XVIII.
Rautatien asemasillalle oli elokuun 18 p:nä kello 12:n tienoissa kokoontunut runsaasti yleisöä. Siellä oli Litvinowkin.
Vähäistä ennen oli Irina tullut häntä vastaan, ajaen avonaisissa vaunuissa miehensä ja erään toisen, vanhanpuoleisen, herran kanssa. Irina oli huomannut Litvinowin; jotain epäselvää oli välähtänyt hänen silmissään, mutta hän oli heti piiloittunut päivänvarjonsa suojaan.
Kummallisesti oli Litvinow eilisestään muuttunut. Hänen ulkonainen ihmisensä, hänen liikkeensä, hänen kasvojensa ilme — kaikki oli nyt toisellaista. Ja toisellainen hän oli omastakin mielestään. Itseensä luottamus oli kadonnut, mielenrauha oli kadonnut, samoin kunnioituskin omaa itseänsä kohtaan. Entisestä sopusoinnusta sielussa ei ollut jälkeäkään. Äsköiset, poistamattomat mielenliikutukset yksin olivat nyt hänessä vallalla. Se oli tuommoista outoa tunnelmaa, voimakasta, suloista ja — pahaa. Salaperäinen vieras oli hiipinyt pyhäkköön ja anastanut sen ja ottanut siellä sijansa, sanaakaan sanomatta, ja rehenteli nyt siellä kuni isäntä uutistalossaan. Litvinowia ei enää hävettänyt; häntä pelotti, ja samassa alkoi hänessä kiehahdella epätoivoinen uskaliaisuus. Voitetuille, sotavangiksi otetuille, on tuttua tämä ristiriitaisten tunteiden sekaannus; eikä se ole outoa varkaallakaan, ensimmäisen varkauden perästä. Ja Litvinow oli voitettu, voitettu äkkiarvaamatta… ja mihin nyt oli saanut hänen rehellisyytensä?
Juna oli myöhästynyt muutamia minutteja.
Litvinowin riutuminen oli muuttunut tuskaksi; hänen oli mahdoton pysyä asemillaan. Kalpeana hän liikkui ja tunkeili väkijoukossa.
— Hyvä Jumala! — ajatteli hän. — Olisipa edes yksikään vuorokausi vielä!…
Ensimmäinen katsahdus Tanjaan, ensimmäinen katsahdus Tanjaan… se se häntä hirvitti… se silmänräpäys oli elettävä niin pian kuin mahdollista. Mutta sitten? Sitten… tulkoon sitten mitä hyvänsä!… Ei hän enää tehnyt mitään päätöksiä, ei hän enää taannut itseään. Eilinen lempilause välähti kirpaisten hänen mielessään…
Tällaisena hän nyt on tullut vastaan-ottamaan Tanjaa…
Vihdoin kuului pitkä kimeä vihellys, sen jälkeen raskasta, yhä paisuvaa jyrinää, ja tuolla radankäänteessä näkyi veturi, verkalleen vyöryen asemalle. Väki liikahti sitä kohti, Litvinow väen mukana, laahaten jalkojaan kuni kuolemaan tuomittu. Vaunuista alkoi näkyä kasvoja ja naisten hattuja; yhdessä ikkunassa alkoi vilkkua valkoinen nenäliina… Se oli Kapilolina Markovna, joka viuhtoi… Kas niin: hän oli huomannut Litvinowin, ja tämäkin tunsi hänet.
Juna pysähtyi. Litvinow riensi vaunun tuo ja avasi oven: Tatjana seisoi tätinsä vieressä ja ojensi kättään, kirkkaasti hymyillen.
