XXII.
— Parasta on, ett'ei ajattele ensinkään, — puheli Litvinow itsekseen, astuen katua pitkin ja tuntien sisällisen sekasorron jälleen pääsevän alkuun. - Asia on ratkaistu. Hän pysyy lupauksessaan, ja minun tulee vaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin… mutta hän näyttää sittenkin vähän epäröivän…
Hän puisteli päätänsä. Hänestä alkoivat hänen omat aikeensakin astua omituiseen valoon: niissä oli jotain pakotettua ja epätodellista. Ei käy kovin kauan hautominen samoja ajatuksia; ne vaihtelevat myötäänsä, kuni lasisirpaleet kaleidoskoopissa: ei aikaakaan, niin ovat jo toiset kuvat silmäisi edessä. Kova väsymyksen tunne valtasi Litvinowin… Olisi edes levähtää hetkinen… Entä Tanja?
Litvinow hätkähti ja mietiskelemättä läksi nöyrästi astumaan kotiansa kohti. Hänen mieleensä iski vain, että tänään häntä heittelee kuin palloa toisen luota toisen luo… Sama se… Loppu Iästä saada pitää. Hän palasi hotelliinsa ja yhtä nopeasti, melkein tahdottomasti, ilman epäilyjä ja viivytyksiä, meni Tatjanan luokse.
Hän kohtasi aluksi Kapitolina Markovnan. Ensi silmäyksellä huomasi hän tädin tietävän kaikki: neiti paran silmät olivat itkusta pöhössä, ja punehtuneilla, pöyhäisten suortuvain reunailemilla kasvoilla asui säikähdys ja suuttumus, murhe ja ääretön hämmästys. Hän oli rientää Litvinowin luokse, mutta pidättihe samassa ja, puraisten kiinni vapisevat huulensa, katsoi häneen sillä tavoin kuin olisi tahtonut rukoilla häneltä jotain ja tappaa hänet ja saada selville, että kaikki tämä on unta, mielettömyyttä, mahdottomuutta, eikö niin?
— Vai niin… te tulitte, jaha… jaha — aloitti hän.
Samassa aukeni viereisen huoneen ovi, ja sisään astui keveätä käyntiänsä Tatjana, läpikuultavan kalpeana, mutta tyynenä.
Hän syleili toisella kädellään tätiänsä ja veti hänet istumaan viereensä.
— Istukaa tekin, Grigori Mihailitsh, — sanoi hän Litvinowiile, joka seisoi oven suussa kuin huumautunut. — Mieleni on hyvä, että vielä kerran saan tavata teitä. Minä olen ilmoittanut tädille teidän päätöksenne, meidän yhteisen päätöksemme, ja hän on aivan samaa mieltä ja hyväksyy sen… Ilman molemmanpuolista rakkautta ei voi olla onnea; pelkkä molemmanpuolinen kunnioitus ei riitä, — kuultuaan sanan "kunnioitus", loi Litvinow vastoin tahtoansakin katseensa maahan, — ja paras on erota ajoissa, ett'ei sittemmin tarvitsisi katua. Eikö niin, täti?
— Jaa, se on tietty — vastasi Kapitolina Markovna; — se on tietty, Tanjusha, sillä se, joka ei ymmärrä antaa sinulle oikeata arvoa… se, joka on päättänyt…
— Täti, täti, — keskeytti hänet Tatjana; — muistakaa, mitä minulle lupasitte. Itsehän te olette minulle aina sanonut: totuus, Tatjana, totuus ennen kaikkea ja vapaus. Mutta totuus ei ole aina mieltä myöten, vapaus ei myöskään, ja ellei niin kävisi, niin mikäpäs meidän ansiomme olisikaan?
Hän suuteli hellästi Kapitolina Markovnan valkoisia hivuksia ja jatkoi sitten, kääntyen Litvinowiin:
— Me olemme tädin kanssa päättäneet lähteä Badenista… Luullakseni se on parasta meille kaikille.
— Milloinka aiotte lähteä? — kysäsi Litvinow kumeasti. Hän muisti kuulleensa nuo samaiset sanat vähän aikaa sitten Irinan suusta.
Kapilolina Markovna oli jo astua esiin, mutta Tatjana pidätti hänet, hellästi koskettaen hänen olkapäähänsä.
— Kaiketikin pian, sangen pian.
— Sallitteko kysyäni, — jatkoi Litvinow samalla äänellä, — minne aiotte matkustaa?
— Ensin Dresdeniin, sitten kaiketikin Venäjälle.
— Mutta mitäs te nyt sillä tiedolla teette, Grigori Mihailitsh? — huudahti Kapilolina Markovna.
— Mutta täti! — keskeytti Tatjana jälleen.
Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
— Tatjana Petrovna, — lausui Litvinow, — te käsitätte, kuinka tuskallisen raskaalta ja haikealta minusta tuntuu tällä hetkellä…
Tatjana nousi.
