XXV.
Seuraavana aamuna oli Litvinow palajamassa kotia pankkiirin luota, jonka kanssa oli vielä kerran keskustellut Venäjän kurssin horjuvaisuudesta ja miten paraiten sopisi lähettää rahoja ulkomaille. Ovenvartija antoi hänelle kirjeen. Litvinow tunsi Irinan käsialan ja — ties miksi pahaa aavistellen — meni huoneesensa, sinettiä murtamatta.
Kirje oli franskankielinen ja kuului näin:
"Armas! Olen koko yön miettinyt sinun ehdotustasi… En aio viekastella edessäsi. Sinä olit suora, ja suora tahdon minäkin olla; minä en voi paeta kanssasi, minulta puuttuu siihen voimia. Tunnen kyllä, kuinka paljon olen sinua vastaan rikkonut; toinen rikokseni on vielä suurempi ensimmäistä. Minä halveksin itseäni, pelkuruuttani, minä moitin itseäni tuhansilla moitteilla, mutta minä en voi itseäni muuttaa. Turhaan minä todistelen itselleni, että minä olen sinun onnesi murtanut, että sinulla nyt on todellakin oikeus pitää minua pelkkänä kevytmielisenä kokettina, että minä itse olen tarjoutunut, itse antanut sinulle juhlallisia lupauksia… Minua kauhistaa, minä inhoan omaa itseäni, mutta minä en voi toisin menetellä, en voi, en. En rupea puolusteleimaan, en rupea puhumaan sinulle olleeni itsekin hurmauksissa.. kaikki tuo ei merkitse mitään, mutta sen minä tahdon sanoa sinulle ja taas ja taas: minä olen sinun, sinun ainaiseksi, tee minun mitäs tahdot, milloin tahdot, vastaamatta kellekään, tiliä kellekään tekemättä, sinun omasi olen. Mutta paeta, hyljätä kaikki — en, en, en! Minä rukoilin sinua pelastamaan minut, toivoin itse vielä sovittavani kaikki, saattavani polttaa kaiken entisyyteni kuni tulessa… mutta minulla ei näy pelastusta olevan; myrkky on nähtävästikin liian syvälle imeytynyt minuun; ei näy saavan rankaisemalla hengittää tätä ilmaa monen pitkän ajast'ajan kuluessa! Kauan olen epäröinyt, kirjoittaisinko sinulle tämän kirjeen; minua hirvittää, ajatellessani, mitä sinä sen johdosta päätät; minä luotan aina vaan rakkauteesi. Mutta minun mielestäni olisi ollut tunnotonta salata sinulta totuutta, sitä enemmän, koska sinä kaiketikin olet jo ryhtynyt ensimmäisiin toimiin aikeemme toteuttamiseksi. Oi se oli ihana aie, mutta mahdoton panna toimeen. Ystävä armas, pidä minua tyhjänä, heikkona naisena, ylönkatso minua, mutta älä minua hyljää, älä hyljää Irinaasi!… Minulla ei ole voimaa jättää tätä piiriäni, mutta en voi siinä sinuttakaan elää. Me palajamme piakkoin Pietariin, tule sinne, asu siellä, me hankimme sinulle siellä tointa, sinun tähän-astiset ponnistuksesi eivät mene hukkaan, sinä pääset käyttämään niitä hyödylliseen vaikutukseen… mutta pysy vaan läheisyydessäni, rakasta vain minua sellaisena kuin olen, kaikkine heikkouksineni ja virheineni, ja muista: ei kenenkään sydän ole oleva sinulle niin hellästi uskollinen kuin sinun Irinasi sydän. Tule pian luokseni; en saa hetkeäkään rauhaa, ennenkuin olen sinut kohdannut.
Sinun, sinun, sinun I."
Hurjasti hulvahti veri Litvinowin päähän, laskeutui sitten verkalleen ja raskaasti hänen sydämmeensä, ja kiveksi se sinne jähmettyikin. Hän luki Irinan kirjeen uudelleen ja hervahti, kuten kerran ennen Moskovassakin, vaipui voimatonna sohvalle ja istui siinä liikahtamatta. Pimeä pohjattomuus saarsi hänet äkisti joka haaralta, ja mielettömästi, hurjasti hän tuijotti tuohon pimeyteen. Niin muodoin jälleen, jälleen petosta, taikka ei, petostakin pahempaa — valhetta ja halpamaisuutta… Elämä on murrettu, kaikki on reväisty irti juurineen, perustuksiaan myöten, ja se ainoakin, mihin vielä olisi voinut tarttua, viimeinen tuki — säpäleinä sekin.
