo ja eloton, elukkamainen kasvojen juonne, aivan omiansa Buharan kaanille tai Rooman Heliogabalolle, pisti kylläkin räikeästi silmiin.
Toinen rouva, kreivitär sekin, tunnettu lyhyellä nimellä Lise, puheli pitkätukkaisen, vaaleaverisen ja kalpean spiritistin kanssa. Hänen vieressään seisoi muuan herra, kalpea ja pitkätukkainen hänkin, naureskellen varsin painavasti: tämä herra uskoi myöskin spiritismiä, mutta esiintyi sitä paitsi ennustajanakin, tehden Ilmestyskirjan ja Talmudin nojalla tiettäväksi kaikenlaisia ihmeellisiä tapahtumia. Hänen julistuksistaan ei vielä ainoakaan ollut lyönyt lukkoon, mutta siitä huolimalla ennusteli hän edelleen kuin hyväkin profetta.
Pianon ääreen oli asettunut se samainen oman teon mies, josta Potugin oli ollut niin kovasti harmissaan. Hän poimiskeli akordeja huolettomasti, d'une maine distraite,[88] ja katseli välinpitämättömästi ympärilleen.
Irina istui sohvalla, vieressään toisella puolen ruhtinas Cocó ja toisella rouva X. Viimeksi mainittu oli taka-aikoina ollut yli koko Venäjän valtakunnan kuuluisa älykkyydestään ja mainio kaunotar, mutta oli jo aikoja sitten kutistunut pahanpäiväiseksi korvasieneksi, joka lemahteli pellavaöljylle ja väljähtyneelle myrkylle.
Huomattuaan Litvinowin, Irina punehtui, nousi, ja kun Litvinow oli astunut hänen luokseen, puristi lujasti hänen kättään. Hänen yllään oli leninki mustasta kreepistä, tuskin huomattavilla kultakoristeilla; olkapäät kuulsivat himmeän valkoisina, mutta kalpeilla kasvoilla, joihin hetkiseksi oli punerva aalto lehahtanut, asui kauneuden voiton riemu eikä yksin kauneudenkaan: salailu, melkein pilkallinen ilo kuulsi puoliavoimista silmistä ja elähteli huulien ja sieranten seutuvilla…
Ratmirow lähestyi Litvinowia ja vaihtoi hänen kanssaan tavalliset tervehdykset, joihin ei tällä kertaa kumminkaan liittynyt tavallista leikillisyyttä. Sen jälkeen esitti hän Litvinowin parille kolmelle naiselle: vanhoille raunioille, ampiaisten kuningattarelle, kreivitär Liselle… He kohtelivat häntä varsin suopeasti. Litvinow ei kuulunut heidän piiriinsä, mutta hän oli soma ulkomuodoltaan, vieläpä hyvinkin, ja hänen nuorekkaitten kasvojensa lausevat piirteet vetivät heidän huomionsa puoleensa. Hän ei vaan osannut pitää vireillä tätä huomiota; hän oli vieraantunut seuraelämästä ja tunsi jonkinlaista hämillä-oloa, ja vielä tuo lihava kenraalikin katsoa tuijotteli häneen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kas lipilaari, liberaali! Pitipäs vaan kiltisti tulla tänne; sallikaa muka suudella kättänne!"
Irina tuli Litvinowin avuksi. Hän sovitti niin sukkelasti, että Litvinow joutui istumaan oven viereen, heti hänen taakseen. Puhutellessaan Litvinowia, täytyi Irinan joka kerta kääntyä ympärinsä, ja silloin aina ihaili Litvinow loistavan kaulan kaunista kaarevuutta ja imi itseensä hänen hivustensa hienoa tuoksua. Syvän ja hiljaisen kiitollisuuden ilme ei hetkeksikään poistunut Irinan kasvoilta. Litvinowin täytyi tunnustaa itselleen, että juuri kiitollisuutta nuo myhäilyt, nuo katseet ilmoittivat, ja koko hänen omassakin olennossaan tulvahteli sama tunne… ja häntä alkoi hävettää, ja hänestä alkoi tuntua suloiselta, ja häntä rupesi pelottamaan… ja sill'aikaa näytti Irina myötäänsä tahtovan sanoa: "no mitä arvelette noista?" Varsinkin selvänä kuului tuo äänetön kysymys heti kuin joku läsnäolijoista oli lausunut jonkun tympeän sukkeluuden tai tehnyt jonkun typerästi nokkelan tempun, ja sellaista tapahtui monastikin illan kuluessa. Kerran kävi niinkin, ett'ei Irina voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauramaan.
