XXVI.
Kerran satuimme erääsen talonpojan pirttiin, jossa emäntä vast'ikään oli kadottanut ainoan, hellästi rakastetun poikansa. Kummastelimme kovinkin, nähdessämme hänet aivan tyynenä, melkeinpä iloisena.
— Älkää pahaksi panko, — sanoi isäntä, joka nähtävästi oli huomannut kummastuksemme; — hän on nyt puutunut.
Ja "puutunut" oli Litvinowkin. Samallainen tyyneys valtasi hänetkin matkan ensi hetkinä. Kokonaan murtuneena ja toivottomasti onnettomana hän sai nyt edes levähtää kuluneen viikon rauhattomuudesta ja kiusaantumisesta, kaikista noista iskuista, joita hän myötäänsä oli saanut tuta. Sitä kovemmin ne olivat häntä runnelleet, mitä vähemmin hän oli luotu moisia myrskyjä kestämään. Hän ei todellakaan toivonut enää mitään, ja koetti olla muistelematta, ennen kaikkea olla muistelematta. Hän oli matkalla Venäjälle… pitihän sitä jonnekin joutua, mutta mitään aikeita ei hänessä enää ollut omaan itseensä nähden. Hänen oli vaikea tuntea itseänsä; hän ei käsittänyt omia tekojansa, ikäänkuin olisi tuo oma "minä" häneltä kokonaan kadonnut, ja vähän tuo "minä" yleensäkään veti hänen huomiotaan puoleensa. Välistä tuntui hänestä kuin olisi hän kuljettamassa itseään ruumiina; haihtumattomat sisällisen tuskan kirpeät vihjaukset ne vaan silloin tällöin muistuttivat hänelle, että hän vielä on elävitten kirjoissa. Toisin ajoin näytti hänestä käsittämättömältä, mitenkä mies — miehinen mies — saattaa niin suuressa määrin joutua naisen, rakkauden vaikutuksen alaiseksi… "Häpeällistä heikkoutta!" jupisi hän, puisteli viittaansa ja asettui tanakkaampaan asentoon: nyt muka on lopussa se, mikä ollut on, ja nyt alkaa uusi…. mutta silmänräpäyksen perästä hän vain myhähti katkerasti ja kummasteli itseänsä.
Hän rupesi katsomaan akkunasta ulos. Ilma oli sameata, kosteata; sadetta ei ollut, mutta usmaa oli vielä, ja matalalti verhosivat pilvet taivasta. Tuuli oli vastainen. Loppumattomina jonoina kiiti akkunan ohi vaaleita höyryhyökyjä, milloin yksitellen, milloin sekaantuen sakeampiin savupilviin. Hän alkoi seurata silmillään tuota höyryä ja savua. Kiertymistään kierrellen, kohoillen ja painuen takertui se ruohoon ja pensaisin, ikäänkuin väännellen, venytellen ja hälveten, — semmoisina ne kiitivät, pilvi pilven perässä… ne vaihtuivat alinomaa ja pysyivät alati samoina… yksitoikkoista, hätäistä, ikävää temmellystä! Välistä tuulahti toisaalta, tie teki käänteen — silloin katosivat joukot äkkiä ja ilmestyivät vastapäiseen akkunaan; ja sitten heilahti jälleen tuo suunnaton pyrstö toiselle puolelle, jälleen kätkien hänen näkyvistään Reinin laajan laaksomaan.
Hän katseli katselemistaan, ja kummallisia mietteitä heräsi hänessä.
Hän istui vaunussa yksinään; ei kukaan häirinnyt häntä.
— Savua, savua! — toisteli hän monistellen.
Ja äkkiä näytti hänestä kaikki olevan savua, kaikki, hänen oma elämänsä, venäläinen elämä — kaikki, mikä inhimillistä on, varsinkin venäläistä. — Kaikki on savua ja usmaa! — ajatteli hän. — Näyttää siltä, kuin kaikki muutteleisi alinomaa, kaikkialta nousee uusia muotoja, ilmiöt ajelevat toisiansa, mutta todellisuudessa on kaikki sittenkin yhtä ja samaa; kaikki rientää, kiirehtii jonnekin — ja kaikki katoaa jäljettömästi, saavuttamatta mitään. Tuulahtaa vaan äkkiä toisaalta, silloin hyökkää kaikki päinvastaiselle puolelle, ja siellä alkaa sama, yhä väsymätön, levoton ja — turha temmellys.
Hänen mieleensä muistui, mitä kaikkea jyrisevää ja räiskivää oli tapahtunut hänen silmiensä edessä näinä viime vuosina.
— Savua — jupisi hän — savua.
Hänelle muistuivat mieleen kiivaat kiistat ja pohdinnat ja huudot
Gubarewin luona ja toistenkin, vanhain ja nuorten, luona.
— Savua, — toisteli hän, — savua ja usmaa.
Muistuivat hänen mieleensä vihdoin kuuluisat kenraalien kemut, muistuivat muutkin keskustelut ja toistenkin valtiollisten miesten puheet, jopa kaikki sekin, mitä Potugin oli saarnaillut…
— Savua vaan, savua eikä mitään muuta.
Entäs hänen omat pyyteensä ja tunteensa ja yrityksensä ja mietteensä!
Hän viittasi vaan kädellään.
Mutta juna se sillä välin kiiti kiitämistään. Kauaksi olivat jo jääneet Rastadtit ja Karlsruhet ja Bruchsalit. Oikeanpuoliset vuoret olivat siirtyneet loitommas ja paenneet kauas. Nyt ne lähenivät jälleen, mutta matalampina ja metsineen jo harvempina.