— "Tule meidän perässämme Pietariin", toisteli hän, sydämmessään katkerasti nauraen; "me hankimme siellä tointa sinulle… Toimiston päällikkökö minusta siellä tehdään, vai mikä? Ja ketä ovat nuo me? Tuossapa nyt tuli näkyviin hänen menneisyytensä! Siinä se nyt on, tuo salainen, tuo muodoton ydinkohta, jota minä en tunne, vaan jonka hän sanoi tahtovansa sovittaa ja polttaa kuin tulessa! Siinä se nyt on, tuo vehkeitten, salaisten suhteitten maailma, täynnä Belskien ja Dolskien juttuja… Ja mikä tulevaisuus, mikä ihana tehtävä minua odottaakaan! Elää hänen läheisyydessään, käydä häntä tervehtimässä, jakaa hänen kanssaan muotidaamin irstaisia haaveita, sellaisen, joka on tuskastunut ja kyllästynyt maailmaansa eikä kumminkaan voi elää ulkopuolella sen piiriä, olla hänen kotiystävänänsa ja tietysti herra kenraalin myös… kunnes oikku on ohitse, ja plebeiji-ystävä on kadottanut pikanttisuutensa, ja hänen sijaansa astuu tuo samainen lihava kenraali tai herra Finikow, kas se se on mahdollista ja suloista ja kenties hyödyllistä — mainitseehan hän kirjeessäänkin minun kykyjeni hyödyllisestä käyttämisestä — mutta tuo aie — se on mahdoton panna loimeen, mahdoton!"
Litvinowin sielussa sävähteli äkkinäisiä, hurjia raivonpuuskia, niinkuin ilmassa viuhahtelee vihureita ukon-ilman edellä… Jok'ainoa lause Irinan kirjeessä suututti häntä, nuo vakuuttelut hänen tunteittensa kestävyydestä nekin loukkasivat häntä.
— Min'en jätä tätä asiaa sikseen! — huudahti hän; — min'en salli hänen leikitellä niin armottomasti minun elämälläni…
Hän hyppäsi pystyyn, sieppasi hattunsa, mutta mitä oli tehtävä? Juostako Irinan luokse? Vastatako hänen kirjeesensä? Hän pysähtyi; kädet hervahtivat.
Todellakin: mitä oli tehtävä?
Eikös hän juuri itse ollut jättänyt tuota ankaraa ratkaisua Irinan valinnan varaan? Valinta oli käynyt toisin kuin Litvinow olisi suonut… mutia tämän vaaran alaisiahan kaikki valinnat ovat. Irina oli tosin muuttanut päätöksensä; hän itse oli ensimmäisenä ilmoittanut tahtovansa hyljätä kaikki ja seurata häntä, mutta eihän hän nyt vikaansa peittelekään, sanoohan hän suoraan olevansa heikko nainen. Irina ei ole tahtonut pettää häntä, hän on pettynyt omassa itsessään… Mitäpä siihen olisi sanomisia? Ei hän ainakaan teeskentele, ei viekastele… hänen kirjeensä on suoraa puhetta, säälimättömän suoraa. Eihän mikään pakottanut Irinaa heti lausumaan mieltänsä, eihän mikään estänyt häntä rauhoittelemasta Litvinowia, venyttämästä asiata ja jättämästä kaikkea epätietoiseksi hamaan siihen asti… kuin olisi miehensä kera lähtenyt Italiaan!… Mutta sittenkin on Irina murhannut hänen elämänsä, murhannut kaksi elämää!… Vähänkös sitä tapahtuu!
Mutta Tatjanan edessä Irina ei ole syypää. Hän yksin, Litvinow, hän yksin on syyllinen, eikä ole hänellä oikeutta puistaa päältään sitä edesvastausta, jonka hän nurjalla menettelyllänsä on raskaana taakkana hartioilleen sälyttänyt…
Niin kyllä; mutta mitä olisi tehtävä nyt?
