XXI.
— Grigori — puheli Irina hänelle kahden tunnin kuluttua, istuen hänen vieressään leposohvalla ja molemmat kätensä hänen olkapäällään. — Mikä sinun on? Sano pian, niin kauan kuin olemme yksin.
— Minunko? — sanoi Litvinow. — Minä olen onnellinen, onnellinen. Siinä kaikki.
Irina loi silmänsä maahan, myhähti, huokasi.
— Et vastaa kysymykseeni, armas.
Litvinow vaipui ajatuksiinsa.
— Niinpä tiedä sitten… koska sitä välttämättömästi tietää tahdot… — Irina avasi silmät seljalleen ja hykähti hieman. — Minä olen tänään sanonut morsiamelleni kaikki.
— Kaikkiko? Mainitsilko minutkin?
Litvinow löi hämmästyen kätensä yhteen.
— Irina! Herrainen aika, kuinka sinä saatat sellaista ajatellakaan!
Ettäkö minä!…
— No niin, suo anteeksi… suo anteeksi. Mitäs sinä hänelle sanoit?
— Sanoin, ett'en rakasta häntä enää.
— Ja hän kysyi, miks'et?
— Minä en salannut, että rakastan toista, ja että meidän täytyy erota.
— No niin… Entäs hän? Suostuuko?
— Oi, Irina, sitä tyttöä! Pelkkää jalomielisyyttä, uhrautumista!
— Uskon, uskon… mutta eihän hänellä ollut muuta jäljelläkään.
— Eikä ainoatakaan moitetta, ei yhtään katkerata sanaa minulle, minulle, joka olen turmellut hänen elämänsä, pettänyt hänet, hyljännyt hänet armottomasti…
Irina tarkasteli kynsiänsä.
— Grigori, sano minulle, rakastiko hän sinua?
— Rakasti, Irina; hän rakasti minua.
Irina oli vaiti ja korjasi sitten leninkiänsä.
— Minun täytyy sanoa, — virkkoi hän sitten, — min'en oikein ymmärrä, mitä varten sinä oikeastaan kävit selityksille hänen kanssaan…
— Mitäkö varten, Irina? Olisitko sinä todellakin tahtonut, että olisin valehdellut hänelle, olisin teeskennellyt hänen edessään, tuon puhtoisen sielun edessä? Vai luulitko…
— Min'en luullut mitään, — keskeytti Irina. — Minä todellakin olen häntä varsin vähän ajatellut… Minä en osaa yhdistää ajatuksiini kahta ihmisiä yhtä haavaa.
— Sinä siis tarkoitat…
— No kuinka sitten kävi? Hän matkustaa pois, tuo puhtoinen sielu, vai kuinka? — keskeytti Irina uudestaan.
— Siitä en tiedä mitään, vastasi Litvinow. — Minun pitää kohdata hänet vielä kerta, mutta ei hän tänne jää.
— Vai niin! Onnea matkalle sitten!
— Niin, ei hän tänne jää. Mutta enpä minäkään tällä haavaa ajattele häntä; minä ajattelen vaan, mitä sinä olet minulle sanonut, mitä sinä, olet minulle luvannut.
Irina katsahti häneen kulmainsa alla.
— Kiittämätön! Etkö vieläkään ole tyytyväinen?
— Niin, Irina, en ole tyytyväinen. Sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, mutta minä en ole tyytyväinen, ja sinä ymmärrät minua.
— Toisin sanoen, minä…
— Niin, kyllä sinä ymmärrät minua. Muista, mitä olet minulle sanonut, mitä kirjoittanut. Minä en voi onneani toiselle ositella, en, en; minä en voi tyytyä salaisen rakastajan halpaan rooliin, sillä minä olen heittänyt jalkaisi juureen toisenkin ihmisen elämän, en omaani yksin, minä olen kieltäytynyt kaikesta, minä olen säpäleiksi särkenyt kaikki tyyni, säälimättä, auttamattomasti. Siksipä minä uskon, olen lujasti vakuutettu, että sinäkin pysyt lupauksessasi ja liität kohtalosi ainaiseksi minun kohtalooni…
— Tahdotko minua pakenemaan kanssasi? Minä olen valmis. — Litvinow suuteli hänen kättään. — Minä olen valmis, minä en sanaani peräytä. Mutta oletko sinä ottanut lukuun kaikki vaikeudet… oletko varustanut tarvittavat varat?