Kreivitär Lise, varsin taikauskoinen rouva ja taipuisa kaikkeen erinomaiseen, oli puhellut kyllältänsä vaaleaverisen spiritistin kanssa Homesta, tanssivista pöydistä, itsestään soittavista harmonikoista y.m. Vihdoin kysäsi hän, löytyykö sellaisia eläimiä, joihin magnetismi vaikuttaa.
— Yksi sellainen eläin kumminkin löytyy, — vastasi kauempaa ruhtinas Cocó. — Tunnettehan te Milvanovskin? Hänet nukutettiin minun nähteni, ja mies rupesi kuorsaamaan, jumaliste!
— Te olette häjy, mon prince; minä puhun varsinaisista elukoista. Je parle des bêtes.[89]
— Mais moi aussi, madame, je parle d'une bète…[90]
— On varsinaisiakin, — puuttui puheesen spiritisti — esimerkiksi kravut; ne ovat hyvin herkkähermoisia ja joutuvat helposti katalepsiaan.
Kreivitär hämmästyi.
— Kravutko? Onko se mahdollista? Tuohan on äärettömän intressanttia! Sitä minä mielelläni näkisin! Monsieur Luzhin, — lisäsi hän, kääntyen nuoreen mieheen, jolla oli ihan kiviset kasvot, niinkuin nukeilla, ja kivinen kaulus (hän oli kuulu siitä, että oli kostuttanut nuo samaiset kasvonsa ja tuon samaisen kauluksensa Niagaran ja Nubian Niilin pärskeillä, vaikk'ei hän muutoin muistanut monilta matkoiltaan yhtään mitään ja piti paljon vain venäläisistä sanasutkauksista). — Monsieur Luzhin, olkaa niin ystävällinen ja hankkikaa meille krapu.
Monsieur Luzhin veti suunsa vinoon.
— Suvaitsetteko joutuisaa vai joutuisaan? — kysäsi hän.
Kreivitär ei käsittänyt häntä.
— Nais oui. krapu, — toisti hän — une écrevisse.[91]
— Mitenkä? Mitä niin? Krapuako? Krapuako? — virkkoi ankarana kreivitär Sh. Häntä harmitti monsieur Verdierin poissaolo, eikä hän voinut käsittää, miks'ei Irina ollut kutsunut luokseen tuota Franskalaisista herttaisinta. Rauniot eivät olleet enää pitkään aikaan ymmärtäneet yhtään mitään — kuurouskin rasitti häntä; — hän puisteli vaan päätään.
— Oui, oui, vous allez voir.[92] Monsieur Luzhin, olkaa hyvä…
Nuori matkustaja kumarsi, läksi ulos ja palasi pian takaisin. Hänen perässään kulki passari, joka, myhäillen koko suun leveydeltä, kantoi vatia ja siinä isoa, mustaa krapua.
— Voici, madame, — huudahti Luzhin; — nyt alkaa se kravun operatsiooni. Ha, ha, ha! — (Venäläisen on tapana nauraa ensimmäisenä omalle sukkeluudelleen.)
— He, he, he! — naurahti myös ruhtinas Cocó suopeasti, patrioottina ja kaikenlaisten kotimaisten tuotetten suojelijana.
(Älköön lukija tuota ihmetelkö älköönkä olko pahoillaan: kukapa voi taala, ett'ei hän itse Aleksandran teatterin partterilla istuessaan ja sen ilmaa hengittäessään, ole taputtanut käsiään vielä laihemmalle sanasutkaukselle?)
— Merci, merci, — sanoi kreivitär, — Allons, allons, monsieur Fox, montrez, montrez nous ça.[93]
Passari laski vadin pienelle pyöreälle pöydälle. Vieraitten keskuudessa nousi vähäinen liike; muutamia päitä kurottautui. Kenraalit ne vaan korttipöydässä säilyttivät asemansa järkähtämättömän juhlallisuuden.
