VIII
Kerjäläisten pesä.
Meidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu olivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä ja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä Kerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat häntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille, jotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa tahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen esimerkkiään.
Heti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi Hannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja tarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen:
"Mikä pahankurinen elukka tuo oli! Olen aina luullut itseäni tavallisen hyväksi ratsumieheksi; mutta saakeli soikoon! sillä ei olisi kukaan muukaan ratsastanut. Eipä tuo Block-velikään kyennyt sitä ohjaamaan — sillä siitä päästään. Missähän herra Treslong lienee? Ei suinkaan hän vielä ole lähtenyt; — toivon, ettei hän palaa Rookery'yn ilman minua, sillä yksin en ainakaan sinne osaa."
"Hannu! Hannu!" kuului Treslongin kuiskaava ääni.
Hannu katseli joka taholle, mutta ei keksinyt ketään, kunnes hän kuultuaan uudestaan mainittavan nimeään, äkkäsi katossa aukon, josta tikapuita myöten pääsi heinäparvelle. Aukosta näkyivät Treslongin kasvot.
"Tule tänne niin pian kuin pääset. Meitä ei saa kukaan nähdä emmekä saa täältä lähteä ennen pimeän tuloa. Olisi parempi, jos ottaisit satulan kokonaan pois hevosen selästä."
Hannu totteli näitä käskyjä ja oli pian ylhäällä herran vieressä, joka oli tehnyt itselleen heinäkasaan sangen mukavan sijan. Hän kutsui Hannua istumaan viereensä kallistelemaan viinipulloa, jonka sisällöllä hän itse valeli kurkkuaan. Samalla kuului kaukaista kellojen kilinää.
"Kuuletko tuota?" sanoi Treslong; "nuo kellot varoittavat minua lähtemästä ennen pimeää. Ne kuuluvat eräänlaisista sotaväen vaunuista, ja aivan luultavaa on, että näitä johtaa joukko vakoilijoita, jotka kenties seuraisivat meitä piilopaikkaamme. Mutta mistä olet noin komean hevosen hankkinut, häh?"
"Niin, se onkin todella komea, Teidän Armonne", sanoi Hannu mielissään, "mutta se on virmapäinen otus, sen voin vakuuttaa; harva mies sen selässä pysyy".
"Sitä minäkin ajattelin", sanoi Treslong vakavasti, "kun tänään näytit ratsastustaitoasi pihamaalla".
"Se oli Blockin hevonen eikä minun", vastasi Hannu viattomasti; "se on vanha koni; mutta pahaksi onneksi satula pääsi irti ja minä luiskahdin maahan. Ei sitä voi verratakaan minun hevoseeni."
"Vai niin!" vastasi Treslong; "minä luulin sitä pahankuriseksi elukaksi, jolla ylipäänsä ei kukaan voisi ratsastaa".
Hänen silmissään oli ivallinen tuike, kun hän katseli Hannua, ja tämä näytti varsin ällistyneeltä, huomatessaan, että toinen oli kuullut, mitä hän oli itsekseen puhunut. Treslong nauroi, mutta lausui ystävällisesti:
"Älä ole milläsikään, Hannu. Et sinä pudonnut sentähden että olit taitamaton ratsastaja; ei suinkaan. Hevosen eleistä päätin, että Block, tai mikä hänen nimensä lienee, oli tahtonut tehdä sinulle tepposet ja pistänyt satulan alle pähkinän, jonka kalvamista hevonen ei voi kärsiä. Silloin minä, kun hevonen tuotiin takaisin tänne, käskin isännän toistaa saman tempun, ja sinä näit, että Block sai kokea samaa kuin sinäkin." — "Kyllä minä vielä maksan hänelle takaisin tämän ketun koukun", arveli Hannu.
Samassa kuului liikettä seinän puolelta ja heti sen jälkeen tuli tallin takana sijaitseva piha täyteen valjastamattomia, yhteen sidotuita hevosia, joita viisi kuusi rakuunaa talutti.