Hän heittäysi jälleen sohvalle, ja jälleen kului hetki hetken perästä synkkänä, sanatonna, jäljettömästi, ahmivalla kiiruulla…
— Vai olisiko tehdä, niinkuin hän sanoo? — sävähti hänen mielessään. — Hän rakastaa minua, hän on minun; eiköhän tuo viettämys toisiimme, luo intohimo, joka monen vuoden perästä puhkesi ilmi niin voimakkaana, — eiköhän se ole jotain, jota on mahdoton välttää, mahdoton vastustaa, niinkuin luonnonlakiakin? Asua Pietarissa… ja olenko minä sitten ensimmäinen, joka olisi moisessa asemassa? Ja missäpä me tyyssijan muuallakaan saisimme?…
Hän vaipui mietteisin, ja Irinan haamu, sellaisena kuin se ikipäiviksi oli painunut hänen viimeisiin muistelmiinsa, astui hiljaa hänen eteensä…
Mutta hetkeksi vain… Hän tointui jälleen ja sysäsi uudella suuttumuksen puuskalla luotaan sekä nuo muistelmat että tuon lumoavan haamun.
— Sinä tarjoat minun juoda tuosta kultaisesta maljasta, — huudahti hän — mutta myrkkyä on sinun juomassasi, ja loalla ovat valkoiset siipesi saastutetut… Pois! Jäädä tänne sinun kanssasi sen perästä kuin minä… olen ajanut pois, ajanut pois morsiameni, — se olisi konnan työtä!
Hän puristi haikealla mielin käsiään yhteen, ja syvyydestä kohosi näkyviin muuan toinen haamu, kärsimyksen leima liikkumattomissa piirteissä, äänetön nuhde jäähyväiskatseessa…
Ja silleen kitui Litvinow vielä kauan aikaa; kauan heittelihe sinne tänne hänen runneltu mielensä, kuni sairas kovassa taudissa. Ensi hetkestä saakka oli hän aavistanut tällaista asian loppua… alussa se oli ilmestynyt hänelle kaukaisena, hiukan häämöittävänä pilkkuna keskellä sisällisten taistelujen tuuliaispäitä ja pimeyttä; sittemmin se oli alkanut astua yhä lähemmäs ja lähemmäs ja oli vihdoin kylmänä säilänä pistänyt häntä sydämmeen.
Litvinow veti vielä kerran nurkasta esille matkalaukkunsa, vielä kerran pani hän siihen kaikki tavaransa hätäilemättä, vieläpä omituisella tympeällä huolellisuudellakin, soitti passarin, suoritti laskunsa ja lähetti Irinalle näin kuuluvan venäjänkielisen kirjeen:
"En tiedä, lienettekö tällä erää syyllisempi edessäni kuin silloinkaan; sen vaan tiedän, että isku oli tällä kertaa paljoa ankarampi. Kaikki on lopussa. Te sanotte minulle: 'minä en voi', ja minä toistan teille samoin: minä en voi… sitä, mitä te tahdotte. En voi, enkä tahdo. älkää vastatko minulle. Te ette kykene antamaan minulle sitä ainoata vastausta, minkä minä ottaisin vastaan. Minä lähden huomenna varhain ensimmäisellä junalla. Jääkää hyvästi, olkaa onnellinen… Emme kaiketikaan enää näe toisiamme."
Litvinow ei liikahtanut huoneestansa koko iltana; Jumala ties, lieneekö hän mitä odottanut.
Kello seitsemän tienoissa illalla lähestyi kahdestikin hotellin kuistia muuan nainen, musta mantilli yllä, harso silmillä. Astuttuaan vähän loitommas ja katseltuaan jonnekin kauas, teki hän äkkiä kädellään päättävän liikkeen ja läksi kolmatta kerta kuistia kohti.
— Minne matka, Irina Pavlovna? — kuului hänen takanaan muuan kiihkeä ääni.
Irina katsahti vavahtaen taakseen. Potugin kiirehti siellä hänen luokseen.
Irina pysähtyi, mietti hetkisen ja syöksi hänen luokseen, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.
— Viekää, viekää minut pois, — puhui hän hengästyen.
— Mikäs teidän nyt on, Irina Pavlovna? — jupisi Potugin, hämmästyen.
— Viekää minut pois — toisti hän entistä kiihkeämmin, — ellette tahdo, että minä jäisin ainaiseksi tuonne!
Potugin nyökkäsi nöyrästi päätänsä. He kiirehtivät pois.
Seuraavana aamuna aikaisin, kun Litvinow oli jo matkalle lähtemäisillään, astui hänen huoneesensa — samainen Potugin.
Hän lähestyi Litvinowia ja puristi ääneti hänen kättään. Litvinow ei virkkanut hänkään mitään. Kumpikin näytti olevan hieman hämillään, ja turhaan koetteli kumpikin myhähtää.