Spiritisti pörrötti tukkansa, rypisti kulmansa, lähestyi pöytää ja rupesi niillä tekemään liikkeitä ilmassa: krapu se käämyröitsi, peräytyi ja nosteli saksiaan. Spiritisti uudisti ja tihensi huitomisensa: krapu käämyröitsi vaan.
— Mais que doit elle donc faire?[94] kysyi kreivitär.
— Elle dolt rester immdbile et se dresser sur sa quiou[95] — vastasi hra Fox kovalla amerikalaisella murteella, tehden sormillaan tempoisia liikkeitä vadin päällä, mutta magnetismi ei vaikuttanut: krapu ei ollut tietääkseenkään; liikkui vaan liikkumistaan. Spiritisti ilmoitti silloin, ett'ei hän tällä haavaa ole tenhoissaan, ja läksi tyytymättömän näköisenä pöydän äärestä. Kreivitär rupesi häntä lohduttelemaan, vakuuttaen, että semmoista sattui joskus monsieur Homellekin… Ruhtinas Cocó vakuutti hänen sanansa todeksi. Ilmestyskirjan ja Talmudin tuntija puikahti salavihkaa pöydän luokse ja sysätä luikautti lujasti sormiaan krapuun päin, koetellen hänkin onneaan, mutta turhaan: katalepsiasta ei merkkiäkään. Silloin kutsuttiin passari ja käskettiin viedä krapu pois. Sen hän tekikin, hymyillen jälleen suun täydeltä. Oven takaa kuului hänen tirskauksensa… Kyökissä naurettiin sitten paljo über diese Russen.[96]
Oman teon mies oli kokeitten aikana yhä edelleen poimiskellut akordeja, pysytellen molli-lajeissa, sillä mistäpäs sen tietää, mikä mitenkin vaikuttaa. — Nyt hän soitti ainaisen valssinsa ja sai tietysti mitä maireisimmat kiitokset.
Kilpailun innossa esiintyi kreivi X, verraton dilettantti (katso lukua I), lausuen oman keksimänsä chansonetin, joka oli alusta loppuun varastettu Offenbachista. Sen leikkisä jälkisäe sanoihin: Quel oeuf? quel boeuf[97] pani kaikki naisten päät heilahtelemaan oikealle ja vasemmalle; yksi naisista rupesi hiljalleen voivottamaankin, ja vastustamaton, välttämätön sana charmant! charmant[98] kajahti kaikkien huulilta.
Irina katsahti Litvinowiin, ja hänen suupielissään vavahti jälleen tuo salainen, pilkallinen ilme… Mutta vielä elävämmäksi se kävi, jopa ilkkumiseenkin vivahti, kun ruhtinas Cocó, tuo aatelis-etujen edustaja ja puolustaja, rupesi latelemaan mielipiteitään äskeiselle spiritistille ja tietysti heti kohta päästi ilmoille kuuluisan lauseensa omistus-oikeuden järkäyttämisestä Venäjällä, letkauttaen ohimennen demokraattejakin. Amerikalainen veri kuohahti spiritistissä: hän rupesi väittämään vastaan. Ruhtinas puolestaan, tietty se, alkoi huutaa pauhata, uudistellen ilman mitään todisteluja: C'est absurde! Cela n'a pas le sens commun![99] Rikas Finikow rupesi puhumaan julkeuksia, huolimatta, kehenkä ne sattuivat. Jo rupesi Talmudin tuntija piipittämään, itse kreivitär Sh. rämisemään… Sanalla sanoen, nousi melkein samallainen sekamelu kuin Gubarewinkin luona; erotus kenties vaan se, ett'ei täällä ollut olutta eikä tupakan savua, ja ihmisetkin olivat paremmissa puvuissa.
Ratmirow koetti saada hiljaisuutta aikaan (kenraalit olivat jo lausuneet julki tyytymättömyyttänsä, ja Borisilta oli jo kuulunut: encore cette satanée politique!),[100] mutta yritys ei onnistunut. Samassa astui esiin korkea virkamies, noita luikertelevia, ja lupasi esittää le resumé de la question en peu de mots[101], mutta karille hänkin kävi. Hän ei nähtävästikään osannut kuulla muitten puheita loppuun asti eikä kyennyt käsittämään vastaväitteitä; siksipä hän vain muhenteli ja toisteli omia sanojaan niin yhtä mittaa ja oli niin ilmeisesti itsekin epätiedossa siitä, mikä iässä juuri oli itse la question, ett'ei muuta tulosta sopinut odottaakaan. Lisäksi Irinakin vielä syrjästä ärsytteli ja uhitteli väitteleviä toistensa kimppuun, silloin tällöin vilkaisten Litvinowiin ja nyykäyttäen päätä hänelle.