- Minäkö? Min'en ole vielä mitään ottanut lukuun, en ole varustanut mitään, mutta sano sinä vaan sanasi, salli minun ryhtyä toimiin, niin ei kulu kuukauttakaan…
— Kuukauttakaan? Kahden viikon perästä me matkustamme Italiaan.
— Riittää minulle kaksi viikkoakin… Voi Irina! Minusta tuntuu kuin kohtaisi tämä ehdotukseni kylmyyttä sinun puoleltasi. Kenties pidät sinä sitä haaveiluna, mutta minä en ole poika nulikka, minä en ole tottunut huvitteleimaan haaveiluilla; minä tunnen, kuinka kauheata askelta olen ottamassa; minä tiedän, minä tiedän, minkä suuren edesvastuun päälleni sälytän, mutta minä en näe muuta mahdollisuutta. Muista vihdoin, että minun pitää senkin tähden katkaista kaikki siteet menneisyyteni kanssa, ett'en esiintyisi halpana valehtelijana sen tytön edessä, jonka olen sinulle uhrannut.
Irina ojensihe. Hänen silmänsä iskivät tulta.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh! Jos minä kerran päätän paeta, niin minä pakenen sen kanssa, joka tekee tuon minun tähteni, yksistään minun, eikä siksi vaan, ett'ei häntä tulisi moittineeksi joku flegmattinen mamseli, jonka suonissa ei vuoda verta, vaan maitoa, vedensekaista, du lait coupé. Ja sitä paitsi, minun täytyy sanoa teille kuulevani nyt ensi kertaa, että se, jolle minä osoitan suosiotani, on surkuteltava, näyttelee raukkamaista roolia! Minä tiedän vielä viheliäisemmän roolin: sitä näyttelee se, jok'ei itsekään tiedä, mitä hänen sydämmessään tapahtuu!
Litvinow oikasihe vuoroansa hänkin.
— Irina! yritti hän…
Mutta Irina painoi molemmat kätensä otsaansa, heittäytyi tempovalla kiihkolla hänen rintaansa vastaan ja syleili häntä epänaisellisella voimalla.
— Anna minun anteeksi, anna anteeksi, — puheli hän vapisevalla äänellä; — anna minun anteeksi, Grigori! Nääthän, kuinka pilalla minä olen, kuinka ilkeä, luulevainen, häjy! Näethän, kuinka minä tarvitsen sinun apuasi, sinun lempeyttäsi! Niin, pelasta minut, tempaa minut tästä kuilusta, ennenkuin olen kokonaan hukassa! Niin, me pakenemme, me pakenemme pois näitten ihmisten luota, tästä maailmasta jonnekin kauas, ihanaan, vapaasen seutuun! Kenties Irinasi on kohoava sinun silmissäsi korkeammallekin niitä, joita nyt kannat hänelle uhriksi! Älä nyt ole suutuksissasi minuun, anna minun anteeksi armas, ja tiedä, että minä olen tekevä kaikki, mitä vaan käsket, ja lähden kanssasi, minne minua vienetkään!
Sydän käännähti Litvinowin rinnassa. Irina puristautui entistä lähemmäs häntä, nuorena, notkeana. Litvinow kumartui hänen tuoksuavia, hajaantuneita hivuksiansa kohti ja, kiitollisuudesta ja riemusta hurmauneena, tuskin uskalsi silitellä niitä kädellään, tuskin kajota niihin huulillaan.