— Grigori Mihailitsh, — sanoi hän, — älkäämme puhuko siitä… Minä pyydän teitä, elleihän teidän tähtenne, niin ainakin minun. Eihän se ole eilispäivästä saakka kuin minä tunnen teidät, ja minä voin varsin hyvin käsittää teidän tilanne tällä haavaa. Mutia, miksikä puhua siitä, miksikä repiä… — Hän pysähtyi. Hän tahtoi nähtävästikin odottaa, kunnes alkava mielenliikutus menisi ohitse, tahtoi nielaista pois kyynelet, joita jo rupesi silmiin kiehahtelemaan; ja siinä hän onnistuikin. — Miksikä repiä auki haavaa, jota ei voi parantaa? Tehköön aika, minkä voi. Mutta nyt olisi minulla jotain pyydettävänä teiltä, Grigori Mihailitsh. Minä annan teille kohta erään kirjeen; olkaa hyvä ja viekää se itse postiin; se on varsin tärkeä, emmekä me nyt tädin kanssa joutaisi… Olen oleva teille hyvin kiitollinen. Odotelkaa silmänräpäys .. minä tuon sen heti…
Kynnykseltä katsahti Tatjana vielä levottomasti tätiinsä, mutta tämä istui niin arvokkaan ja juhlallisen näköisenä, ja rypistetyt kulmat ja yhteen puristetut huulet ilmaisivat sellaista ankaruutta, että Tatjana nyykäytti vain päätään hänelle ja poistui.
Mutta tuskin oli ovi hänen perässään sulkeutunut, niin katosi Kapitolina Markovnan kasvoilta kerrassaan kaikki arvokkaisuus ja ankaruus. Hän nousi, juoksi varpaisillaan Litvinowin luokse ja, hyyristellen ja koettaen katsoa häntä silmiin, puhkesi puhumaan vapisevalla, vaikeroivalla äänellä:
— Mutta hyväinen aika, Grigori Mihailitsh! Mitäs tämä nyt on! Uniako, vai mitä? Tekö hylkäätte Tanjan, tekö ette enää häntä rakasta, tekö olette syönyt sananne! Tekö, Grigori Mihailitsh, te, johon me luotimme kuin mihin kallioon ikään! Tekö? Tekö? Sinäkö, Grisha! — Kapitolina Markovna pysähtyi. — Mutta ihanhan te surmaatte hänet tällä tavalla, Grigori Mihailitsh, — jatkoi hän, vastausta odottamatta, ja kyynelet syöksyivät hänen silmistään. — Älkää yhtään luottako siihen, että hän nyt näyttää niin urhoolliselta; tiedättehän millainen hänellä on luonto. Hän ei valita milloinkaan, ei sääli itseään koskaan; pitäähän sitten muitten sääliä häntä. Niinpä hän nytkin hokee minulle: "täti, meidän pitää menetellä arvokkaasti." Menettele nyt tässä arvokkaasti, kun näet hänet ilmeisesti ihan kuoleman kynnyksellä… — (Tatjana kolautti tuolia viereisessä huoneessa). — Niin, hän on ihan kuoleman kynnyksellä, — liitti eukko vähän hiljaisemmin. — Ja mitenkäs tämä oikeastaan on käynyt? Noidutteko te olette, vai? Kuinka pitkä aika siitä on, kuin te vielä kirjoititte hänelle niin helliä kirjeitä? Ja siksi toiseksi, onkos tämä nyt rehellisen ihmisen työtä? Minä, niinkuin tiedätte, olen nainen ilman ennakkoluuloja, ésprit fort,[120] ja minä olen antanut Tanjallekin saman kasvatuksen; hän on myöskin tuollainen vapaa henki…
— Täti! — kuului Tatjana huutavan viereisestä huoneesta.
— Kunniasana, sehän on velvollisuus, Grigori Mihailitsh, varsinkin niillä ihmisillä, joilla on sellaiset periaatteet kuin teillä ja meillä! Ellemme tunnusta velvollisuuttamme, mitästä sitten on jäljelläkään? Sitä ei saa laiminlyödä noin vaan, milloin päähän pistää, ottamatta lukuun, mitenkä se toisesta tuntuu! Se on tunnotonta… niin juuri, se on rikosta… missäs se vapaus siinä on?
— Täti! Tulehan tänne, ole hyvä! — kuului jälleen.