Litvinow auttoi naiset ulos vaunusta, virkkoi muutamia kohteliaita sanoja, kesken-eräisiä ja epäselviä, ja rupesi samassa puuhaamaan, otti haltuunsa heillä pilotit, matkalaukut, pledit, juoksi hakemaan kantajaa, tilasi vaunut. Muut ihmiset puuhailivat hekin hänen ympärillään, ja mieluista oli hänelle heidän läsnäolonsa, heidän melunsa ja huutonsa. Tatjana astui syrjään ja, yhä hymyillen, odotteli tyynesti hänen hääräilemisensä loppua. Kapitolina Markovna sen sijaan ei voinut mitenkään pysyä alallaan. Hän ei vieläkään ottanut uskoakseen, että nyt sitä todellakin oltiin Badenissa.
— Mutta missä päivänvarjot? Tanja, missä päivänvarjot? — huudahti hän äkkiä, huomaamatta pitelevänsä niitä lujasti omassa kainalossaan.
Senjälkeen alkoivat äänekkäät ja pitkälliset jäähyväiset erään rouvan kanssa, johon täti oli tutustunut Heidelbergin ja Badenin välillä. Tämä rouva ei ollut kukaan muu kuin tultavamme, rouva Suhantshikow, — joka silloin tällöin tekaisi toivioretkiä Gubarewin luokse Heidelbergiin ja oli nyt palajamassa sieltä, kasa "menettelyohjeita" mukanaan.
Kapitolina Markovnalla oli yllään jotenkin kummallinen, kirjava mantilli ja päässään tatinmuotoinen matkahattu, jonka alta pilkisti esiin valkoinen, leikattu tukka, pörröytyneessä tilassa. Tuo lyhytkasvuinen, laiha neiti oli matkasta punaisenaan ja haastoi venättä kimeällä ja laulavalla äänellä… Hän veti heti huomiota puoleensa.
Litvinow sai vihdoin sijoittaneeksi hänet ja Tatjanan vaunuihin ja asettui itse vastapäätä heitä. Hevoset läksivät liikkeelle. Ja siinä sitä tiedusteltiin ja kättä uudestaan puristeltiin ja hymyiltiin molemmin puolin ja lausuttiin ystävällisiä sanoja… Litvinow huokasi helpommin: ensimmäiset silmänräpäykset olivat onnellisesti ohitse. Nähtävästi ei hänessä ollut mitään, joka olisi Tanjaa oudostuttanut, kummastuttanut: yhtä kirkas ja luottava oli immen katse, yhtä sievästi hän punastui, yhtä herttaisesti hän nauroi kuin ennenkin. Vihdoin uskalsi Litvinow katsahtaa häneen, ei syrjästä eikä ohimennen, vaan suoraan silmiin. Tähän asti olivat hänen silmänsä kieltäytyneet tottelemasta. Ehdoton liikutus valtasi hänet: noitten rehellisten kasvojen levollinen ilme se oli kuin nuhtelevaa pistosta hänelle. "Tänne sinä tulit, tyttö rukka, sinä, jota minä niin kauan olin odotellut ja kutsunut, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä loppuun saakka; sinä tulit, sinä uskoit minua… ja minä… ja minä .."
Litvinowin pää vaipui alas, mutta Kapitolina Markovna ei antanut hänelle aikaa mietiskelyihin. Kysymyksiä alkoi tulla tuiskuna.
— Mikäs rakennus se on tuo, pylväillä koristettu? Missäs täällä on pelisali? Kukas tuossa tulee? Tanja, Tanja, katsopas noita krinoliineja! Kukas tuo sitten on? Täällä kai on enimmäkseen franskattaria Parisista! Ai, ai, sentään tuotakin hattua! Saakos täällä kaikkea niinkuin Parisissakin? Mutta kaikki on luultavasti hirmuisen kallista täällä? Mutta sepä oli erinomaisen kelpo, älykäs rouva, johon minä tutustuin matkalla! Kyllä te tunnette hänet, Grigori Mihailitsh; hän kertoi tavanneensa teitä erään Venäläisen luona, joka niinikään on ihmeellisen älykäs. Hän lupasi tulla meillä käymään. Ja hänkös osaa suomia noita aristokraatteja! Ihan on hauska kuulla. Mikäs herra tuo on, tuo harmaaviiksinen? Preussin kuningasko? Tanja, Tanja, katsos, tuo on Preussin kuningas! Eikö? Eikös se ollutkaan Preussin kuningas? Vai niin, vai Hollannin lähettiläs, jaha. Täss'ei oikein tahdo kuulla, pyörät kolisevat. Voi, kuinka ihania puita!
