XXIII.
Kirje oli näin kuuluva:
"Morsiameni läksi eilen; minä en kohtaa häntä enää milloinkaan… en edes tiedä varmaan, minne hän asettuukaan. Hän vei mukanansa kaikki, mitä siihen saakka olin toivonut ja kalliina pitänyt; kaikki yritykseni, aikeeni, hankkeeni, kaikki ovat kadonneet hänen mukanaan; ponnistukseni ovat nekin menneet hukkaan, pitkällisen työn tulos on supistunut olemattomiin; kaikella sillä, mitä olen tutkinut, ei enää ole tarkoitusta, ei ole, mihin niitä sovelluttaa; kaikki se on kuollut; oma itseni, entinen oma itseni on kuollut ja haudattuna eilisestä ruveten. Minä tunnen sen selvästi, näen sen, tiedän sen. Eikä minun ole yhtään sääli sitä. Enkä ole ottanut tätä asiata puheeksi sinun kanssasi, valittaakseni… Minullako olisi syytä valittaa, kun sinä, Irina, minua rakastat! Tahdon vaan sanoa sinulle, että kaikesta tuosta kuolleesta menneisyydestä, kaikista noista — savuna ja tomuna haihtuneista — yrittelyistä ja toiveista, on jäänyt jäljelle vaan yksi, joka elää ja pysyy: rakkaus sinuun. Muuta minulla ei ole, muuta ei ole minulle jäänyt kuin tämä rakkaus. Sanoa sitä ainaiseksi aarteeksi olisi liian vähän; koko minun oma itseni on tuossa rakkaudessa, tämä rakkaus on oma itseni; siinä on minun tulevaisuuteni, kutsumukseni, pyhäkköni, isänmaani! Sinä tunnet minut, Irina; sinä tiedät, että kaikkinainen korupuhe on minulle vierasta ja inhottaa minua, ja vaikka minä kuinka voimallisin sanoin koettaisin tunteitani ilmoittaa, niin sinä et epäilisi niiden todellisuutta, et pitäisi niitä liioiteltuina. Ei ole edessäsi poika, joka hetken huumauksessa lavertelee mielettömiä valoja, vaan vuosien karkaisema mies se on, joka yksinkertaisesti ja suoraan, milt'eipä kauhistuen, ilmaisee sinulle sen, minkä hän on tunnustanut epäilemättömäksi totuudeksi. Niin, sinun rakkautesi on minulle korvannut kaikki, kaikki! Päätä sitten itse: voinko minä jättää tämän kaiken toisen huostaan, voinko jättää sinut hänen valtaansa? Sinä, sinä olet oleva hänen, sinä, koko olemukseni, sydämmeni tenho, olet oleva hänen — ja minä… missä olen minä? mikä olen minä? Syrjässä vain, katselijana… katselemassa omaa elämääni! Ei, se on mahdotonta, mahdotonta! Olla osallisena, salavihkaa olla osallisena siihen, jota vailla ei maksa, ei ole mahdollinen hengittää, — se on valhetta ja kuolemaa. Minä tiedän, kuinka suurta uhrausta minä sinulta vaadin, vaikk'ei minulla ole siihen mitään oikeutta, ja milläpä oikeudella saattaisi uhria vaatiakaan? Mutta en minä itsekkäisyydestä tätä tee: itsekäs voisi paljoa helpommin ja rauhallisemmin olla kokonaan kajoamatta tähän asiaan. Niin, vaatimukseni ovat kovat, enkä ihmettele yhtään, jos sinä niitä säikähtäisitkin. — Sinua inhottaa ne ihmiset, joitten kanssa sinun on eläminen, suuri maailma sinua rasittaa, mutta onko sinulla voimaa hyljätä tuo samainen maailma, polkea jalkaisi alle morsiusseppele, jolla se on sinut vihkinyt, nostattaa vastaasi yleinen mielipide, noiden inhoamiesi ihmisten mielipide? Tutkistele itseäsi, Irina, äläkä sälytä päällesi kuormaa yli voimiesi. — Minä en tahdo nuhdella sinua, mutta muista, että jo kerran ennenkin oli hetki, jolloin et voinut lumousta vastustaa. Minä voin antaa sinulle niin vähän kaiken sen sijaan, minkä olet menettävä! Kuule siis viimeinen sanani: Elles tunne saattavasi jo huomenna, jo tänään jättää kaikkea ja seurata minua, — katsos, kuinka rohkeasti minä puhun ja kuinka säälimätön olen itseäni kohtaan — jos sinua kammottaa epätietoinen tulevaisuus ja vieraantuminen ja yksinäisyys ja ihmisten parjaus, elles luota itseesi, niin sano se suoraan ja viivyttelemättä. Minä lähden silloin, minä lähden raastetuin sydämmin, mutta siunaten sinua vilpittömyytesi tähden. Mutta jos sinä, mun kaunis, säteissä säihkyvä valtijattareni, todellakin rakastat minun moistani vähäpätöistä, syrjäistä miestä ja todellakin tahdot yhdistää kohtalosi hänen kohtaloonsa, niin anna kätesi minulle, ja yhdessä lähdemme sitten vaivalloiselle retkellemme! Mutta muista, minun päätökseni on järkähtämätön: joko kaikki tahi ei mitään! Se on mieletöntä… mutta toisin en voi, en voi, Irina! Liiaksi rakastan sinua.