Juna teki jyrkän käännöksen. Oltiin Heidelbergissä. Vaunut vyöryivät asemakatoksen alle; alkoi kuulua myöjäin huutoja: siellä kaupiteltiin kaikenlaisia, venäläisiäkin, sanomalehtiä. Matkustajat hääräilemään ja astumaan asemasillalle. Litvinow yksin ei jättänyt nurkkaansa, vaan istui paikoillaan, maahan tuijottaen. Äkkiä kuuli hän nimeänsä mainittavan. Hän nosti silmänsä: Bindasowin naama kurkisti akkunasta sisään, ja sen takana — vai siltäkö hänestä näytti vain? — ei, todellakin: siellä oli koko joukko badenilaisia tuttuja kasvoja: siinä Suhantshikowin rouvat, siinä Voroshilowit, siinä Bambajewitkin; kaikki he lähenevät Litvinowia, ja Bindasow huutaa kohti kulkkua:
— Missäs se Pishtshalkin on? Hänenhän piti tulla; mutta sama se; astupas vaan ulos, vauva; me olemme lähdössä Gubarewin luokse.
— Niin, veikkonen, niin justiin; Gubarew odottaa meitä, — vahvisti
Bambajew, pujotteleiden esille; — lähde pois!
Litvinow olisi suuttunut, ellei tuo masentava taakka olisi ollut painamassa hänen sydäntään. Hän katsahti Bindasowiin ja kääntyi sanaakaan sanomatta pois.
— Kuulittehan te, että Gubarew on täällä, — huudahti rouva
Suhantshikow, ja ihan olivat silmät hypätä päästä.
Litvinow ei liikahtanutkaan.
— Mutta kuulehan toki, Litvinow, — rupesi vihdoin Bambajew puhumaan; — onhan täällä muitakin kuin Gubarew; täällä koko falangi mitä erinomaisimpia, mitä viisaimpia ihmisiä, Venäläisiä, ja jokainen tutkii luonnontieteitä, ja kaikilla on mitä jaloimmat mielipiteet. Tottahan sinä jäät edes heidän tähtensä. Täällä on muun muassa tuo… kas, kun en nyt muista nimeä, mutta se nyt on sanalla sanoen nero.
— Älkää välittäkö hänestä, Rostislaw Ardaliovitsh, — sekaantui rouva Suhantshikow, — älkää vainenkaan välilläkö! Näettehän te, millainen se on miehiänsä! Ja samallaista se on koko hänen heimonsakin. Hänellä on täti, joka ensi alussa näytti minusta järkevältä ihmiseltä; mutta toissa päivänä matkustin hänen kanssaan tänne — hän oli vast'ikään tullut Badeniin ja yks' kaks', uskottenkos, mennä jyristää jo takaisin, — no niin, minä matkustin hänen kanssaan tänne asti ja rupesin tiedustelemaan hänellä yhtä ja toista. Aatelkaas, jospa edes sanasenkaan olisi minulle vastannut, tuo korskea ihminen! Senkin aristokraatti!
Kapitolina Markovna parka — aristokraatti! Ei olisi osannut hän odottaa mointa loukkausta!
Mutta Litvinow oli yhä vaiti. Hän kääntyi pois päin ja veti lakin silmilleen.
Juna lähti viimein liikkeelle.
— No mutta sano edes jotakin jäähyväisiksi, sinä suolapatsas! — huusi
Bambajew. — Eihän tästä tämmöisestä!
— Riepu! Lällä! — ulvoi Bindasow. Vaunujen vauhti lisääntyi, ja hänen sopi siis huoleti haukkua. — Visukinttu! Etana! Inutippa!
Lieneekö Bindasow juuri tällä hetkellä tekaissut tuon viimeisen sanan, vai lieneekö sen muilta saanut, en tiedä, mutta kovin se näkyi miellyttävän kahta lähellä olevaa mitä jalomielisintä nuorta miestä, jotka olivat tutkimassa luonnontieteitä täällä. — Muutaman päivän kuluttua näet luettiin sama sana jo venäläisessä aikakauslehdessä, joka siihen aikaan ilmestyi Heidelbergissä nimellä A tout venant je crache![124] eli: "Luoja suojaa, sika ei syö!"[125]
Mutta Litvinow toisteli toistelemistaan entistä sanaansa: savua, savua, savua!
— Tällä haavaa, — näin hän ajatteli — on Heidelbergissä toista sataa venäläistä ylioppilasta; kaikki he tutkivat kemiaa, fysikkaa, fysiologiaa — muuta eivät korviinsakaan ota, mutta viiden, kuuden vuoden perästä ei samain kuuluisain professorien luennoilla enää käy viittätoistakaan henkeä… tuuli kääntyy, savu hulmahtaa toisaalle… savua, savua, savua![126]
Yöllä hän kulki Casselin ohitse. Pimeyden mukana laskeusi hänen päällensä sanomaton, jäytävä haikeamielisyys, ja hän hyrähti itkemään, hyyristyen vaunun kolkkaan. Kauan virtasivat kyynelet, tuottamatta hänelle huojennusta; päinvastoin ne raatelivat häntä katkerasti ja kipeästi.
Samaan aikaan makasi vuoteellaan eräässä Casselin hotellissa Tatjana, kuumetaudin tuskissa. Kapitolina Markovna istui hänen vuoteensa vieressä.
— Tanja, — puheli hän — salli nyt minun Herran tähden lähettää sähkösanoma Grigori Mihailitshille; saanhan lähettää, Tanja!
— Ei, täti, — vastasi toinen — ei se ole tarpeellista; älä ole huolissasi. Anna vettä juodakseni; kyllä tämä pian menee ohi.
Ja viikon perästä hän paranikin, ja molemmat nais-ystävät jatkoivat matkaansa.