— Ihania kyllä, täti, — vahvisti Tanja — ja kuinka täällä kaikki viheriöitsee, kaikki on niin hauskaa! Eikö niin, Grigori Mihailitsh?
— Niin on… — vastasi toinen hampaittensa välistä.
Vaunut pysähtyivät viimein hotellin eteen. Litvinow saattoi matkustajat heille vuokrattuun numeroon, lupasi pistäytyä tunnin perästä ja palasi omaan huoneesensa.
Hetkeksi haihtunut lumous valtasi hänet jälleen, heti kun hän oli astunut kamariinsa. Täällä, tässä huoneessa, halliisi eilisestä saakka Irina. Kaikki täällä puhui hänestä, itse ilmakin näkyi säilyttäneen salaiset jäljet hänen käynnistään… Litvinow tunsi taaskin olevansa hänen orjansa. Hän sieppasi esille Irinan nenäliinan, jonka oli kätkenyt povellensa, painoi siihen huulensa, ja hienona myrkkynä läksi silloin virtailemaan hänen suonissaan päivänpaisteisia muistelmia. Hän ymmärsi silloin, että nyt on palajaminen mahdotonta, valinta myöhäistä. Tatjanan herättämä surumielinen liikutus oli sulanut kuin tulessa lumi; katumus oli turtunut… turtunut niin, että kiihkokin asettui, ja mieleen iskenyt teeskentelemisen mahdollisuus — ei sekään enää tuntunut vieraalta… Rakkaus, Irinan rakkaus — se yksin oli nyt hänelle totuus ja laki ja omatunto… Tuo varovainen, järkevä Litvinow ei edes ajatellutkaan, kuinka päästä tästä asemasta, ja kaiken kauheuden ja ilkeydenkin hän tunsi omituisen keveältä kannalta, ikäänkuin' taampaa vain.
Tuskin oli tuntiakaan kulunut, niin jo saapui Litvinowin luokse passari, ilmoittaen vasta saapuneitten daamien kutsuvan häntä luoksensa yleiseen saliin. Hän läksi sanantuojan perässä ja tapasi heidät jo täysissä tamineissa, hatut päässä. Sekä täti että Tatjana halusivat heti lähteä katselemaan Badenia, koskapa ilmakin oli niin kaunis. Kapitolina Markovna se etenkin oli menettänyt malttinsa. Oikein hänen tuli vähän paha mielikin, kuultuaan, ett'ei vielä ollut tavanmukaista, fashionablia, kokoontua Conversationshausin edustalle. Litvinow tarjosi hänelle kätensä — ja niin alkoi virallinen kävely. Tatjana kulki tätinsä rinnalla, tyynellä uteliaisuudella katsellen ympärilleen. Kapitolina Markovna jatkoi tiedustelujaan. Rulettipöytä, komeat croupierit, joita hän muualla olisi varmaankin luullut ministereiksi, heidän nopealiikkeiset kauhansa, kulta- ja hopeakasat viheriällä veralla, peliin osalliset vanhat rouvat ja koristellut lorelit — kaikki tuo teki sen, että Kapitolina Markovna joutui jonkinlaiseen äänettömään raivotilaan. Ei hän edes muistanut sitäkään, että nythän hänen olisi pitänyt ärhennellä. Tuijottaen hän vaan katseli katselemistaan, väliin hätkähtäen croupierien huudahduksista… Pienen luisen pallon surina ruletin komeroissa tunki hänen luihinsa ja ytimiinsä… Vasta sitten kuin oli tultu ulos raittiisen ilmaan, sai hän sen verran voimia kootuiksi, että huokasi syvään ja sanoi uhkapeliä aristokraattisuuden epäsiveelliseksi keksinnöksi.