Sinun G.L."
Ei tämä kirje oikein miellyttänyt Litvinowia itseäänkään; se ei ilmaissut aivan kohdalleen ja tarkoin sitä, mitä hän tahtoi sanoa. Hän huomasi siinä kömpelöitä lauseita, milloin korkealentoisia, milloin kirjasta otetuita, eikä tämä kirje suinkaan ollut parempi kuin ne monet muutkaan, jotka hän oli repinyt palasiksi; mutta tämä nyt oli viimeinen laitos, ja onhan pääasiat siinä sittenkin tuotu ilmi… Litvinow oli niin väsynyt ja uupunut, että hänen oli mahdoton saada enää mitään muuta kokoon. Sitä paitsi ei hänellä ollut kykyä pukea koko ajatustansa sujuvalla tavalla kirjalliseen muotoon; hän, niinkuin muutkin sellaiseen tottumattomat, piti vaan huolta stiilistä. Ensimmäinen kirje olisi epäilemättä sittenkin ollut kaikkein paras, sillä se olisi lämpimämmin vuotanut sydämmestä. Oli miten oli, Litvinow lähetti kirjeensä Irinalle.
Vastaukseksi sai hän lyhyen lapun:
"Tule tänään luokseni; hän on lähtenyt pois koko päiväksi. Kirjeesi on tehnyt minut kovin levottomaksi. Minä mietin ja mietin yhä… ja päätäni pyörryttää nuo mietteet. Minun on hyvin tukala olla, mutta sinä rakastat minua, ja minä olen onnellinen. Tule!
Sinun I."
* * * * *
Sama tyttönen, joka eilen oli pitänyt vahtia, saattoi Litvinowin nytkin sisään, vieden hänet suoraan Irinan omaan huoneesen. Irina istui pöydän ääressä, toisella kädellään hajamielisenä valikoiden pitsejä puolipyöreästä pahvirasiasta, toisessa pidellen Litvinowin kirjettä. Hän oli vast'ikään itkenyt: ripset olivat vielä kosteita, luomet pöhössä; poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Litvinow pysähtyi kynnykselle. Irina ei ollut huomannut hänen tuloansa.
— Itketkö sinä? — virkkoi Litvinow hämmästyen.
Irina säpsähti, pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja myhähti.
— Miksi itket? — toisteli Litvinow.
Irina osoitti hänelle ääneti kirjettä.
— Siksikö siis… — virkkoi Litvinow verkalleen.
— Käy lähemmäs, istu tähän, — sanoi Irina, — anna kätesi. No niin, minä olen itkenyt… Ihmetteletkö sitä? Onkos tämä sitten helppoa?
Hän osoitti jälleen kirjettä.
Litvinow kävi istumaan.
— Kyllä minä tiedän, ett'ei se helppoa ole: sitähän minä olen kirjeessänikin sanonut, mutta jos sinä uskot, kuinka kallis-arvoinen sinun rakkautesi minulle on, jos olet täydellisesti käsittänyt minun sanani, niin ymmärrät myös, mitä minä tunnen nyt, nähdessäni sinun itkevän. Minä tulin tänne, kuin syytöksen-alainen, ja odotan, mikä tuomio minulle julistetaan. Kuolemako vai elämä? Sinun vastauksesi ratkaisee kaikki, mutta älä katsele minua tuollaisin silmin… Ne muistuttavat minulle noita entisiä silmiä, Moskovan ajoilta.
Irina punastui äkkiä ja loi silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi itsekin huomannut katseessaan jotain nurinpäistä.
