XX.
— Minkäs tähden minä sen hänelle sanoin? — ajatteli Litvinow seuraavana aamuna, istuen akkunansa ääressä, ja kohautti olkapäitään harmissaan. Tahallaan hän sen oli sanonutkin Tatjanalle, katkaistakseen itseltään kaiken peräytymisen. Akkunalla oli kirje Irinalla; siinä Irina kutsuu häntä luokseen tänään kello kaksitoista.
Potuginin sanat johtuivat alinomaa hänen mieleensä; ne kajahtelivat pahaenteisenä, vaikka heikkonakin, ikäänkuin maan-alaisena kumuna. Litvinowia suututti, mutia yhä ne vaivasivat häntä.
Joku kolkutti oveen.
— Wer da?[114] — kysyi Litvinow.
— Aha! Olettehan te kotona! Avatkaas! — kuului Bindasowin käheä basso.
Ovenripa raksahti.
Litvinow kalpani vihan vimmassa.
— Minua ei ole kotona, — sanoi hän jyrkästi.
— Miks'ei ole? Mitä konstia tuo nyt on?
— Kuulittehan… minua ei ole kotona. Menkää tiehenne!
— Sepä vasta kaunista! Minä vaan aioin pistäytyä lainaamaan vähäsen rahaa, — jupisi Bindasow.
Pois hän kumminkin läksi, kantapäillään tömisten.
Litvinow oli vähällä hypätä hänen jälkeensä: kovin teki hänen mielensä' pehmittää luut tuolta hävyttömältä mieheltä. Viime päiväin tapaukset olivat saattaneet hänen hermonsa epäjärjestykseen; vielä vähäsen, ja hän olisi ratkennut itkuun. Hän joi lasillisen kylmää vettä, pani lukkoon kaikki laatikot, syytä siihen itsekään tietämättä, ja läksi Tatjanan luokse.
Tatjana oli yksin kotona. Täti oli lähtenyt puoteihin ostoksille. Tatjana istui sohvalla, pidellen molemmilla käsillään kirjaa, mutta ei hän sitä lukenut, tuskin tiesikään, mikä kirja se oli. Hän ei liikahtanut, mutta ankarasti tykytti sydän hänen rinnassaan, ja valkoinen kaulus se liikahteli niin selvästi, niin määränperäisesti.
Litvinow joutui ymmälle… Hän istahti kumminkin hänen viereensä, tervehti, myhähti. Tatjanakin myhähti ääneti. Hän oli nyykäyttänyt päätään Litvinowille, tämän astuessa sisään, nyykäyttänyt kohteliaasti, ei niinkuin ystävysten on tapana, vaan katsahtamatta häneen. Litvinow ojensi hänelle kätensä; Tatjana antoi hänelle kylmät sormensa, veti ne jälleen takaisin ja tarttui kirjaan. Litvinow tunsi, että keskustelun alkaminen vähäpätöisistä asioista olisi loukkausta Tatjanalle, joka, tapansa mukaan, ei vaatinut mitään, vaan jossa kumminkin kaikki ilmoitti: "minä odotan, minä odotan." Lupaus oli täytettävä, mutta Litvinowilla — vaikk'ei hän koko yöhön ollut muuta ajatellutkaan — ei ollut varattuna edes puheen alkua… ei ensimmäisiä sanojakaan. Hän ei tiennyt ensinkään, mitenkä katkaista tämä kauhea äänettömyys.
— Tanja, — alkoi hän vihdoin, — minä sanoin eilen, että minulla olisi jotain tärkeätä sanottavaa teille. — Dresdenissä oli hän kahden kesken sinutellut häntä, mutta nyt ei sitä ollut ajattelemistakaan. Minä olen valmis; minä pyydän vaan ennakolta, ett'ette minua moittisi, vaan olisitte vakuutettu, että minun tunteeni teitä kohtaan…
Hän pysähtyi. Häneltä salpasi hengen. Tatjana ei vieläkään liikahtanut eikä katsahtanut häneen; entistä lujemmin hän vaan puristi kirjaa käsissään.
— Meidän kesken, — jatkoi Litvinow, päättämättä äskeistä lausettaan, — meidän kesken on aina vallinnut täydellinen suoruus; minä kunnioitan teitä siksi liian paljon, saattaakseni viekastella edessänne; minä olen todistava teille, että osaan panna täyden arvon teidän sydämmenne ylevyydelle ja vapaudelle, ja vaikka minä… vaikka minä, tietysti…
— Grigori Mihailitsh, — alkoi Tatjana tasaisella äänellä, kasvojen kalvetessa kalman vaaleiksi, — minä tulen teille avuksi: te ette enää rakasta minua ettekä tiedä, millä tavoin tuon ilmoittaisitte minulle.
Litvinow hätkähti vastoin tahtoansakin.
— Kuinka niin? — lausui hän tuskin kuuluvasti; — mistä sellainen ajatus on tullut teihin? Minä en todellakaan ymmärrä…
— Eikös se sitten ole totta? Eikös se ole totta? Sanokaa, puhukaa!