Litvinowin huulille ilmaantui liikahtamaton, paha hymy. Hän puhui katkonaisesti ja eten kehdaten, niinkuin se, joka on harmissaan, tai jonka on ikävä…
Mutta äkkiä hän kääntyi Tatjanan puoleen ja hämmästyi: Tatjana katseli häntä tarkkaavasti ja sellainen ilme kasvoillaan kuin itsekin olisi epäselvillä siitä, mitä mielessä alkoi liikkua. Litvinow nyökäytti hänelle päätään, Tatjana vastasi samalla tavalla ja katsahti häneen jälleen kysyvästi, jonkinlaisella ponnistuksellakin, ikäänkuin Litvinow olisi ollut hänestä kauempana kuin olikaan.
Litvinow saattoi daaminsa loitommas Conversationshausista, kulki ohi "Venäjän puun", jonka alla jo istua uljaita maanmiehiä, ja kääntyi vieraineen Lichtenthaliin päin. Tuskin oli tultu sinne vievälle lehtokujalle, niin huomasi hän kaukaa Irinan.
Hän oli tulemassa heitä kohti miehensä ja Potuginin kanssa. Litvinow kalpeni kalmanvaaleaksi, kulkuansa kumminkaan hidastuttamatta. Tultuaan heidän kohdalleen, kumarsi Litvinow, sanaakaan sanomatta. Irina kumarsi myöskin kohteliaasti, mutta kylmästi, ja kulki ohitse, heitettyään pikaisen silmäyksen Tatjanaan… Ratmirow kohotti hattunsa korkealle. Potugin murahti jotain…
— Kukas se rouva oli? — kysäsi äkkiä Tatjana, joka siihen saakka tuskin oli suutaan avannut.
— Sekö? — toisti Litvinow. — Sekö? Se oli muuan rouva Ratmirow.
— Onko hän Venäläinen?
— On.
— Täälläkö te olette häneen tutustunut?
— En. Tunnen hänet jo ennestään.
— Hän on niin kaunis.
— Huomasitko sinä hänen toalettiansa? — sekaantui Kapitolina Markovna.
— Kymmenen perhettä voisi vuoden umpeensa elättää pelkästään hänen
pitsiensä hinnalla. Oliko se hänen miehensä, se toinen? — kysäsi hän
Litvinowilta.
— Oli.
— Mahtaa olla hirmuisen rikas.
— Enpä todellakaan osaa sanoa. Tuskin vaan.
— Mikä hän on?
— Kenraali.
— Kuinka erinomaiset silmät! — virkkoi Tatjana, — ja ilmekin niissä niin kummallinen: sekä haaveksiva että terävä… En minä ole sellaisia silmiä koskaan nähnyt.
Litvinow ei vastannut mitään. Hän oli jälleen tuntevinaan kasvoillansa Tatjanan kysyvän katseen, mutta siinä hän erehtyi: Tatjana katseli maahan, katseli hiekkaista tietä.
— Herrainen aika! Kuka tuo tarhapöllö on? — huudahti äkkiä Kapilolina Markovna, osoittaen sormellaan matalia char-à-bane-rattaita, joissa julkeasti loikoi muuan punatukkainen, kippuranenäinen naisihminen tavattoman uhkeassa puvussa, punasinervät sukat jalassa.
— Tarhapöllökö? Hyvät ihmiset, sehän on mamseli Corá.
— Kuka?
— Mamseli Corá, kuuluisa parisitar.
— Tuoko marakatti? mutta rumahan se on.
— Eipä se näy olevan esteenä.