"Mikä vahinko", kuiskasi Treslong, "etten tuosta tiennyt mitään! Jos tänä iltana olisimme olleet Dirk's Castlen tykönä, olisimme käyneet noitten poikien kimppuun matkalla — heillä on varmaan hyvät rahat myötänsä — ja tappaneet heidän hevosensa, sillä ne ovat aiotut sotaretkelle Frislantia vastaan."
Dirk's Castle oli toinen Kerjäläispesä vähän matkan päässä nykyisestä
Waterloosta ja siellä heitä kävi kosolta.
"Minun luullakseni ei tänä yönä enää saada mitään aikaan", arveli
Hannu. "Oletteko, herra, koonnut kaikki Kerjäläiset Rookery'yn?"
"Melkein kaikki ovat siellä saapuvilla huomenna", vastasi Treslong; "mutta minusta se ei kelpaa muuksi kuin varastopaikaksi. Se on liian lähellä Brüsseliä, ja minä luulen että sitä jo epäilläänkin. Meidän täytyy olla varoillamme. Kuinka Yonker Galaman ja sinun laitasi viimeaikoina on ollut? Oletteko olleet suurissa vaaroissa?"
"Ainoa veri, minkä olen nähnyt kahteen kuukauteen, vuoti tänä aamuna", vastasi Hannu yhtä tyynesti kuin olisi puhunut päivällisruuastaan. "Sotilas oli kyllä nöyrä, mutta kapteeni ei tahtonut olla siivolla, joten mitä muuta saatoin tehdä?" Tästä jutusta huomasi Treslong, että he olivat seuranneet espanjalaista kapteenia ja hänen palvelijaansa Gentistä vähäiseen kapakkaan, alottaneet siellä riidan näiden kanssa, sitoneet palvelijan ja panneet hänen suuhunsa kapulan, sillä välin kun kapteeni, joka, kuten Hannu sanoi, ei tahtonut olla siivolla, tapettiin tai haavoitettiin kuolettavasti. Näiltä olivat he riisuneet vaatteet, pukeneet itse ne ylleen ja valepuvussa jatkaneet matkaansa. Näin täytyi jaloimpainkin miesten usein vuodattaa lähimäistensä verta ja vasten tahtoaan käyttää keinoja, joita heidän sydämensä inhosi. Yonker Galama olisi tahtonut vain vangita nuo kaksi miestä, mutta Hannu, joka suoriuduttuaan sotamiehestä oli tulistunut kapteenin vastarinnasta, menetteli tämän suhteen tavalla, joka oli enemmän hänen raaemman luonteensa mukaista.
Heidän vielä tästä puhellessaan kuului tallin ovi aukenevan ja ääniä kajahti ylös parvelle. Treslong viittasi Hannua olemaan vaiti ja ryömi aukolle, jonka hän varovaisuuden vuoksi oli sulkenut, vedettyään ensin tikapuut ylös. Hän avasi luukkua noin tuuman verran ja katsoi alas. Vaikka tallissa oli jokseenkin pimeä, erotti hän isännän, joka puheli kolmen miehen kanssa; näillä oli väljä viitta yllään ja espanjalaisen rakuunan kypäri päässä.
"Te näette, isäntä", sanoi eräs, joka näytti olevan rakuunien päämies, "ettemme tänä iltana enää ennätä Brüsseliin, sillä sinne on vielä seitsemän peninkulmaa ja me olemme jo kulkeneet hyvän matkan. Paitsi sitä sataa ja on pimeä. Teidän täytyy tähän talliin laittaa tilaa hevosillemme, ja niitten miesten, jotka eivät ole vartioimassa, täytyy saada maata teidän heinäparvellanne. Olkaa huoleti, he eivät vahingoita teitä millään tavalla."
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi isäntä, "käyttäkää parhaaksenne kaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette. Ne miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata ullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa. Luhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran, että kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla vajassa."
"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen huone, kortteja ja viiniä viljalta!" oli upseerin vastaus, kun hän jätti tallin.
Treslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.
"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen", kuiskasi hän; "espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä tehdään?"
Tähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen toisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän vakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät ja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä Treslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät näin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä virtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka. He päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä koitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että heidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.
Mutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka kaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa siksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille piilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli matkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat kapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja jota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten kokouspaikkaan.
Tässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on ollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa. Olemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut vastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua kardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat toivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta, havaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi, mutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä aateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia anomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan inkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän vanhat etuoikeutensa takaisin.
Huhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä, joitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin veli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta urhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen, vaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar, neuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin julki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle tilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa. Tällöin Barlaiment, hänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös oli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo mainiot sanat: "Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän he ole kuin joukko kerjäläisiä." [Gueux, ranskalainen sana, joka suomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]
Tämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja painui syvälle heidän mieleensä. — Kun hallitsijatar 6:nnen päivän iltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet komeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja. Viinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko aatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon teräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi heille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan, toi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän täytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: "Vivent les gueux!" (Eläköön Kerjäläiset!)
Tämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten taputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin ja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja pilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi viinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa malttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin, kypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut hirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä hirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin oli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.
Kuten alussa olemme maininneet, pakeni osa näistä aatelismiehistä, kun Alba tuli maahan, ja toinen osa yhtyi sissikunniksi, jotka säilyttivät vanhan Kerjäläisnimen. Moni sissi otti kuitenkin tämän nimen voidakseen mukavammin ryöstää ja riistää, mikä ei kummastuttane ketään, joka tuntee maan silloisen tilan. Kaikesta huolimatta hyödyttivät he suuresti vapauden asiaa sillä, että sieppasivat pois kirjeitä ja sotavaroja ja toivat alati prinssille tietoja kaikesta, mitä tapahtui.
Alba ja hänen apulaisensa ponnistivat kaikki voimansa hajoittaakseen näitä sissikuntia, ja heillä oli osaksi menestystä; mutta päämääräänsä he eivät saavuttaneet: heidän ei onnistunut saada haltuunsa prinssin salaista kirjevaihtoa. He saivat kyllä joskus käsiinsä kirjeitä, mutta näissä oli ajatus niin peitetty ja nimet niin epämääräiset, ettei niistä saatu mitään selvää. Herttua, jesuiitat ja inkvisitsioni olivat tuskissaan. He tiesivät, että asia tapahtui melkein heidän silmäinsä edessä, mutta eivät saaneet syyllistä kiinni. Niin valppaita ja tarkkoja olivat nuo muuten huolettomat ja hurjapäiset Alankomaitten vallan ensi perustajat, joitten kokouspaikassa nyt aiomme käydä ystäväimme Treslongin ja Hannun seurassa.
Vaikkei vielä ollut myöhäistä, vallitsi metsässä jo täysi hämärä. Taivas oli pilvessä eikä kenenkään, joka ei hyvin tuntenut seutua, ollut mahdollista osata perille taajan varvikon lävitse, jota ei ihmisjalka koskaan näyttänyt särkeneen. Mutta nuo kaksi miestä osasivat tiensä aivan täsmälleen.
Treslong kulki edellä, Hannu perässä, ja näin etenivät he varovasti, mutta nopeaan. Muutamin paikoin täytyi heidän työntää syrjään ne oksat, jotka sulkivat heiltä tien, toisin paikoin saivat he polvia myöten kahlata jonkun lätäkön tai suorämeen läpi ja välistä näytti siltä kuin he ainoastaan miekalla saisivat tien auki itselleen, kunnes he jollakin äkkikäänteellä taas pääsivät polulleen.
Heidän näin kulkiessaan, kaikui metsässä yhtäkkiä pöllöhaukan käheä kirkuna, ja lehdistä kuului kahinaa ikäänkuin olisi säikähtynyt lintu paennut pesästään. Treslong oli tuskin kuullut tuon äänen kun hän sovitti sormet huulilleen ja vastasi samanlaisella kirkunalla, jonka jälkeen hän seisahtui kuuntelemaan: Tuokion kuluttua astui pari askelta heistä, suuren puun takaa esille musta haamu, joka meni Treslongia vastaan ja kuiskasi:
"Kuka teidän kanssanne on?"