— Tulin toivottamaan teille onnellista matkaa, — virkkoi Potugin viimein.
— Mistäs te tiesitte minun lähtevän tänään? — kysyi Litvinow.
Potugin katseli ympäri lattiaa.
— Onpahan vaan minulla tieto siitä, niinkuin näette. Meidän viimeinen keskustelumme se sai niin kummallisen käänteen. Minä en tahtonut erota teistä, ennenkuin olin saanut lausua teille sydämmellisen sympatiani.
— Sympatianne nyt… kun lähden pois?
Potugin katsahti murheellisesti Litvinowiin.
— Voi, hyvä Grigori Mihailovitsh! — aloitti hän, huoaisten; — ei meillä nyt ole aikaa tuollaisiin hivuksen halkomisiin ja väittelyihin. Mikäli minä olen huomannut, ette te kovinkaan innokkaasti harrasta kotimaista kirjallisuutta, ja siitä syystä ei liene teille Vasjka Buslajewkaan kovin tuttu.
— Kuka?
— Vasjka Buslajew, huima poika Novgorodista, Kirsha Danilowin kokoelmassa.
— Mikä Buslajew? — kyseli Litvinow, hieman ymmällä näin äkkinäisestä puheen käänteestä. — En minä tunne sellaista.
— Välipä sillä! Katsokaas, minä tahdon vaan kiinnittää huomiotanne erääsen seikkaan. Vasjka Buslajew, saatuaan maanmiehensä toivioretkelle Jerusalemiin ja uituaan siellä, heidän suureksi kauhukseen, ilki alastomana pyhässä Jordanin joessa, sillä hän ei sanonut uskovansa "ei aivastuksia eikä unia eikä myöskään variksen vaakumista", — tämä samainen logillinen Vasjka Buslajew kiipeää sitten Taborin vuorelle, mutta tämän vuoren huipulla on iso kivi, jonka ylitse kaikenkaltaiset ihmiset ovat turhaan hypätä koettaneet… Vasjkan tekee mieli koetella onneansa hänenkin. Osuu tuosta hänen tielleen kuolleen pääkallo, ihmisen luu. Vasjka sysäisee sitä jalallaan. Ja silloin puhuu hänelle pää tällä tavalla: "Mitäs siinä sysit? Osasin minä elää, osaan minä tomussakin loikoa — ja niin se käy sinunkin." Ja niin kävikin: Vasjka hyppää kiven yli ja oli jo pääsemäisillään toiselle puolelle, mutia kanta hipasi kallioon, ja hän taittoi niskansa. Ja sallikaa minun tähän ohimennen huomauttaa, että minun ystäväni, slavofiilit, jotka ovat niin kärkkäitä sysimään jalallansa kaikenlaisia kuolleitten kalloja ja mädänneitä kansoja, — heidän ei haittaisi vähäsen mietiskellä tätä tarua.
— Mutta mitäs tämä oikeastaan tarkoittaa? — keskeytti vihdoin Litvinow maltittomana. — Suokaa anteeksi, minun pitäisi jo…
— Tätä se tarkoittaa, — vastasi Potugin, ja hänen silmissään välähti niin hellä ystävällisyys, ett'ei Litvinow olisi osannut häneltä sellaista odottaakaan; — tätä se tarkoittaa: te ette sysi ettekä lyki kuolleen ihmisen kalloa, ja siksipä teidän kenties, hyvyytenne tähden, on sallittukin päästä kovan-onnen kiven yli. En tahdo enää viivytellä teitä; sallikaa minun vain syleillä teitä jäähyväisiksi.
— En yritäkään hypätä, — virkkoi Litvinow, suudellen Potuginia kolme kertaa. Hänen sielunsa murheellisiin luuloisin liittyi tuokioksi sääli tuota yksinäisiä poloista kohtaan. — Mutta matkalle nyt…
Hän alkoi hääräillä.
— Antakaas minunkin kantaa jotain, — tarjoutui Potugin.
— Ei, kiitoksia, älkää vaivatko itseänne; kyllä minä itsekin…
Hän pani lakin päähänsä ja tarttui käsilaukkuunsa.
— No niin — virkkoi hän, seisten jo kynnyksellä, — te sanoitte nähneenne hänet eilen?
— Näin.
— No… mitäs hän?
Potugin oli tuokion ääneti.