— Tulen, tulen, kultaseni, tulen heti. — Kapitolina Markovna tarttui Litvinowin käteen. — Minä huomaan, että te olette suutuksissanne, Grigori Mihailitsh… — Litvinowin teki mieli huudahtaa: "minäkö?! minäkö suutuksissa?" mutta ei saanut sanaakaan huuliltansa. — En minä mitenkään tahdo teitä suututtaa… hyvä Isä, se tässä nyt vielä puuttuisi… Päin vastoin tahdon minä pyytää teitä: muuttakaa mielenne, niin kauan kuin vielä aikaa on, älkää saattako häntä perikatoon, älkää omaa onneanne turmelko. Kyllä hän vielä uskoo teitä Grisha, kyllä hän vielä uskoo sinua; ei ole vielä mitään kadotettu, hänhän rakastaa sinua enemmän kuin kukaan milloinkaan voi sinua rakastaa! Mene pois tästä inhottavasta Baden-Badenista, lähtekäämme yhdessä, riuhtaise itsesi vaan irti tästä taikapiiristä, ja ennen kaikkea: sääli, sääli…
— Mutta täti, — kutsui Tatjana jälleen, ja kuului hänen äänessään vähäinen maltittomuuden väre.
Mutta Kapitolina Markovna ei kuullut häntä.
— Sano vaan: "kyllä!" — puheli hän puhelemistaan Litvinowille; ja minä toimitan sitten kaikki asiat lukkoon… nyökäytähän edes päätäsi! Päätäsi nyökäytä vain, edes kerrankin, kas tuolla tavalla!
Litvinow olisi ehkä kernaasti kuollutkin tällä hetkellä, mutta sanaa "kyllä" hän ei lausunut, eikä hän päätänsäkään nyökäyttänyt.
Tatjana tuli kirje kädessä. Kapitolina Markovna hyppäsi samassa syrjään Litvinowin luota, kumartui pöydän yli ja, kääntäen kasvonsa toisaanne, oli katselevinaan siinä olevia laskuja ja papereita.
Tatjana astui Litvinowin luo.
— Kas tässä, — sanoi hän, — on se kirje, josta teille mainitsin.
Viettehän sen suoraa päätä postiin, eikö niin?
Litvinow nosti silmänsä… Hänen edessään seisoi todellakin hänen tuomarinsa. Tatjana näytti hänestä kookkaammalta, solakammalta entistänsä; tavaton kauneus oli kirkastanut hänen kasvonsa, mutta ne olivat kivettyneet kuin kuvapatsaan; rinta ei kohoillut, ja yksivärinen, ahdas, khitonikuosinen leninki loi marmoriseen kudelmaan pitkiä, suoria laskoksia, jotka valuivat alas ja kätkivät hänen jalkansa. Tatjana katsoi suoraan eteenpäin, yksinomaan Litvinowiin, ja oli hänen katseensa sekin tasainen ja tyyni kuin kuvapatsaan. Litvinow luki siinä tuomionsa. Hän kumartui, otti kirjeen häntä kohti ojennetusta, vavahtamattomasta kädestä ja läksi, sanaakaan sanomatta.
Kapitolina Markovna syöksi Tatjanan luokse, mutta tämä väisti hänen syleilynsä ja loi silmänsä maahan. Puna levisi hänen kasvoilleen, ja sanottuaan: "no nyt joutuun", palasi hän makuuhuoneesensa. Kapitolina Markovna seurasi häntä nuukalla päin.
Litvinowille annettu kirje oli osoitettu Dresdeniin eräälle Tatjanan tuttavalle saksalaiselle neidelle, joka antoi vuokralle pieniä, sisustettuja asuntoja. Litvinow laski kirjeen laatikkoon, ja silloin tuntui hänestä kuin olisi hän tämän pienen paperipalasen mukana laskenut kaiken menneisyytensä, koko elämänsäkin hautaan.
Hän läksi ulkopuolelle kaupunkia ja samoili kauan aikaa viinitarhojen kapeilla poluilla. Oman itsensä halveksimisen tunne vaivasi häntä; hänen oli mahdoton päästä siitä; se piti imuaan myötäänsä kuni ilkeä poutakärpänen: kyllä vainenkin hänen roolinsa tässä viimeisessä kohtauksessa oli ollut viheliäinen.
Palattuaan hotelliinsa ja jonkun ajan perästä tiedusteltuaan daamejansa, sai hän kuulla, että he olivat heti, hänen mentyään, vaunuilla lähteneet rautatielle ja matkustaneet postijunalla ties minne. Heidän tavaransa olivat olleet valmiina ja laskut maksettuina jo aamusta… Tatjana oli siis nähtävästikin pyytänyt häntä viemään kirjeen postiin, saadakseen hänet vaan loitommas. Litvinow koetti kuulustella ovenvartijalta, eivätkö muka nuo daamit olleet jättäneet hänelle jotain kirjettä, mutta ovenvartija vastasi kieltämällä, olipa ihmeissäänkin; tuo äkillinen lähtö vasta viikko sitten vuokratuista huoneista näytti kaiketi hänestäkin epäiltävältä ja kummalliselta. Litvinow käänsi hänelle selkänsä ja meni huoneesensa, lukiten oven perässään.
Hän ei lähtenyt sieltä hamaan huomiseen asti. Suurimman osan yötä istui hän pöytänsä ääressä, kirjoitellen ja repien rikki, mitä oli saanut paperille. Aamu sarasti jo, kun hän päätti työnsä. Se oli kirje Irinalle.