"Tuttavasi, Jonathan, — Musta Hannu", vastasi Treslong.
"Hyvä!" sanoi haamu tyytyväisellä äänellä ja tarttui Hannun käteen sydämellisesti sitä puristaen. "Kuinka sinä jaksat, Hannu? En ole nähnyt sinua moneen aikaan."
"Pöllö on mainion hyvä tänä iltana", sanoi Hannu katellen sydämellisesti vartiaa, jota oli kutsuttu Jonathaniksi. "Missä hän on?"
"Pohjoispuolinen istuu tuossa puussa. Tänä iltana se on Tuomas."
Treslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen päässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta, varvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat puut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut kasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli se ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon väkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa linnansa vahvain muurien sisään. Näistä ei enää ollut pystyssä kuin kaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet ja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti tiheästi seiniläitä ja pensaita. Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka olivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä korkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, — siinä koko tuo ennen varsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen asukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt, kun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat isänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.
Varovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa pohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen, jonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä välähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi: "tunnussana!"
Tunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat muurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä tieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja kätteli sydämellisesti vastatulleita.
"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?" kysyi Treslong vahtimieheltä.
"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa viskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he yrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?"
"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria."
Treslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui ja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan heidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua ja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka noudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan laskuoven ja teljetä sen.
He olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli entisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli vieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset olivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi räjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta siellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty samettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään, jota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.
Etumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä. Pari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki pöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta lamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.
Sillä puolen pöytää, joka oli tikapuitten lähellä, istui viisi miestä, jotka iältään olivat noin neljän- ja kuudenkymmenen vuoden välimailla ja näyttivät sangen vakavilta ja totisilta. Kahden ystävämme tulo keskeytti heidän vilkkaan pakinansa. Vastapäätä heitä nähtiin ihan toisenlainen seura. Siellä oli permanto peitetty oljilla ja niillä loikoili eri asennoissa kuusitoista kaikenikäistä ja kaikennäköistä miestä. Tämä joukko olisi vasta kelvannut maalarin kuvattavaksi! Tuossa venyi hoikka, hienonnäköinen nuorukainen, karkea maamiehenmekko yllään; tuossa iloinen, punanenäinen sotamies, munkin kaapuun puettuna ja juoden viiniä hopeisesta suitsutusastiasta, joka nähtävästi oli kuulunut johonkin alttariin. Yhdessä nurkassa istui harteva veikko, haarniskaansa kiillottaen; tätä varten oli hänellä kalkkia ja vettä astiassa, josta ennen oli kastettu lapsia; toisessa nurkassa makasi syvässä unessa mies, jonka tulipunaiset posket, epätasainen hengitys ja sidottu otsa osoittivat, että uni oli haavakuumeen synnyttämää. Hänen vieressään hioi toinen Kerjäläinen miekkaansa, välittämättä siitä opetuksesta, jonka haavoitetun esimerkki antoi. Pöytä oli täynnä kaikenlaisia aseita ja niitten keskellä oli hopeaisia ja muita astioita, joita oli ryöstetty kirkoista, luostareista ja pappiloista. Valo, joka lankesi tuohon kirjavaan seuraan ja toisen holvin esirippuun, loihti todella omituisen, viehättävän näyn katsojan eteen. Suurin osa kulutti aikaansa pilapuheilla ja kortinlyönnillä.
On selvää, että vastatulleet miehet liittyivät kumpainenkin siihen seuraan, joka parhaiten vastasi hänen virkaansa ja säätyänsä. Niinpä Hannukin, tervehdittyään nöyrästi noita viittä miestä tikapuitten vieressä, meni pöydän alapäähän, jossa hänen hilpeät toverinsa, jotka näyttivät erittäin suosivan häntä, sydämellisesti, melkein meluten, ottivat hänet vastaan ja tarjosivat hänelle sijaa keskellään.