Irina nosti äkkiä päänsä ja kuulahti…
— Ne ovat mieheni askeleita… hän on juuri astunut huoneesensa, — kuiskasi hän, kavahti loitommas ja istahti nojatuoliin.
Litvinow yritti nousta.
— Minnekä sinä nyt? — jatkoi Irina sopottamalla kuin ennenkin. — Jää tänne; hän epäilee jo muutoinkin sinua. Vai pelkäätkö häntä? — Irina katseli lakkaamatta ovea kohti. — Niin, se on hän; hän on heti täällä. Kerro nyt minulle jotain; puhele minun kanssani.
Litvinow ei osannut tointua, vaan oli edelleen ääneti.
— Menettekö huomenna teatteriin? — kysäsi Irina ääneensä. — Siellä annetaan Le Verre d'eau. Iän-ikuinen vanha kappale, ja Plessis virnailee kauheasti… Niinhän me olemme kuin kuumeissamme — lisäsi hän, alentaen ääntänsä; — tämä ei käy laatuun. Pitää harkita tarkoin. Minun täytyy sanoa sinulle, että kaikki minun rahani ovat hänellä; mais j'ai mes bijoux.[115] Lähdemmekö Espanjaan, vai kuinka? — Hän korotti taas äänensä. — Miksikähän kaikki nuo näyttelijättäret lihoovat? Tuossa nyt esimerkiksi Madeleine Brohan… mutta puhu toki jotakin, älä istu noin ääneti. Pääni menee ympäri. Epäillä vaan et saa minua. Minä ilmoitan, missä huomenna kohtaamme toisemme. Turhaa oli sinun sanoa tuolle mamselille… Ah, mais c'est charmant![116] — naurahti hän äkkiä hermostuneesti ja repäisi rikki nenäliinan reunusteen.
— Saako tulla? — kuului Ratmirowin ääni toisesta huoneesta.
— Saa kyllä.
Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui kenraali. Hän rypisti kulmiansa, huomattuaan Litvinowin, mutta kumarsi hänelle kumminkin, se on: heilautti ruumiinsa yläosaa.
— Minä en tiennyt sinulla olevan vieraita, — lausui hän. — Je vous demande pardon de mon indiscretion.[117] Baden näkyy teitä vielä huvittavan, m'sjö… Litvinow.
Ratmirow ei lausunut milloinkaan Litvinowin nimeä muutoin kuin pysähtymällä, ikäänkuin olisi joka kerta sen unohtanut, eikä saisi siitä heti kiinni. Täten ja tuolla liioitellulla hatun kohottamisella luuli hän pistelevänsä Litvinowia.
— Ei minun ole ikäväkään täällä, m'sjö le general.
— Vai niin? Minua sen sijaan rupeaa Baden kauheasti inhottamaan. Me lähdemme täältä piakkoin, eikö niin, Irina Pavlovna? Assez de Bade comme ça.[118] Muutoin… tänään voitin teidän onnellenne viisisataa frankkia.
Irina ojensi kokettimaisesti kätensä.
— Missäs ne ovat? Suvaitkaa antaa minulle. Neularahoiksi.
— Toisen kerran, toisen kerran. Kas, johan te lähdette, m'sjö…
Litvinow.
— Lähden kyllä, niinkuin suvaitsette nähdä.
Ratmirow heilahti jälleen.
— Mieluisiin näkemiin!
— Hyvästi, Grigori Mihailitsh, — virkkoi Irina.
— Lupauksessani minä pysyn.
— Millaisessa? Saanko udella? — kysyi hänen miehensä.
Irina myhähti.
— Ei, muutoin vaan… meidän kesken. C'est à propos du voyage… où il vous plairá.[119] Tunnethan sinä Staëlin teoksen?
— Kuinkas sitten! Tunnen kyllä. Erinomaisia piirroksia.
Ratmirow näkyi olevan sovussa vaimonsa kanssa: hän sinutteli häntä.