— Kuinka voitkaan puhua tuolla lailla, Grigori! Etkö häpeä! Sinä tahdot kuulla vastaukseni… voitko epäilläkään sitä! Sinua kummastuttavat minun kyyneleni, mutta sinä olet käsittänyt ne väärin. Sinun kirjeesi, ystäväni, pani minut miettimään. Sinä kirjoitat tässä, että minun rakkauteni on korvannut sinulle kaikki, ett'ei sinulla tule edes olemaan mihin sovelluttaa tutkimustesi tuloksia, mutta minä kysyn sinulta: voiko pelkkä rakkaus ajan pitkään tyydyttää miestä? Eikö hän kyllästy siihen viimeinkin, eikö hän ala ikävöidä toimintaa ja eikö hän ole katuen nuhteleva sitä, joka hänet on tuolta toiminnalta riistänyt? Tämä ajatus se minua säikyttää, sitä minä pelkään enkä sitä, mitä sinä luulet.
Litvinow katseli tarkasti Irinaa, ja Irina katseli tarkasti häntä, niinkuin olisi kumpikin tahtonut tunkea kauemmas ja syvemmäs toisensa sieluun, kauemmaksi ja syvemmälle sitä, mihin sana pääsee, ja minkä sana voi ilmituoda.
— Turhaan sinä pelkäät, — sanoi Litvinow; nähtävästi olen minä huonosti lausunut ajatukseni… Ikävääkö? Toimettomuuttako? Sellaistako, saatuani uusia voimia sinun rakkaudestasi? Oi, Irina, usko minua: sinun rakkaudessasi on minulla kokonainen maailma, enkä osaa vielä itsekään ennakolta sanoa, mitä kaikkea siitä voi kehittyä.
Irina vaipui mietteisin.
— Minnekäs me lähdemme? — kysyi hän.
— Minnekä? Siitä saamme vielä puhua, mutta sinä siis… sinä siis… suostut, Irina, suostut, niinkö?
Irina katsahti häneen.
— Ja sinä olet oleva onnellinen?
— Irina!
— Etkä ole kaipaava mitään? Etkö milloinkaan?
Irina kumartui jälleen pahvirasian yli ja alkoi valikoida pitsejä.
— Älä ole pahoillasi, armas, että tällaisena hetkenä puuhailen tämmöisissä joutavissa… Minun täytyy lähteä baaliin erään rouvan luokse, ja minulle nämä rievut lähetettiin valikoitaviksi tänään. Voi sentään, kuinka minun on raskasta olla! — huudahti hän äkkiä ja painoi päänsä rasian laitaan. Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa hänen silmistään… Hän käänsi kasvonsa toisaalle: kyynelet olisivat saattaneet tipahtaa pitsien päälle.
— Irina, sinä itket taas, — virkkoi Litvinow levottomana.
— No niin, taas, — sanoi Irina kerkeästi. — Voi, Grigori, älä kiduta minua, älä kiduta itseäsi!… Olkaamme vapaita ihmisiä! Mitäpä nyt siitä, jos itkenkin? Sinä tiedät, sinä olet kuullut päätökseni, sinä olet vakuutettu, ett'ei se järkähdä, että minä olen suostuvainen tuohon… kuinka sinä sanoitkaan? joko kaikkeen tahi ei mihinkään… Mitä vaadit enää? Olkaamme vapaita! Miksikä noita molemmanpuolisia kahleita? Me olemme nyt kahden kesken, sinä rakastat minua, minä rakastan sinua, eikös meillä ole muuta tekemistä kuin vaan tutkailla toistemme ajatuksia? Katsopas minuun, minä en ole tahtonut koristeleida tässä sinun edessäsi, en ole sanallakaan viitannut siihen, että minun kenties ei ollut niinkään helppo loukata aviovelvollisuuksia… enkä petä itseäni, minä tiedän olevani rikoksentekijä ja hänellä olevan oikeuden tappaa minut. Mutta mitäpä siitä! Olkaamme vapaita, sanon minä. Päivä on meidän — ikuisuus on meidän.
Hän nousi ja katsoi Litvinowiin ylhäältä alas, hiukan hymyillen ja silmiään siristäen ja kyynäspäätä myöten paljastetulla käsivarrella pyyhkäisten kasvoiltaan pitkän suortuvan, jossa pari kolme kyynelkarpaloa kimalteli. Kallis-arvoinen pitsikoriste livahti pöydältä lattialle. Hän tallasi sitä halveksien jalallaan.
— Vai enkö miellytä sua tänään? Olenko käynyt rumemmaksi eilisestäni? Sano, oletko usein nähnyt kauniimpaa kättä? Entäs näitä hivuksia? Sano, rakastatko minua?
Irina tarttui häneen molemmin käsin ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Kampa kirposi helähtäen lattialle, ja hajaantuneet hivukset tulvahtivat Litvinowin kasvoille pehmeänä, tuoksuavana aaltona.