"Onko kukaan tuonut uutisia Brüsselistä sillä aikaa kun minä olin poissa?" kysyi Treslong vanhanpuoleiselta mieheltä, joka oli jalon, mutta surumielisen näköinen.
"Mikäli tiedän, ei kukaan ole tuonut", vastasi eräs, jonka nimi oli Verveen, "mutta minun luullakseni ei tarvitse epäilläkään, että mestaus tapahtuu huomenna tai ylihuomenna. — Odotin, että teillä olisi Yonker Galama mukananne. Missä hän on?"
"Hän on lähtenyt Brüsseliin, mutta palaa tänne ennen pitkää. Hän on hankkinut itselleen espanjalaisen upseerin vaatteet, eikä siis ole paljon pelkäämistä. Hän voi hankkia meille parhaimmat tiedot, sillä hän käy Broodhuysissä, jonka hoitaja tyttärineen on hänen tuttavansa, kuten ehkä tiedätte."
"En luule, että hän näyttäytyy kartanon hoitajalle", sanoi ensimäinen puhuja; "mutta eikö Yonkerilla liene tietoja prinssistä? Olen kuullut, että tämä aikoo viedä Frislantiin lisävoimia kreivi Ludvigille; sillä jos siinä on perää, että Alba itse lähtee sinne, saa kreivi nähdä kovat. Minä pelkään ettei hän voi mitään Alban kourissa. Hän on niin nuori ja niin pikainen."
"Se se on, joka pilaa kaikki meidän hankkeemme, ja minä pelkään, että sen kautta koko asiamme vielä joutuu hukkaan", sanoi maltittomasti muuan toinen vastapäätä häntä. Hänellä oli sotaisa ulkomuoto, mutta hänen kasvoistaan näki, ettei hänessä ollut rahtuakaan Treslongin vankkaa ryhtiä eikä itsenäisyyttä. Vähäpätöisemmistä toimista hän kyllä kunnolla suoriutui, mutta päälliköksi hän ei sopinut. Hän oli nuorin vesa von Hagendorp'ien vanhasta suvusta ja oli ollut niitten liitossa, jotka veivät valituskirjan Margarethalle. "Minä tiedän", lausui hän, "että kymmenestä maakuntalaisesta yhdeksän julkisesti menisi prinssin puolelle, jos vain saisimme kelpo kenraalin, jonka kyky herättäisi luottamusta. Mutta kukapa nyt moittii ihmisiä siitä, etteivät he tottele meidän kehoitustamme, kun sellaisia kummia tapahtuu, että vihollinen hävittää itseään puolta suuremman sotajoukon, kuten tuon kavaltajan Villars'in johdolla kävi."
Pietari Blink
Kova naurun remahdus pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa. Kun hän loi silmänsä sinnepäin, näki hän, kuinka Hannu, komea messukasukka yllään, istui tyhjän viinitynnyrin päällä ja oli lukevinaan tai veisaavinaan jotakin kirjasta, jota hän piti kädessään. Kerjäläiset hänen ympärillään nauraa hohottivat täyttä kurkkua.
Treslong koputti tikarinsa kahvalla kolmasti pöytään ja saatuaan näin naurun vaikenemaan lausui hän:
"Toivoakseni liittolaiset eivät unohda, että asiamme on pyhä, että täältä Brüsseliin on tuskin kolmea peninkulmaa ja että meidän pitää karttaa kaikkea tarpeetonta hälinää. Meidän tulee ajatella, ettemme ole tulleet tänne huvittelemaan."
