XVII.
Litvinow ei palannut kotiansa. Hän läksi vuoristoon, samosi tiheään metsään ja heittäysi siellä kasvoilleen maahan.
Siinä asennossa hän viipyi tunnin verran.
Ei hän tuskitellut, ei hän itkenyt. Se oli vaan kummallista, raskasta ja ahdistavaa riutumista. Tällaista ei hän ollut vielä koskaan kokenut; se oli sietämättömän jäytävää, kalvavaa tyhjyyttä: tyhjyyttä omassa itsessään, ympärillään, kaikkialla… Ei hän ajatellut Irinaa eikä hän ajatellut Tatjanaa. Hänessä oli yksi ainoa tunne: isku oli käynyt, ja elämä lyöty poikki, poikki kuin köysi, ja se oli jotain salaperäisiä, mutta kylmää, joka oli temmaissut hänet ja kuljettaa häntä nyt eteenpäin. Välistä tuntui kuin olisi tuuliaispää syössyt hänen päällensä: hän tunsi kiivasta kieputusta ja sen tummain siipien epäsuhtaisia iskuja…
Hänen päätöksensä ei kumminkaan järkähtänyt. Jäädä Badeniin… siitä ei saata olla puhettakaan. Ajatuksissaan oli hän jo matkalla: hän istuu jo tärisevässä, savuisessa vaunussa ja kiitää ja kiitää tuonne sanattomaan, elottomaan kaukaisuuteen….
Vihdoin hän nousi ja nojasi päänsä puuta vasten. Siinä hän istui liikahtamatta; toisella kädellään vaan tietämättänsäkin heilutellen määränperäisesti sananjalan ylimmäistä lehteä.
Lähenevien askelten rapina herätti hänet huumauksesta. Kaksi sysimiestä tuli jyrkkää polkua myöten, suuret säkit seljässä.
— Jo on aika! — kuiskasi Litvinow ja laskeutui sysimiesten jälkeen kaupunkia kohti. Siellä poikkesi hän rautatien asemalle ja lähetti sieltä sähkösanoman Tatjanan tädin, Kapitolina Markovnan, nimelle. Siinä hän ilmoittaa heti kohta lähtevänsä Badenista ja määrää yhdyntäpaikaksi Schröderin hotellin Heidelbergissä.
— Jyrkkä pitää tehdä loppu! — ajatteli hän. — Mitäpä sitä huomiseksi jättää?
Senjälkeen pistäytyi hän pelisaliin, katsahti tympeällä uteliaisuudella paria kolmea peluria kasvoihin, huomasi kaukaa Bindasowin inhottavan niskan ja Pishtshalkinin nuhteettomat kasvot, seisoi kotvasen aikaa pylväskäytävässä ja läksi sitten verkalleen kulkemaan Irinan luokse.
Se ei ollut äkillistä, tahdotonta intoilemista, joka ohjasi hänen askeleitansa Irinan luo. Päätettyään matkustaa pois, päätti hän myös täyttää antamansa lupauksen ja kohdata häntä vielä kerran.
Hän astui hotelliin, ovenvartijan huomaamatta, ja nousi portaita ylös, tapaamatta ketään. Koputtamatta sysäsi hän oven koneen-omaisesti auki ja astui huoneesen. Siellä istui Irina samassa nojatuolissa, samassa puvussa, samassa asennossa kuin kolme tuntia sitten… Nähtävästi ei hän ollut liikahtanutkaan.
Hän nosti verkalleen päätään. Huomattuaan Litvinowin, hän hätkähti ja tarttui kiinni tuolin nojiin.
— Te säikäytitte minut, — virkkoi hän hiljaa.
Litvinow katseli häntä äänettömällä kummastuksella. Ilme Irinan kasvoissa, sammuneessa katseessa hämmästytti häntä.
Irina myhähti väkinäisesti ja korjasi hajaantunutta tukkaansa.
— Ei se tee mitään… minä en tiedä todellakaan… minä taisin tässä nukahtaa…
— Suokaa anteeksi, Irina Pavlovna — puhui Litvinow — minä astuin sisään ilmoittamatta… Minä tahdoin täyttää sen, mitä te suvaitsitte minulta vaatia. Ja koska minä tänään matkustan…
— Tänäänkö? mutta sanoittehan te aikovanne ensin kirjoittaa kirjeen…
— Minä lähetin sähkösanoman.
— Vai niin! Te olette nähnyt tarpeelliseksi jouduttaa lähtöänne. Ja milloinka aiotte lähteä? Minä tarkoitan: mihin aikaan päivästä?