— Hän odotteli teitä eilen… ja odottelee teitä tänäänkin.
— Vai niin! Sanokaa sitten hänelle… Tahi ei, ei tarvitse, ei tarvitse. Hyvästi!… Hyvästi!
— Jääkää hyvästi, Grigori Mihailovitsh!… Ja vielä sananen! Kyllä te ennätätte kuulla minua; junan lähtöön on vielä runsasta puoli tuntia. Te palajatte nyt Venäjälle… Te ryhdytte siellä… aikaa voittaen… toimimaan… Sallikaa vanhan lörpön — ja minähän valitettavasti en muuta ole kuin lörppö — sallikaa minun antaa teille matkaevääksi muuan neuvo. Joka kerta kuin ryhdytte johonkin asiaan, kysykää itseltänne, teettekö palveluksen sivistykselle — tämän sanan täydessä, perinpohjaisessa merkityksessä — edistättekö jotain sen aatteista, onko teidän toimellanne se pedagoginen, europalainen luonne, joka yksistään on hyödyllinen ja hedelmällinen nykyaikana! Jos niin on, — käykää pelvotta eteenpäin: te olette oikealla tiellä, ja työnne saa siunauksen! Ette enää ole yksinänne, Jumalan kiitos! Te ette ole oleva "kylväjä korvessa"; meilläkin alkaa jo olla työntekijöitä… pionierejä… Mutta… teilläpä on nyt muuta mielessä. — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako minua!
Litvinow kiiruhti juoksujalassa portaita alas, heittäysi vaunuihin ja saapui asemalle, kertaakaan katsahtamatta kaupunkia, jonne oli jäänyt niin suuri osa hänen elämäänsä… Hänestä tuntui kuin antautuisi hän nyt aallon valtaan; se tempasi hänet, se läksi viemään häntä, ja lujasti hän päätti olla vastustamatta sen vetämystä; kaikesta muusta tahdon ilmauksesta hän oli luopunut.
Hän oli jo astumaisillaan vaunuun.
— Grigori Mihailovitsh… Grigori… kuului takaa rukoileva kuiske.
Hän säpsähti. Olisiko se todellakin Irina? Hän se on. Kietouneena naispalvelijansa shaaliin, matkahattu aamuasuisilla hivuksillaan, seisoo hän asemasillalla ja katsoo häneen himmein silmin. "Palaja takaisin, palaja takaisin; minä tulin sua noutamaan", — näin ne haastavat, nuo silmät. Ja mitä kaikkea ne hänelle lupailevatkaan! Irina ei liiku, hän ei kykene lisäämään sanaakaan; kaikki, yksin hänen pukunsa epäjärjestyskin, kaikki hänessä rukoilee armahtamista…
Tuskin jaksoi Litvinow pysyä alallaan; hän oli syöksemäisillään Irinan luokse… mutta aalto, jonka valtaan hän oli antautunut, otti omansa… Hän hyppäsi vaunuun ja, kääntyen ympärinsä, osoitti Irinalle paikkaa vieressään. Irina ymmärsi hänet. Vielä ei olisi myöhäistä. Yksi ainoa askel vaan, yksi ainoa liike, niin jo olisivat he lähteneet kiitämään kohti hämärää kaukaisuutta, nämä kaksi ainaiseksi yhdistettyä elämää… Heidän epäröidessään kuului kimeä vihellys, ja juna läksi liikkeelle.
Litvinow heittäysi selkämyksen nojaan. Irina lähestyi huojuen asemasillan penkkiä ja vaipui siihen, herättäen hämmästystä eräässä ylimääräisellä säännöllä palvelevassa virkamiehessä, joka sattumalta oli joutunut asemalle. Tämä diplomaatti tunsi Irinaa hyvin vähän, mutta oli hyvin hänestä intressautunut. Nähtyään Irinan olevan kuin täi liuoksissa, luuli hän, että nyt oli tapahtunut "une attaque de nerfs",[122] jonka vuoksi hän, kuten "un galant chevalier"[123] konsanaankin, oli velvollinen rientämään avuksi. Mutta vielä suuremmaksi kävi diplomaatin hämmästys, kun Irina, tuskin kuultuaan hänen ensimmäisen sanansa, äkkiä nousi ylös, lykkäsi luotaan hänelle tarjotun käden ja kiirehti kadulle. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut sakeaan usvaan, joka on niin omituista Schwarlzwaldin ilmastossa syksyn ensi päivinä.