Kun hän näki sanansa tehoavan kuten hän oli tahtonut, jatkoi hän keskeytynyttä puheluaan von Hagendorpin kanssa:
"Minä en moiti kansaa siitä, ettei se nosta kapinaa; mutta siitä täytyy minun sitä moittia, ettei Pietari Blink se runsaammin anna rahallista avustusta. Te tiedätte kuinka pahasti prinssi pettyi, kun hän huomasi, että ainoastaan puolet siitä rahasta, joka tarvittiin armeijan asettamiseen, oli saatu kokoon. Ja kuinka voitte toivoakaan, että hyvä kenraali suostuu johtamaan armeijaa, kun hän tietää, että sotaväki ennenkuin kuukausi on kulunut ryhtyy kapinaan palkan puutteesta? Jos ihmiset pelkäävät joutuvansa vankeuteen tai teloituslavalle, sentähden että herttua himoitsee heidän tavaraansa, niin miksi eivät he anna sitä niille, jotka taistelevat heidän turvallisuutensa puolesta? Kreivi Ludvig voisi tällä hetkellä marssia Brüsseliä vastaan, jollei hänen väkensä olisi kapinanhankkeissa."
"Luuletteko että voimme Ranskasta toivoa jotain apua?" kysyi Verveen, joka ennen oli ollut sihteerinä jonkun mahtavan aatelisherran luona ja tavallaan siis oli valtioviisas. "Kuningas on sopinut hugenottein kanssa ja näyttää suosivan meitä. Coligny tajuaa hyvästi kaikki sota-asiat ja hän suostuttaa kyllä kuninkaan meitä auttamaan, kun hän vain saa tietää, että me haluamme tunnustaa hänet maakuntain herraksi."
"Ja sitäkö te haluatte?" kysyi neljäs, jolla oli osaksi siviili-, osaksi sotamiehen puku, ja jonka kasvoista, kun hän puhui, välähti intoa ja virkeyttä. Hän oli samalla sekä pappi että soturi. Hän oli saarnannut suurille kuulijakunnille ja johdattanut monta sielua totuuden tielle, mutta koska hänellä ei enää ollut tähän tilaisuutta, otti hän miekalla puolustaakseen niitä totuuksia, joita hän ennen oli julistanut. — "Ja haluatteko sillä ehdolla hänen apuaan? Minä puolestani pidän Filipiäkin kernaammin herranamme. Vaikkemme taistelisi kuin kansalaisvapautemme hyväksi, arveluttaisi tuo apu minua, sillä ei Ranska, eikä Medicin huonekunta salli meidän itse järjestää asioitamme. Mutta me harrastamme, vieläpä ensisijassa uskon vapautta ja sitä — sen te myönnätte — nämä eivät antaisi meille."
"Mutta eikö kuningas ole suonut sitä hugenoteille?" kysyi Verveen.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" sanoi toinen. "Kuukaudeksi, kenties vuodeksi. Uskokaa minua, mestari Verveen, niin kauan kun kuninkaita ja hallitsijoita ohjaa valta, jota heidän täytyy totella, kuten nyt paavin valtaa, eivät he voi antaa kestävää vapautta. Paitsi sitä, kuka voi maassa, jossa hallitsijan teot riippuvat hänen omasta mielivallastaan, sanoa, vahvistaako toinen kuningas sen mitä edellinen on meidän kanssamme sopinut? Ei, jos meillä täytyy olla vierasta apua, niin älkäämme etsikö sitä Ranskasta. Saapukoon se meille vapaasta, protestanttisesta Englannista."
"Minä sanon teille", — kuului samassa Hannun ääni, — "minä olen parempi mies, kuin te luulettekaan. Kun viimein olin Dillenburgissa, sanoi prinssi minulle: 'No, Hannu, minkä neuvon sinä annat?' — 'Teidän Korkeutenne', sanoin minä, 'minä lähettäisin yhden sotajoukon Teidän Korkeutenne veljen johdolla Frislantiin ja toisen jonkun etevän kenraalin johdolla Brabantiin. Alba ei voi tapella molempia vastaan yhtaikaa. Mutta', sanoin minä, 'älkää ottako Villarsia, sillä hän ei kelpaa mihinkään'. — 'Oho', sanoi hän, 'Villars on juuri sopiva mies.' — 'No, saadaanpa nähdä', sanoin minä. — Ja kumpiko meistä oli oikeassa? Minä voin vakuuttaa teille, että —"
Hän vaikeni; sillä istuessaan selkä Treslongiin päin, oli hän kokonaan unohtanut tämän, mutta nyt havaitsi hän kuulijainsa pilkallisesta hymystä, viittauksista ja äänettömyydestä, että hän oli kiinnittänyt puoleensa yhteisen huomion. Hän katsoi ympärilleen ja samalla kaikki luolassa olijat, paitsi häntä itseään, purskahtivat suureen nauruun, jonka hän, naurun esine ja syy, kesti aivan tyynesti ja rauhallisesti.
