XXVII.
Pysähtymättä Pietarissa enempää kuin Moskovassakaan, palasi Litvinow maatilalleen. Hän säikähti, nähtyään isänsä: kovin oli tämä käynyt heikoksi ja raihnaiseksi. Ukko iloitsi poikansa tulosta, sen verran kuin voi iloita ihminen, joka on elämänsä kanssa lopputilit jo suorittanut. Heti jätti hän poikansa huostaan kaikki rappeutuneet asiansa ja, narahdeltuansa vielä moniaan viikon, läksi pois elävitten mailta.
Litvinow oli nyt yksinään vanhassa päärakennuksessa. Sydän raskaana, ilman toivoja, ilman intoa, ilman rahoja rupesi hän hoitamaan taloutta. Talouden hoitaminen Venäjällä ei ole mikään hauska asia, niinkuin sen liiankin monet tietävät; siksi emme rupea lavealti kertomaan siitä, kuinka työläältä se Litvinowistakin tuntui. Parannuksista ja uudistuksista ei tietysti voinut olla puheitakaan; ulkomailla saatujen tietojen käytäntöön-pano siirtyi tuonnemmas epämääräisiksi ajoiksi; puute pakotti elämään vaan päivän kerrassaan ja suostumaan kaikennäköisiin myönnytyksiin, aineellisiin sekä siveellisiin. Uusi ei ottanut juurtuakseen, vanhalta oli kaikki mahti mennyt; taitamattomuus ja tunnottomuus törmäilivät yhteen; koko yleinen olemus oli järkäytetty ja huojui ja hyllyi kuin suolla hete, ja vain yksi ainoa suuri sana "vapaus" liikkui kuni Jumalan henki vetten päällä. Kärsivällisyyttä tarvittiin ennen kaikkea, ei potevaa kärsivällisyyttä, vaan toimekasta, ei ilman oveluutta, ei vailla ketteryyttä välisti… Litvinowin sieluntila teki hänen olonsa kahta tukalammaksi. Vähän oli hänessä elämänhalua enää… Mistäpä olisi tullutkaan halu puuhata ja tehdä työtä?
Mutia kului vuosi, meni toinenkin ja alkoi kolmas. Suuri aate alkoi vähitellen toteutua, muuttua lihaksi ja vereksi: vesa nousi heitetystä siemenestä, eikä tallaakaan sitä jalallaan nyt enää vihamies, ei julkinen eikä salainenkaan.
Litvinow oli tosin loppujen lopussa vuokrannut suurimman osan maatansa talonpojille kahdastuloilla (tulot puolekkain) ja ryhtynyt niinmuodoin niukkaoloiseen alkuperäiseen taloudenhoitoon, mutta jotain hän kuitenkin ennätti saada aikoin: pani tehtaan uudestaan kuntoon, perusti pienen moision, jossa oli viisi vapaehtoista palkkalaista — kaikkiaan ennätti niitä olla hänellä neljäkinkymmentä — suoritti tärkeimmät yksityiset velat… Mielenkin rohkeus kasvoi hänessä; yhä enemmän alkoi tuntea hänessä entistä Litvinowia. Syvällä piilevä surullinen tunne ei tosin milloinkaan haihtunut; liian hiljaiseksi hän oli käynyt iäkseen, sulkeutunut ahtaasen piiriinsä, luopunut kaikista entisistä tuttavista, mutta kadonnut myös oli tuo tenhoton välinpitämättömyys, ja elävitten joukossa liikkui ja toimi hän jälleen kuni elossa oleva konsanaankin. Kadonneet olivat niinikään viimeisetkin jäljet hänet vallanneesta lumouksesta: se oli nyt kuin unta vaan, kaikki tuo, mitä Badenissa oli tapahtunut… Entäs Irina?… Vaalennut oli hänenkin kuvansa ja kadonnut näkyvistä; himmeänä häämöitti vaan Litvinowin edessä jotain vaarallista tuon usvan takana, joka yhä enemmän ja enemmän oli kietoutunut Irinan haamun ympärille.
Tatjanasta tuli vaan harvoin kuulumisia. Litvinow oli saanut tietää, että hän oli tätinensä asettunut asumaan pienelle maatilallensa, parin sadan virstan päässä Litvinowin hovista, ja eleli siellä hiljakseen, liikkuen sangen vähän ja melkein ketään vieraita vastaan-ottamatta, muuten tyynenä ja terveenä.
Kerran, eräänä kauniina päivänä toukokuussa, istui Litvinow työhuoneessaan, kylmäkiskoisesti selaillen pietarilaisen aikakauskirjan viimeistä numeroa. Palvelija tuli sisään ja ilmoitti erään vanhan enon saapuneen. Tämä eno oli äskettäin käynyt tervehtimässä Kapitolina Markovnaa, jonka orpana hän oli. Eno oli ostanut maatilan Litvinowin hovin läheisyydessä, ja oli nyt matkalla sinne. Kokonaisen vuorokauden vieraili hän Litvinowin luona ja kertoili yhtä ja toisia Tatjanan oloista.
Enon lähdettyä, lähetti Litvinow seuraavana päivänä Tatjanalle kirjeen, ensimmäisen siitä asti kuin olivat eronneet. Siinä hän pyytää saada edes kirjeellisesti uudistaa entistä tuttavuutta ja tiedustelee, eikö hän enää saa ajatellakaan sitä, että he joskus vielä kohtaisivat toisiansa. Jonkunlaisella levottomuudella odotteli hän vastausta, ja vastaus tulikin vihdoin. Litvinowin kysymys sai ystävällisen kajauksen. "Jos mieleenne johtuisi käydä meillä", näin päättyi Tatjanan kirje, "niin terve tuloanne: sanotaan sairaittenkin olevan helpompi olla kahden kesken kuin yksin." Kapilolina Markovna oli liittänyt terveisiä.
Litvinow ihastui kuin lapsi. Niin iloisesti ei hänen sydämmensä ollut sykkinyt enää pitkään aikaan. Tuntui äkkiä niin keveältä ja kirkkaalta. Niinhän tuulahtaa päivän noustessa ja pimeyden hälvetessä ilman henki ja hiljaa huhahdellen kiitää auringon säteitten kera yli valveutuneen maanpinnan. Pitkin päivää myhähteli Litvinow vähä väliä, työväkeäänkin katsoessaan ja käskyjä jakaessaan.
Hän rupesi heti kohta hankkimaan lähtöä, ja kahden viikon kuluttua oli hän jo matkalla Tatjanan luokse.