Tatjana kääntyi kokonaan Litvinowiin; hänen kasvonsa, taaksepäin hulvahtaneine hivuksineen, lähestyivät Litvinowin kasvoja, ja hänen silmänsä, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet katsoneet häneen, iskivät häneen nyt läpitunkevan katseen.
Litvinow oli ääneti, eikä Tatjana kaivannutkaan vastausta: hän oli lukenut selvän vastauksen juuri Litvinowin vaitiolossa, noissa syyllisissä, alasluoduissa silmissä. Hän heittäysi sohvan selkämyksen nojaan ja pudotti kirjan lattialle… Hän oli ollut epätietoinen hamaan tähän hetkeen saakka, ja sen käsitti Litvinowkin; hän käsitti Tatjanan vielä olleen epätietoisen — ja voi kuinka typerästi, ilkeästi hän, Litvinow, oli menetellytkään!
Litvinow heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
— Tanja, — huudahti hän; — jos tietäisit, kuinka raskasta minun on nähdä sinua tuossa tilassa, kuinka minua hirvittää, ajatellessani, että minä, juuri minä!… Sydämmeni on revitty rikki; min'en tunne omaa itseänikään; minä olen kadottanut itseni ja sinut ja kaikki… Kaikki on raunioina, Tanja, kaikki! Olisinko niinä voinut aavistaakaan, että minä… minä olen saattanut sinulle tämän iskun, sinulle, parhaimmalle ystävälleni, suojelus-enkelilleni!… Olisinko voinut aavistaa, että tällä tavoin toisemme kohtaamme ja vietämme sellaisen päivän kuin eilinen!
Tatjana yritti nousta, lähteäkseen pois, mutta Litvinow pidätti hänet hänen vaatteensa liepeestä.
— Ei! Kuule minua vielä hetkinen! Sinä näet minut polvillani edessäsi, mutta en minä ole tullut pyytämään anteeksi, — sinä et voi etkä saakaan minulle anteeksi antaa, — tulin sanomaan sinulle, että sinun ystäväsi on hukassa, että hän on vajoamassa pohjattomaan kuiluun eikä tahdo raastaa sinua mukaansa… Pelastaa minua… ei! Et edes sinäkään voi minua pelastaa. Minä itse sysäisin kätesi pois… Minä olen hukassa, Tanja, auttamattomasti hukassa.
Tatjana katsahti Litvinowiin.
— Tekö hukassa! — virkkoi hän, niinkuin ei olisi häntä täysin ymmärtänyt. — Tekö hukassa?
— Niin, Tanja, hukassa minä olen. Kaikki, mitä minulla ennen oli, kaikki, mikä oli kallista minulle, kaikki, mitä varten minä elin, — kaikki on minulta mennyt. Kaikki on kukistettu, hajoitettu, enkä tiedä, mikä kohtalo minua odottaa. Sinä sanoit äsken, ett'en sinua enää rakasta. Ei se niin ole, Tanja; minä en ole lakannut sinua rakastamasta, mutta toinen, hirmuinen, vastustamaton tunne on hyökännyt minuun, vallannut minut. Minä tein vastarintaa viimeisiin asti…
Tatjana nousi; hänen kulmansa rypistyivät; kalpeat kasvot synkistyivät.
Litvinow nousi hänkin.
— Te rakastatte toista naista, — lausui Tanja, — ja minä arvaan, kuka se on… Me kohtasimme hänet eilen, kohtasimmehan? No niin! Minä tiedän, mitä minun nyt on tekeminen. Koska te itsekin sanoitte, että tämä tunne on teissä järkähtämätön… Tatjana pysähtyi tuokioksi: (kenties hän vielä toivoi, ett'ei Litvinow jätä vastaamatta tähän viimeiseen sanaan, mutta toinen oli ääneti), — niin ei minulla ole muuta jäljellä kuin päästää teidät… lupauksestanne.
Litvinow painoi päänsä alas, ikäänkuin nöyrästi vastaan-ottaen ansaitsemansa iskun.
— Teillä on oikeus olla minulle vihoissanne, — virkkoi Litvinow, — teillä on täysi oikeus moittia minua pelkurimaisuudesta… petoksesta.
Tatjana katsahti häneen taas.
— En ole teitä moittinut, Litvinow, enkä syytä teitä. Olen samaa mieltä kuin tekin: katkerinkin totuus on parempi kuin se, mitä eilen tapahtui. Millaista olisikaan meidän elämämme nyt!
"Millaista onkaan minun elämäni oleva nyt!" kajahti kirpeästi
Litvinowin mielessä.
Tatjana lähestyi makuuhuoneen ovea.
— Grigori Mihailitsh, jättäkää minut nyt yksikseni hetkiseksi; me kohtaamme vielä toisemme, saamme vielä haastella. Kaikki tämä tuli niin äkisti. Minun täytyy koota voimia… jättäkää minut… säälikää minun ylpeyttäni… Kyllä me vielä kohtaamme toisemme.