Mutta Litvinow istui, kuni lumottuna; ei hän kuullut mitään, hän odotteli vaan, milloinka jälleen tuikahtavat hänen edessään nuo kauniit silmät, milloinka jälleen välähtävät nuo kalpeat, hennoi, häijyt, ihanat kasvot…
Väittely päättyi siihen, että naiset nousivat kapinaan ja vaativat kiistan lopettamista. Ratmirowin pyynnöstä lausui dilettantti uudestaan chansonettinsa, ja oman teon mies soitti vielä kerran valssinsa…
Keskustelu kosketteli illan kuluessa erillaisia asioita, huolellisesti kartellen kaikkea, mikä olisi ollut vähänkin intressanttia. Kenraalit, lopetettuaan uljaan pelinsä, yhtyivät uljaina keskusteluun. Näitten valtiollisten miesten vaikutus osoittautui heti kohta. Puhe kääntyi parisilaisen demi-monden[102] merkillisiin henkilöihin, joitten nimet ja kyky näkyivät olevan hyvinkin tunnetuita jokaiselle. Puheltiin viimeisestä Sardoun näytelmästä, About'in romaanista, Pattista Traviatassa. Joku ehdotti sihteeri-leikkiä, "au secrétaire", mutta se ei onnistunut; vastaukset tulivat hyvin tympeitä, olipa niissä kielivirheitäkin. Lihava kenraali kertoi, kuinka hän kerran kysymykseen: qu'est ce que l'amour?[103] oli vastannut: une colique remontée au coeur,[104] ja sen sanottuaan hän purskahti puisevaan nauruun. Rauniot lyödä läimäyttivät häntä viuhkallaan kädelle, ja tästä äkkinäisestä liikkeestä lohkesi palanen valkomaalia raunioitten otsalta. Kuivunut korvasieni yritti puhua slaavilaisista ruhtinaskunnista ja oikeauskoisuuden propagandasta Tonavan takaisissa maissa, mutta, kun ei häntä kukaan kuunnellut, pihisi hän vaan vähän aikaa ja lymysi kaikessa hiljaisuudessa. Kaikista enemmin puhuttiin Homesta; "ampiaisten kuningatar" kertoi hänkin, kuinka salaiset kädet olivat häntä hivelleet, ja kuinka hän oli niitä nähnyt ja pannut yhteen niistä oman sormuksensa.
Irinan oli todella syytä riemuita voitostaan. Vaikka Litvinow olisi kiinnittänyt enemmänkin huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ei hän kaikesta tuosta löyhästä, hengettömästä jaarituksesta olisi saanut irti poimituksi yhtään ainoata vilpitöntä sanaa, ei yhtään kunnon ajatusta, ei yhtään ainoata tosiasiata. Huudahduksissa ja äännähdyksissä ei kuulunut niissäkään elinvoimaa; moitteessakaan ei tuntunut intohimoa; joskus vain lymysi luuloteltu kansalaisuus suuttumuksen verhoon, luuloteltu ylenkatse välinpitämättömyyden naamarin alle, ja silloin lausuttiin ruikuttavalla vikinällä mahdollisten tappioitten pelkoa, ja hampaita kiristellen mainittiin muutamia nimiä, joita jälkimaailma ei ole unohtava. Ja jospa edes yhtäkään elävää virtausta kaiken tämän romun ja ruuhkan alla! Kuinka vanhaa, kuinka tarpeetonta, kuinka turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki se, mikä vireillä piti näitä päitä, näitä sieluja, eikä ainoastaan tänä iltana, ei ainoastaan ulkona maailmassa, vaan kotonakin, hetkestä niin hetkeen ja päivästä niin päivään, niin leveälti ja syvälti kuin koko heidän olemuksensa ulottui! Ja mikä tiedon puute loppujen lopussa! Ja mikä kyvyn puute käsittämään sitä, mihin ihmis-elämä perustuu, ja mikä ihmis-elämää kaunistaa!
