XV
Kuoleman kielissä.
Haavoitettu Yonker oli vaivoin jaksanut ontuen käydä Hannun perässä ja tuskin he olivat päässeet erääseen jotenkin turvalliseen paikkaan, kun hän uupuneena vaipui maahan ollen menehtymäisillään. Vaivaloinen pako suon poikki ja siitä seuraava voimien ponnistus sekä viime päivien kokemukset ja kohtalot olivat hyvin haitallisesti vaikuttaneet hänen terveyteensä. Kuula, joka oli vioittanut hänen polvensa, uhkasi muiden seikkojen lisäksi tehdä hänestä lopun.
Kerjäläiset, jotka olivat näin saaneet hoidettavakseen hennon naisen ja haavoitetun päällikkönsä ja sitä paitsi pelkäsivät että henkiin jääneet rakuunat tekisivät uuden hyökkäyksen, olivat kahden vaiheilla, mitä tehdä. Mutta Hannu, joka täsmälleen tunsi rämeiköt, sai nyt tilaisuuden osoittaa, mihin hän oikeastaan kykeni. Pilapuheilla ja hauskalla pakinalla elähyttäen miesten uskallusta, saattoi hän ensin sairaat sellaiselle paikalle, joka oli vähän ylempänä kuin suoperäinen ympäristö ja jossa sen vuoksi sai ainakin kuivan ja turvallisen leposijan. Yksimielisesti valitsivat miehet hänet väliaikaiseksi päällikökseen, johon van Hagendorpkin viipymättä suostui.
Kun yritys vallilla meni myttyyn, oli seigneur de Treslong ja muutamat muut päättäneet ottaa hevosensa ja lähteä kreivi Ludvigin luo. Turhaan olivat he kehoittaneet, vieläpä rukoilleetkin Galamaa tulemaan heidän seuraansa. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa vapauttaakseen Hannun, jonka jalo alttius, kuten hän tunnusti, oli pelastanut hänet, eivätkä minkäänlaiset pyynnöt pystyneet hänen friisiläiseen itsepintaisuuteensa. He erkanivat siis toisistaan ja hän jäi tänne useiden Kerjäläisten kanssa, jotka rakastivat enemmän kiertelevää, monivaiheista elämää kuin säännöllisen sotajoukon kovaa kuria.
Ensi toimekseen uudessa virassaan lähetti Hannu, puolet väestään takaisin metsään. Kahden miehen tuli mennä Rookeryyn ja katsoa, oliko siitä enää turvapaikaksi. Toiset saivat työkseen kaapata kaikki, mitä saivat kynsiinsä, toisin sanoen, kerätä kaikellaisia appeita ja ruoka-aineita sekä sen ohessa tiedustella, millä kannalla asiat olivat. Tunnin kuluttua palasivat ne kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt Rookeryyn sillä tiedolla, että paikka oli vaarallinen, koska he olivat kuulleet varoitushuudon. Kun toiset olivat palanneet ja tuoneet eväiksi parhaasta päästä lintuja, jäniksiä ja useita leipiä, pidettiin sotaneuvottelu. Agnes oli nykyiseen turvapaikkaansa päästyään pian jälleen tointunut ja vaikka viimeiset tapaukset olivat häntä kovin säikyttäneet, otti hän hartaasti osaa keskusteluihin. Pitkän aikaa oltiin suuresti erimielisiä. Kaikki suostuivat siihen, että Yonker oli saatettava suojapaikkaan. Selvää oli myöskin, että sen paikan tuli olla niin kaukana Brüsselistä kuin suinkin. Mutta mihin mennä? Ja millä tavalla?
Muutamat mainitsivat Frieslantia, jossa hänellä oli paljon ystäviä, toiset ehdottivat Ranskaa, kunnes Agnes, muitten vähän vaiettua, sanoi, ettei mikään paikka koko maailmassa olisi Karelille parempi kuin Briel, jossa hänen äitinsä asui ja jossa virkakunnat eivät niin ankarasti vainonneet uskonnollista ja valtiollista erimielisyyttä kuin muissa Hollannin kaupungeissa, ja nyt oli vain kysymys siitä, millä keinoin hänet saataisiin sinne. Muuan Kerjäläinen, joka oli tuonut muassaan olutpullon, ilmoitti kokoukselle, että hän oli tavannut erään heidän ystävänsä, Jan Laivurin, joka oli puita hakkaamassa metsässä, lastatakseen niillä purttaan, joka oli lähellä, Sennen rannalla. Tämä mies oli salaa Geusein puolella ja oli usein tehnyt heille suurta hyötyä. Hän kulki aluksellaan Hollannin ja Brüsselin väliä.
Heti pantiin kaksi miestä hänen kanssaan keskustelemaan. Ennen pitkää palasivat he tuoden otollisia sanomia. Kun laivuri kuuli että henkilö, joka tahdottiin uskoa hänen haltuunsa, oli kaikkien tuntema Yonker Galama, lupasi hän ilomielin viedä hänet Brieliin ja ottaa kaikki vaarat omikseen. Yön hiljaisuudessa kannettiin Galama hätätekoisilla paareilla metsän läpi Sennen rannalle ja siitä alukseen. Laivan ruumaan varustettiin jonkinlainen salainen koppi siten, että yltympäri ja päälle pinottiin halkoja, mutta yksi paikka jätettiin tyhjäksi ja tänne laskettiin Karel niin pehmeälle vuoteelle kuin kiireessä saatiin hankituksi. Hannu toimitti itselleen ja Agnesille talonpoikaispuvut ja sanottuaan sydämelliset jäähyväiset urhoollisille, uskollisille liittoveljilleen, lähtivät he vaaralliselle retkelleen, hän laivamiehenä, neito laivurin tyttärenä.