Kapilolina Markovna kohautti vaan olkapäitään.
— Kyll'on hyvä, tämä teidän Badeninne! — virkkoi hän viimein. — Saakos tuohon penkille käydä istumaan? Minua alkaa väsyttää.
— Tietysti saa, Kapitolina Markovna. Sitähän varten ne on penkitkin.
— Ties ja! Kuuluu Parisissakin olevan penkkejä bulevaardeilla, mutta niissä ei ole säädyllistä istua.
Litvinow ei vastannut siihen mitään. Hänen mieleensä johtui vaan tässä silmänräpäyksessä, että moniaan askeleen päässä tästä oli se penkki, jossa hänen ja Irinan välillä oli ollut ratkaiseva keskustelu.
Sitten muisti hän huomanneensa tänään Irinan poskella pienen punaisen täplän…
Kapitolina Markovna laskeutui penkille istumaan, Tatjana hänen viereensä. Litvinow jäi seisomaan tielle. Hänen ja Tatjanan välillä oli — vai muutoinko se vain siltä tuntui? — oli tekeillä jotain… tiedottomasti, vähitellen.
— Voi sitä narria, sitä narria — valitteli Kapitolina Markovna, päätään pyöritellen. — Olisipa myödä tuon mamselin toaletti, niin ei ainoastaan kymmenen, vaan satakin perhettä voisi niillä rahoilla elättää. Huomasittekos te, että hänellä hattunsa alla, noissa punaisissa hivuksissa, oli timantteja? Päiväsydännä timantteja, aatelkaa!
— Ei hän ole punatukkainen, — huomautti Litvinow; — hän värjää vaan tukkansa punaiseksi; se on muodissa nyt.
Kapilolina Markovna kohautti jälleen olkapäitään, oikeinpa vaipui mietteisinsä.
— No mutta, — virkkoi hän viimein; — tämähän on skandaalia. Ei meillä Dresdenissä ole sentään vielä niin pitkälle menty. Onhan se loki vähän kauempana Parisista. Eikös niin, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?
— Niin sekö? — vastasi Litvinow, ajatellen itsekseen: "mistäs hän puhuikaan?" — Niin, tietysti, tietysti…
Samassa kuului verkallisia askeleita, ja Potugin lähestyi heitä.
— Hyvää päivää, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän, naurahdellen ja päätään nyökytellen.
Litvinow tarttui häntä heti käteen.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, Sosont Ivanitsh, — äsken te luullakseni tulitte vastaan yhdessä… niin vast'ikään, lehtokujassa.
— Niin, minä se olin.
Potugin kumarsi kunnioittavasti daameille.
— Sallikaa esittääni teidät, Sosont Ivanitsh. Läheiset tuttavani, sukulaiseni, vasta tulleet Badeniin. Potugin, Sosont Ivanitsh, maanmiehiä, vierailee niinikään Badenissa.
Daamit kohottautuivat vähäsen kumpikin. Potugin kumarsi uudelleen.
— Täällä on ilmeinen rout[111] — alkoi vienolla äänellä Kapitolina Markovna. Hyväntahtoista vanhaa piikaa hieman pelottikin, mutta ennen kaikkea hän tahtoi säilyttää arvokkaisuuden. — Kaikki pitävät mieluisana velvollisuutenaan olla jonkun aikaa täällä.
— Baden on todellakin miellyttävä paikka, — vastasi Potugin, luoden syrjäisen silmäyksen Tatjanaan; — erittäin miellyttävä paikka on Baden.
— Kyllä, mutta liian aristokraattinen, mikäli minä osaan päättää.
Me olemme — hän viittasi Tatjanaan — asuneet koko tämän aikaa
Dresdenissä… Se on myöskin sangen intressantti kaupunki, mutta täällä
on sanalla sanoen rout.