Litvinow viipyi vieraissa yli puolen-yön ja läksi viimeisenä.
Ottaessaan jäähyväisiä Liivinowilta, puristi Irina jälleen hänen kättänsä ja kuiskasi painavasti: "Oletteko nyt tyytyväinen? Saitteko nyt kylliksenne nähdä? Kelpaako?"
Litvinow ei vastannut mitään. Hän kumarsi vaan hiljaa ja syvästi.
Jäätyään kahden kesken miehensä kera, oli Irina lähtemäisillään makuuhuoneesensa, kun Ratmirow pidätti hänet.
— Je vous ai beaucoup admirée ce soir, madame, — virkkoi hän, sytyttäen paperossiansa ja nojaten kaminiin. — Vous vous êtes parfaitement moquée de nous tous.[105]
— Pas plus cette fois-ci que les autres[106] — vastasi Irina kylmäkiskoisesti.
— Kuinka käskette käsittämään teitä? — kysyi Ratmirow.
— Niinkuin tahdotte.
— Hm. c'est clair.[107] — Ratmirow karisti paperossista tuhan pikku sormensa pitkällä kynnellä varovasti, kissan-omaisesti. — Niin, tuota… Tuo teidän uusi tuttavanne — mikä se nyt olikaan hänen nimensä? — herra Litvinow — mahtaa olla erittäin viisaan miehen kirjoissa.
Kuultuaan Litvinowin nimen, kääntyi Irina kerkeästi mieheensä.
— Mitä te tarkoitatte?
Kenraali naurahti.
— Hän ei puhu mitään… pelkää, nähtävästi, joutuvansa häpeään.
Irina naurahti hänkin, mutta kokonaan toisella tavalla.
— Parempi on olla vaiti kuin puhua… niinkuin eräät toiset puhuvat.
— Attrapá[108] — virkkoi Ratmirow teeskennellyllä alistumisella, — mutta pila sikseen… Hänellä on erinomaisen intressantit kasvot… Tuollainen… itseensä keskittyvä ilme… ja yleensä ryhti… Niin.
Kenraali korjasi kaulaliinaansa, taivutti päätään ja katsahti omiin viiksiinsä. — Hän on, luullakseni, tasavaltalainen mielipiteineen, samaan tapaan kuin se teidän toinenkin ystävänne, herra Potugin. Siinä kanssa yksi noila vaikenevia viisaita.
Irinan kulmat kohosivat kirkkaitten silmien laajetessa, huulet puristuivat yhteen ja vääntyivät hiukan.
— Miksi te tuollaista puhutte, Valerian Vladimirovitsh? - huomautti hän ikäänkuin osan-otlavasti. — Panoksia vaan tuhlaatte ilmaan turhanpäiten… Me emme ole nyt Venäjällä, eikä teitä kuule kukaan.
Ratmirowia repäisi.
— Se ei ole yksistään minun arveluni, Irina Pavlovna — lausui kenraali, puhuen äkkiä omituisilla sora-äänteillä; — toistenkin mielestä tuo herra näyttää karbonaariolta.[109]
— Todellakin? Ja kenenkä?
— No esimerkiksi Borisin…
— Mitenkä? Pitikö nyt tuonkin lausua ajatuksensa julki?
Irina liikautti olkapäitään, ikäänkuin hytistellen kylmässä, ja siveli niitä hiljaa sormiensa nenillä.
— Tuon juuri… tuon… Sallikaa minun sanoa teille, Irina Pavlovna: te olette ikäänkuin suutuksissa. mutta tiedättehän itsekin, joka suuttuu…
— Minäkö suutuksissani? Ja miksi?
— En tiedä. Kenties teidän oli vastenmielistä kuulla tuota huomautusta, jonka minä rohkenin tehdä, ja joka koski…
Ratmirow takertui.
— Koski? — toisti Irina kysyvästi. — Tehkää hyvin, ilman ivaa ja pian.
Minä olen väsynyt, minua nukuttaa. — Hän otti kynttilän pöydältä. —
Koski?