— Kello seitsemän illalla.
— Vai kello seitsemän! Ja nyt tulitte jäähyväisille?
— Niin, Irina Pavlovna, jäähyväisille.
Irina vaikeni hetkisen.
— Minä olen teille kiitollinen, Grigori Mihailitsh; teidän ei suinkaan ollut helppo tulla tänne.
— Totta kyllä, Irina Pavlovna; raskasta se oli.
— Elämä on yleensäkin raskasta, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?
— Kelle mitenkin, Irina Pavlovna.
Irina vaikeni jälleen, ikäänkuin miettien jotain.
— Te olette todistanut minulle ystävyytenne, tulemalla tänne, — virkkoi hän viimein. — Kiitos. Ja yleensä hyväksyn minä teidän aikomuksenne saattaa kaikki loppuun niin pian kuin mahdollista… sillä jokainen viivytys… sillä… sillä minä, se juuri, jota te moititte koketiksi, sanoitte näyttelijäksi… niinhän te, muistaakseni, sanoitte…
Irina nousi äkisti, istahti toiseen nojatuoliin ja painoi päänsä ja kätensä pöydän laitaan…
— Sillä minä rakastan teitä… — kuiskasi hän kokoonpuristettujen sormiensa välitse.
Litvinow horjahti, niinkuin olisi saanut sysäyksen rintaansa. Tuskaisena käänsi Irina päänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hänkin tahtonut vuorostaan kätkeä kasvonsa häneltä, ja painoi ne pöytään.
— Niin… minä rakastan teitä… minä rakastan teitä… ja te tiedätte sen.
— Minäkö? Minäkö tiedän sen? — virkkoi viimein Litvinow. — Minäkö?
— Nyt te huomaatte, — jatkoi Irina — että teidän todellakin pitää matkustaa pois, viipymättä… minä… me… emme saa viivytellä. Se olisi vaarallista, se olisi hirveätä… Hyvästi! — lisäsi hän, kavahtaen ylös. — Hyvästi!
Hän astui muutaman askeleen kabinetin ovea kohti, pani käden selkänsä taakse ja teki sillä kiireisen liikkeen ilmassa, ikäänkuin olisi tahtonut vastaan-ottaa ja puristaa Litvinowin kättä. Mutta Litvinow seisoi taampana, kuni huumautunut…. Vielä kerran virkkoi Irina: "hyvästi, älkää unohtako!" ja syöksi sitten huoneesta, taakseen katsahtamatta.
Litvinow oli yksin eikä pitkään aikaan voinut tointua. Vihdoin hän heräsi huumauksestansa, riensi kabinetin ovelle, lausui Irinan nimen kerran, toisen, kolmannen… Hän oli jo tarttua ovenripaan…
Hotellin portailla kuului kenraali Ratmirowin heleä ääni.
Litvinow painoi hatun päähänsä ja astui portaille. Tuo sievä kenraali seisoi ovenvartijan kammion edessä ja selitteli huonolla saksankielellä tahtovansa vuokrata vaunut koko huomispäiväksi. Huomattuaan Litvinowin, nosti hän jälleen hattunsa luonnottoman korkealle ja edeskantoi hänelle jälleen "kunnioituksensa". Hän teki ilmeistä ivaa Litvinowista, mutta tällä ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Tuskin vastattuaan Ratmirowin kumarrukseen, kiiruhti hän asuntoonsa.
Siellä jäi hän seisomaan valmiiksi pakatun ja suljetun matka-arkkunsa ääreen. Hänen päätänsä pyörrytti, ja sydän värisi kuin soittimen kieli. Mitä tehdä nyt? Olisiko hän tuollaista voinut aavistaakaan?
Niin, kyllä hän oli sellaista aavistanut, niin uskomattomalta kuin se nyt näyttikään. Tapaus oli nyt kohdannut häntä kuin ukkosen isku, mutta hän oli sitä aavistanut, vaikk'ei rohjennutkaan sitä tunnustaa, mutta eihän hän ollut tiennyt mitään varmaan… Kaikki hänessä hämmentyi ja sekaantui; hän ei voinut koota ajatuksiansa. Hänen mieleensä muistui Moskova, muistui, kuinka "tuo" silloinkin oli tullut tuuliaispään lailla. Häntä ahdisti; riemastus, mutta iloton ja toivoton, runteli ja raateli hänen rintaansa. Ei hän olisi kaiken maailmankaan aarteista suostunut siihen, että Irinan lausumat sanat eivät todella olisi olleet hänen lausumiansa… Ja sittenkin… nuo sanat eivät voi muuttaa hänen päätöstänsä. Hän ei horju nytkään, vaan pysyy lujana kuin pohjaan laskettu ankkuri.