— Sattuipas lempisana — ajatteli Potugin itsekseen ja lausui sitten ääneen: — siinä te olette aivan oikeassa, mutta sen sijaan on luonto täällä erinomaisen ihana, ja paikkakunta on sitä laatua, että sellaista turhaan hakee muualta. Teidän matkatoverinne varmaankin on samaa mieltä. Eikö niin, hyvä neiti? — lisäsi hän, kääntyen suoraan Tatjanaan.
Tatjana nosti suuret, kirkkaat silmänsä Potuginiin. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän, mitä he nyt hänestä tahtovatkaan, ja miksikä Litvinow oli jo ensi päivänä tehnyt hänet tuttavaksi tämän tuntemattoman miehen kanssa, joka kyllä näyttää viisaalta ja hyväntahtoiselta ja katsoo häneen niin kohteliaasti ja ystävällisesti.
— Niin, — sanoi hän vihdoin, — täällä on varsin kaunista.
— Teidän pitää käydä vanhassa linnassa, — jatkoi Potugin, — erittäinkin kehoittaisin teitä käymään Iburgissa.
— Saksin Sveitsi… — yritti Kapilolina Markovna.
Vaskitorvien täräys vyörähti pitkin lehtokujaa: preussilainen sotaorkesteri Rastadtista (vuonna 1862 oli Rastadt vielä liittovaltain linnana) oli aloittanut viikkokonserttinsa paviljonissa. Kapilolina Markovna kavahti pystyyn.
— Musikki! — virkkoi hän, — musikki à la conversation. Pitää lähteä sinne. Onhan kello jo lyönyt kolme, vai kuinka? Eikös se ole tähän aikaan kuin yleisö kokoontuu?
— Kyllä, — vastasi Potugin, — nyt on se kaikkein muodinmukaisin hetki, ja soittokin on erittäin hyvää.
— No, siksipä ei auta viipyäkään. Tanja, lähdetäänpäs.
— Sallitteko minun tulla mukaanne? — kysäsi Potugin Litvinowin suureksi ihmeeksi. Litvinow ei osannut ajatellakaan, että Irina oli hänet lähettänyt. Kapilolina Markovna myhähti kohteliaasti.
— Varsin kernaasti, m'sjö… m'sjö… —
— Potugin — auttoi tämä ja tarjosi hänelle käsivartensa.
Litvinow teki samoin Tatjanalle, ja kumpikin pari läksivät
Conversationshausia kohti.
Potugin keskusteli edelleen Kapilolina Markovnan kanssa. Litvinow kulki sanaakaan sanomatta. Pari kertaa vain myhähti hän ilman vähintäkään aihetta, ja likisti hiljaa Tatjanan kättä kainalossaan. Valhetta oli noissa likistyksissä; toinen ei niihin vastannut, ja Litvinow tunsi valhettelevansa. Ne eivät olleet niinkuin entis-aikaan, kahden, toisillensa antautuneen sielun molemmanpuolista vakuuttamista lujasta liitosta; ne tulivat siitä syystä, ett'ei Litvinow tiennyt, mitä sanoa. Tuo äänetön jotain, mikä heidän välillänsä oli alkanut itää, kasvoi kasvamistaan ja varmeni. Tatjana katsahti häneen jälleen tarkasti, melkein tutkivasti.
Samoin kävi Conversationshausinkin edustalla, pöydän ääressä, johon he istahtivat neljän kesken. Erotus oli vaan se, että Litvinowin äänettömyys nyt, väkijoukon levottomassa humussa ja musikin raikuessa ja räikyessä, näytti luonnollisemmalta. Kapitolina Markovna tuli, niinkuin sanotaan, haltijoihinsa. Potugin tuskin ennätti vastailla hänelle ja tyydyttää hänen uteliaisuuttansa. Kaikeksi onneksi ilmestyi ohikulkevain joukossa äkkiä rouva Suhantshikowin laiha olento, ja samassa välähtivät nuo silmät, jotka eivät ikinä asemillaan kestäneet. Kapilolina Markovna tunsi hänet heti, kutsui luokseen ja pani istumaan saman pöydän ääreen, ja — nyt alkoi sanojen tulo ja tulva.