— Koski juuri tuota samaista herra Litvinowia. Ja kosk'ei nyt enää ole epäilemistäkään, ett'ei hän ole suurissa määrin vetänyt teidän huomiotanne puoleensa…
Irina kohotti kätensä, jossa piteli kynttiläjalkaa, — liekki osui juuri hänen miehensä kasvojen tasalle. Katseltuaan häntä hetken aikaa tarkasti, melkein uteliaana, purskahti Irina äkkiä kovaan nauruun.
— Mikäs teidän nyt on? — kysyi Ratmirow, rypistäen silmiään.
Irina nauroi nauramistaan.
— Mikä teidän on? — uudisti kenraali, polkaisten jalkaansa.
Ratmirow tunsi olevansa loukattu, saaneensa pistoksen, ja samalla häntä hämmästytti tuon naisen kauneus, tuon naisen, joka niin keveänä ja rohkeana seisoi hänen edessään, raadellen häntä. Hän näki kaikki, näki kaikki hänen sulonsa, näki sirojen kynsien ruusuisen hohteen hänen hienoissa sormissaan, jotka tuossa lujasti pitelivät raskaan kynttiläjalan tummaa pronssia — ei tuo hohdekaan jäänyt häneltä huomaamatta — ja loukkaus tunkihe yhä syvemmälle hänen sydämmeensä.
Mutta Irina nauroi yhä.
— Mitenkä? — lausui Irina vihdoin. — Tekö? Oletteko te luulevainen? —
Ja kääntäen miehelleen selkänsä, läksi hän huoneesta pois.
— Hän on luulevainen! — kuului oven takaa, ja jälleen räjähti nauru.
Ratmirow loi synkkämielisen katseen vaimonsa jälkeen, mutta siinäkään ei hän saattanut olla huomaamatta hänen vartalonsa, hänen liikkeittensä lumoavaa sulavuutta. Kiivaalla iskulla särki hän paperossinsa kaminin marmori-olkaa vastaan ja heitti sen kauaksi pois. Hänen poskensa kalpenivat äkisti, leuka elähti tempoisesti, ja silmät katselivat tylsästi ja petomaisesti ympäri lattiata, ikäänkuin hakien jotain… Ei ollut somuuden merkkiäkään enää hänen kasvoissaan. Tuollaiselta hän mahtoi näyttää silloin kuin hän ruoskitutti Valkean-Venäjän talonpoikia.
Huoneesensa tultuaan laskeutui Litvinow tuolille pöydän ääreen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui kauan aikaa liikahtamatta. Vihdoin hän nousi, veti laatikosta esille salkun ja otti sen sisälokerosta Tatjanan valokuvan. Surullisesti siitä katsahtivat häneen Tatjanan kasvot, jotka valokuvaus, niinkuin tavallisestikin, oli typistänyt ja vanhentanut. Litvinowin morsian oli neitonen isovenäläistä verta, vaaleaverinen, lihavahko, kasvonpiirteet vähän raskaat, mutta älykkäissä, vaaleanruskeissa silmissä erinomainen hyväntahtoisuuden ja lempeyden ilme, otsa hieno-ihoinen ja valkoinen; tuntui kuin siinä alituisesti heloitteleisi päivänsäde. Litvinow ei pitkään aikaan kääntänyt silmiään siitä pois. Sitten hän siirsi sen hiljakseen syrjään ja otti jälleen molemmin käsin päästään.
— Kaikki on lopussa, — kuiskasi hän vihdoin.
- Irina! Irina!
Vasta nyt, vasta tässä silmänräpäyksessä ymmärsi hän olevansa auttamattomasti ja mielettömästi rakastunut Irinaan, rakastuneensa häneen hamasta siitä saakka kuin ensi kerran oli kohdannut häntä Vanhan Linnan edustalla, eikä enää voivansa lakata häntä rakastamasta. Ja kumminkin — kuinka uskomattomalta, jopa naurettavaltakin tuo olisi kuulunut hänestä, jos joku olisi hänelle sen sanonut parisenkaan tuntia sitten!
— Mutta Tanja, Tanja! Voi hyvä isä! Tanja! Tanja! — toisteli hän epätoivoissaan.
Mutta Irinan kuva se kohoilemistaan kohoili hänen edessään mustassa puvussa, kuni suruvaatteissa, voiton hiljainen hohde marmorivalkoisilla kasvoilla…