"Mikä itserakas houkka tuo poika on!" mutisi Verveen halveksien, heti kun nauru taukosi.
"Soisin, että minulla olisi monta tuollaista houkkaa, mestari Verveen", sanoi Treslong. "Hän on tosin paha kerskailemaan, mutta ei hän sillä ketään loukkaa, enkä tiedä ainoatakaan uskollisempaa, järkevämpää ja rehellisempää jäsentä koko liittokunnassamme."
"Ja mahdollista on", sanoi saarnaaja, "että sellaisessa maassa sanan siemen kantaa hyvän hedelmän; mutta mitä noihin tovereihin tulee, jotka seisovat hänen ympärillään, pelkään minä, että hyvä siemen heissä on tukahtunut orjantappuroihin."
"Äskeiseen keskusteluun palataksemme", sanoi Verveen, jota tuo soimaus näytti suututtavan, "on teidän mielestänne siis kuningatar Elisabet sopivin meitä auttamaan ja te sanotte häntä sekä protestantiksi että vapaaksi. Olkoon niin, mutta te ette näytä tietävän, että hän, vaikka onkin protestantti, on kieltäytynyt auttamasta Ranskan hugenotteja, ja kuitenkin olen varma siitä, että häntä paljoa vähemmin arveluttaisi sotia Ranskaa kuin Espanjaa vastaan. Kenties hän ei ole niin vihamielinen ja julma kuin hänen sisarensa, mutta ei hän ainakaan ole mieltynyt veljiimme, puritaaneihin."
"Mutta hänen paras neuvonantajansa, Sir William Cecil", sanoi Treslong, "kuuluu kuitenkin suuresti suosivan puritaaneja, ja sentähden toivon, että me, jos antaudumme hänen turviinsa, vihdoinkin pääsemme irti orjuuden ikeestä ja saamme tuhat kertaa suuremman vapauden kuin mikä meillä nyt on. Te ette saa unohtaa, että Elisabetin asema on nykyään sangen vaikea ja ettei hän ole osoittanut muuta kuin hyvyyttä ja ystävyyttä niille meidän maamiehillemme, joitten on onnistunut paeta Englantiin. Hän tosin ei ole puritaani, mutta ei hän ainakaan ole katolilainen."
Tässä uusi meteli taas katkaisi heidän keskustelunsa. Kerjäläiset, jotka viini oli saattanut rajulle tuulelle, olivat kokoontuneet kahden toverinsa ympärille, jotka ajan ratoksi miekkailivat keskenänsä. Treslong, joka pelkäsi, että leikistä voisi tulla tosi, aikoi juuri astua väliin, kun pöllöhaukan kimeä kirkuna tunkeutui holviin.
Kaikki säpsähtivät. Jokainen näytti tietävän tehtävänsä. Lamput otettiin alas ja pantiin niin, että ne saatiin sammutetuksi millä hetkellä hyvänsä. Kaikki nousivat pystyyn ja kuuntelivat, käsi kiinni miekan kahvassa tai pistoolissa, eikä kuulunut hiiskaustakaan. Toisen luolan suu aukaistiin ja pidettiin huolta siitä, että päästäisiin heti pakoon, jos tarve vaati. Yhtäkkiä kuului kaksi kolkutusta ylhäältä, jonka jälkeen lamput heti pantiin entiselle sijalleen.
Tuokion kuluttua aukeni laskuovi, ja Treslong, joka oli käynyt ylhäällä, ilmestyi jälleen ja hänen seurassaan ystävämme Galama ja Gerard Block.