Näin sanottuaan riensi Tatjana kiirein askelin pois ja kiersi ovensa lukkoon.
Hämillänsä, huumauneena astui Litvinow hotellista kadulle. Jotain himmeätä ja raskasta oli painunut hänen sydämmensä syvimpiin. Tuollaista mahtaa tuntea se, joka on murhannut toisen ihmisen. Ja samalla alkoi tuntua helpolta, ikäänkuin hän vihdoinkin olisi saanut heitetyksi hartioiltaan vastenmielisen taakan. Tatjanan jalomielisyys oli hänet masentanut. Hän tunsi selvään, mitä kaikkea hän oli kadottamaisillaan ja — sittenkin! Sittenkin yhtyi hänen katumukseensa harmia. Hänen mielensä paloi Irinan luo, ainoaan enää jäljellä olevaan turvapaikkaan, ja — hän oli vihoissaan Irinalle.
Jo jonkun aikaa olivat Litvinowin tunteet käyneet päivästä päivään yhä voimakkaammiksi ja epäselvemmiksi, ja tämä sekaannus rasitti häntä, ärsytti häntä; hän oli menehtyä tähän kurimukseen. Yhtä hän himosi: päästä vihdoinkin selvälle tielle, vei se sitten minne hyvänsä, kunhan ei vaan tarvitsisi olla tässä päättömässä sekasorrossa. Vakavain ihmisten, sellaisten kuin Litvinow, ei pitäisi antautua intohimon valtaan; se häiritsee koko heidän elämänsä määrän ja suunnan… mutta luonto se ei vedä yhtä köyttä inhimillisen logikan kanssa; sillä on oma logikkansa, jota me emme ymmärrä emmekä tunnusta hamaan siihen saakka kuin se on ruhjonut meidät, kuni pyörä, jonka alle olemme joutuneet.
Jätettyänsä Tatjanan, ei Litvinowilla ollut kuin yksi ainoa asia mielessä: saada kohdata Irina, ja sinne hän läksikin. Mutta kenraali oli kotona — niin ainakin ilmoitti ovenvartija, — ja Litvinow ei tahtonut mennä sisälle, sillä nyt oli hänen mielestänsä mahdoton teeskennellä. Hän läksi hiljalleen astumaan Conversationshausia kohti. Kuinka mahdotonta hänen oli tänään teeskennellä, sen saivat kyllä tuta sekä Voroshilow että Pishtshalkin, jotka sattuivat tulemaan häntä vastaan. Pitkittä puheitta sanoa pamautti Litvinow toisia niin tyhjäksi, että kumisee, ja toisia niin ikäväksi, että mieltä kääntää. Hyvä toki, ett'ei Bindasow sattunut kohdalle: olisi varmaankin syntynyt "grosser Scandal". Nuoret herrat kummastuivat kumpikin. Voroshilow se ihan kysäisi itseltään, eiköhän upseerin kunnia oikeastaan vaatisi tyydytystä, — mutta sitten hän kumminkin, niinkuin Gogolin luutnantti Pirogow, rauhoitti mielensä kahvilassa voileivillä. Litvinow huomasi kaukaa Kapitolina Markovnan juosta puikeltelevan kirjavassa mantillissaan puodista puotiin… Häntä hävetti, nähdessään tuota hyväntahtoista, lystikästä, jalomielistä naikkosta. Sitten muistui hänen mieleensä Potugin ja eilinen keskustelu…
Äkkiä tuulahti häneen jotain omituista, käsittämätöntä ja epäilemätöntä. Ei varjonkaan vaihe olisi voinut olla hennompaa, mutta hän tunsi heti Irinan lähestyvän. Ja todellakin: Irina ilmestyi muutaman askelen päässä hänestä, kulkien erään toisen rouvan kanssa. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan.
Irina lienee huomannut jotain omituista Litvinowin kasvoissa. Hän pysähtyi erään puodin eteen, jossa oli kaupan runsaissa määrin pikkuruisia puisia Schwartzwaldin kelloja, ja viittasi päällään Litvinowia luoksensa. Siinä hän, osoittaen erästä kelloa ja ihastellen sen somaa numerotaulua, jonka ylälaidassa istui kirjavaksi maalattu käki, virkkoi Litvinowille, ei kuiskaten, vaan tavallisella äänellä, ikäänkuin vaan jatkaen entisiä lauseitaan — se ei näet niinkään vedä puoleensa syrjäisen huomiota:
— Tulkaa tunnin perästä; olen yksin kotona.
Mutta samassa tulla tuhahti Irinan luokse tunnettu naisten suosikki, monsieur Verdier, ja rupesi ihaillen puhumaan hänen leninkinsä väristä, feuille morte, ja hänen matalasta, kulmille painetusta, espanjalaisesta hatustaan…
Litvinow katosi väkijoukkoon.