Litvinow ei voinut koota ajatuksiansa… niin kyllä; mutta tahto oli hänessä vielä jäljellä, ja hän komenteli omaa itseänsä niinkuin käskyläistä konsanaankin. Hän soitti passarin, vaati laskun, tilasi paikan illan omnibusvaunuissa; hän poisti itseltään tahallansa kaikki peräytymisen mahdollisuudetkin.
— Tulkoon sitten vaikka kuolema, puheli hän, niinkuin edellisenä, unettomana yönäkin. Kovin tämä lause miellytti häntä.
— Tulkoon sitten vaikka kuolema, toisteli hän myötäänsä, hiljalleen kävellen huoneessansa edestakaisin ja silloin tällöin vain ehdottomasti sulkien silmänsä ja pidättäen hengitystään, kun "nuo" sanat, nuo Irinan sanat, tunkeutuivat hänen sydämmeensä ja tulena polttivat sitä.
— Kahta kertaa ei näy voivan rakastua — ajatteli hän. — Kun toinen elämä on sinuun saanut, ja sinä olet päästänyt sen sisääsi, silloin et tuosta myrkystä enää ikinä pääse; ei ne siteet enää katkea! Niin, mutta mitäpäs se nyt todistaa? Onneako… Onko se sitten mahdollista? Sinä rakastat häntä, olkoon menneeksi… ja hän… hän rakastaa sinua…
Mutta tässä hänen täytyi jälleen ottaa oma itse kouriinsa. Niinkuin vaeltaja, joka yön pimeässä huomaa kaukana valontuikkeen eikä hetkeksikään päästä sitä näkyvistään, peljäten eksyvänsä, niin Litvinowkin kiinnitti kaikin voimin huomionsa yhteen ainoaan kohtaan, yhteen ainoaan päämäärään. Astua morsiamensa luokse, eikä juuri morsiamensakaan (hän koetti olla ajattelematta Tanjaa), vaan hotellihuoneesen Heidelbergissä, — se seisoi hänen edessään järkählämätönnä, se oli valontuike hänen tiellään. Mitä sitten tapahtuu, — sitä hän ei tiennyt eikä tahtonut tietääkään. Yksi oli varma: takaisin hän ei käänny.
— Tulkoon vaikka kuolema, — toisti hän kymmenettä kertaa ja katsahti kelloonsa.
Neljännestä yli kuuden. Kuinka pitkä odotusaika vielä! Hän rupesi jälleen astumaan edes ja takaisin. Aurinko teki laskuaan, taivas alkoi rusottaa puitten latvoilla, ja punerva puolivalo laskeusi kapeista akkunoista hänen pimenneesen huoneesensa.
Äkkiä oli hän kuulevinaan oven takanansa hiljaa ja kiireisesti aukenevan ja yhtä kiireisesti sulkeutuvankin.
Hän kääntyi ympärinsä. Ovella seisoi mustaan mantilliin kietoutunut nainen…
— Irina! huudahti Litvinow, lyöden kätensä yhteen.
Irina kohotti päänsä ja vaipui hänen rinnoilleen.
* * * * *
Kahden tunnin perästä istui Litvinow huoneensa sohvalla. Matka-arkku oli nurkassa, avattuna ja tyhjänä. Pöydällä, hujan hajan heiteltyjen esineitten seassa oli Tatjanan kirje, vast'ikään tullut. Tatjana ilmoittaa siinä päättäneensä jouduttaa heidän lähtöänsä Dresdenistä, koskapa täti oli taas täysissä voimissaan. Ellei mitään esteitä väliin tule, saapuvat he huomenna kahdentoista tienoissa Badeniin ja toivovat hänen silloin olevan asemalla. Asunnon oli Litvinow vuokrannut heille samassa hotellissa, missä itsekin majaili.
Samana iltana lähetti hän kirjeen Irinalle ja sai seuraavana aamuna vastauksen. Irina kirjoittaa:
"Päivää ennemmin tai myöhemmin, — sitä ei voinut välttää. Mutta minä uudistan eiliset sanani: elämäni on sinun käsissäsi; tee minun, mitäs tahdot. En tahdo sitoa sinun vapauttasi, mutta tiedä, että, jos vaaditaan, minä hylkään kaikki ja lähden kerallasi maailman ääriin. Näemmehän toisiamme huomenna? Omasi Irina."
Kaksi viimeistä sanaa oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla ja rohkealla, tarmokkaalla käsialalla.