Potugin kääntyi Tatjanan puoleen ja rupesi keskustelemaan hänen kanssaan hiljaisella, pehmeällä äänellä, lempeä ilme hiukan alas painuneilla kasvoilla. Tatjana vastaili hänelle sujuvasti ja vapaasti, itsekin sitä ihmetellen. Hänen oli mieluista puhella tämän vieraan, tuntemattoman miehen kanssa, sillä välin kuin Litvinow yhä istui liikahtamatta, entinen järkähtämätön, paha hymy huulillaan.
Tuli päivällis-aika. Soitto vaikeni, väkijoukko alkoi harveta. Kapitolina Markovna sanoi hellät jäähyväiset rouva Suhantshikowille. Erinomainen kunnioitus oli hänessä herännyt tätä rouvaa kohtaan, vaikka sitten myöhemmin sanoikin Tatjanalle, että rouva Suhantshikow on sentään tavattomasti ärtyisä ihminen, mutta sen sijaan tietää hän jok'ikisestä ihmisestä jok'ikisen asian. Ompelukoneet, arveli Kapitolina Markovna, pitää kumminkin hankkia, heti kuin häät on pidetty. Potugin sanoi hyvästi.
Litvinow läksi saattamaan daamejansa kotia. Hotellin ovella annettiin hänelle kirje. Hän astui syrjään ja repäisi kiireesti kuoren auki. Pienellä velinipaperin palasella luki seuraavat, lyijykynällä piirretyt, sanat: "Tulkaa tänä iltana kello seitsemän luokseni silmänräpäykseksi. Sitä rukoilee Teiltä Irina." Hän pisti kirjeen taskuunsa, kääntyi ympärinsä ja naurahti jälleen… Kelle? Miksi? Tatjana seisoi häneen selin.
Päivällistä aterioitiin yhteisessä pöydässä. Litvinow istui Kapilolina Markovnan ja Tatjanan välissä ja oli niin omituisesti vilkas, puheli, kertoi hauskoja juttuja, kaadellen laseihin itselleen ja naisille. Hän käyttihe niin vapaasti, että heidän vastassaan istuva franskalainen jalkaväen upseeri Strassburgista, piikkiparta ja viikset à la Napoleon III, katsoi sopivaksi sekaantua heidän puheesensa, jopa esitti lopuksi maljankin à la santé des belles moscovites![112]
Päivällisen jälkeen saattoi Litvinow daamit heidän huoneesensa, seisoi hetken aikaa akkunassa, kulmat rypyssä ja ilmoitti sitten äkkiä olevansa pakotettu lähtemään eräälle asialle, luvaten varmasti tulla illaksi takaisin. Tatjana ei virkkanut mitään, kalpeni vaan ja loi silmänsä maahan. Kapitolina Markovnan oli tapana nukahtaa päivällisen päälle. Tatjana tiesi, että tämä tädin tapa oli Litvinowille kylläkin tunnettua, ja odotti Litvinowin käyttävän sitä hyödykseen ja jäävän hänen luokseen, varsinkin, kun hän ei vielä kertaakaan, heidän tänne tultuaan, ollut kahden kesken hänen kanssaan eikä puhunut hänelle mitään. Mutta nyt hän jo lähtee! Mitenkä tuo oli selitettävä? Ja yleensäkin oli Litvinowin koko käytös ollut sinä päivänä…
Litvinow läksi kiireimmiten, odottelematta vastaväitteitä. Kapilolina Markovna oikaisihe sohvalle, voivotellen, huokasi pari kertaa ja nukkui levollisesti.
Tatjana astui nurkkaan, istahti nojatuoliin ja pani kätensä lujasti ristiin rinnalleen.