Olisi turhaa ja väsyttävää kertoa yksityiskohtaisesti matkasta.
Lienee siis kyllin, jos sanomme, että laivuri, suurella vaivalla
kuljettuaan sen seitsemät kanavat ja joki-haarat, vihdoin saapui
Brielin satamaan, jossa hänet hyvin tunnettiin.
Briel oli pienehkö, mutta vahvasti varustettu kaupunki Maas-virran suussa, noin puolen penikulmaa [Englannin] sen etelärannasta ja kanavan kautta yhteydessä virran kanssa. Tämä johdatti veden kaupunkiin kahteen suureen kanavaan. Pitempi niistä vei puolikuun muotoisena vesiportista kaakkoista suuntaa eteläporttiin päin, jonka lähellä sen vesi juoksi koko kaupunkia ympäröivään kaivantoon. Erään sen osan nimi oli "Spuy", vanha hollantilainen sana, joka merkitsee sulkua eli vesiporttia, toinen osa oli "Quai". Toinen kanava, joka oli puolta lyhempi ja jonka nimi oli "Märlandt", ulottui kaupungin keskukseen saakka, jossa se muodosti suorakulmaisen ristin kaupungin pääkadun, "Pitkän Kadun" kanssa. Spuy'n, Quai'n ja Märlandtin varsille olivat pikkukaupungin kauppiaat rakentaneet asuntonsa ja aittansa, sillä hollantilainen kuljetti siihen aikaan aina tavaraansa vesiteitä; kanava oli hänen aarre-aittansa, hänen peltonsa, hänen kaikki kaikkensa. Täällä hänen nähtiin vilkkaasti hyörivän toimissaan siniset sukat ja matalat kengät jalassa ja välistä virkistävän itseään viini- tai olut-kipostaan; täällä hän seisoi rantakadulla, johtaen tavarain purkamista, joita jokin leveäpohjainen lotja oli tuonut hänen huoneensa eteen; täällä hän vietti kaiket päivänsä. Sillä näihin aikoihin, kun maanteitä oli vähän ja nekin huonossa tilassa, kun rosvoja liikkui metsissä ja matkustavia alinomaa ryöstettiin, kävi tavaran kuljetus sekä turvallisemmin että nopeammin laivoilla; nämä soluivat liukkaasti pitkin epälukuisia pikku jokia ja kanavia, jotka jo siihen aikaan leikkelivät maata ristiin rastiin ja ilmestyivät määräajalla valkamaansa, johon jättivät aarteensa ja lähtivät sitten yhtä hiljaa, yhtä tyynesti menemään, kuin olivat tulleetkin.
Useimmilla kartanoilla oli avarat puutarhat takanaan, varsinkin niillä, jotka olivat Märlandtin rannalla, sillä tämän kanavan varrella asuivat etupäässä rikkaat ja mahtavat. Täällä asui myös paroonitar Galama, Karelin ja Marian äiti, ja erään Alankomaitten vapauden ensi marttyyrin leski. Heti ensi näkemältä huomasi, että hän oli sukua Karelille ja Marialle. Hänellä oli sama hieno iho, samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät ja jalo otsa, jotka jo tunnemme; mutta suu, joka niin selvästi kuvastaa ihmisen luonnetta, ei ollut aivan samankaltainen kuin lasten. Vaikkei se samassa määrin kuin Karelin suu ilmaissut luonteenlujuutta, ei se myöskään kuvastanut Marian ulkomuodossa ilmenevää hentoutta, lempeyttä ja arkuutta. Hänen kasvonsa olivat sievät ja useassa suhteessa miellyttävät. Niissä oli käskijäksi tottuneen jaloa ylpeyttä, mutta siihen oli sulautunut huolten varjoja, lempeyden ja hellyyden valoa.
Hän oli rikkaan kauppamiehen tytär Flushingista. Tässä asemassa oli hän saanut verrattain hyvän kasvatuksen, jota hän vielä täydensi asumalla Brüsselissä, suuren maailman keskuudessa. Siellä hän tapasi köyhän, mutta jalon parooni Galaman; tämä oli noiden rohkeiden ja jäykkien Frieslannin aatelisten jälkeläinen, jotka vähäisissä linnoissaan uljaasti vastustivat ylpeimpiä ja mahtavimpia tyranneja. Hän kuului kuitenkin vain Galama-suvun sivuhaaraan ja siitä syystä hänen varallisuutensa oli vähäinen; ei ihme siis, että hän koetti parantaa sitä naimalla rikkaan kauppiaan tyttären.
Mutta heidän onneaan ei kestänyt kauan. Vaimon isä kadotti suurimman osan tavarastaan haaksirikoissa ja kuollessaan jätti hän kahdelle tyttärelleen ainoastaan viidennen osan siitä, mitä he olivat odottaneet. Tästä syystä päätti parooni Galama, joka ei enää jaksanut pysyä rikkaitten aatelismiesten rinnalla pääkaupungissa, muuttaa halvempaan paikkaan, jossa hän vielä saattoi käydä mahtavasta miehestä. Hän lähti kotiseudulleen, Frieslantiin. Mutta siellä hänestä tuli pian liiankin arvokas mies: hän joutui kiinni, tuomittiin ja mestattiin. Sen jälkeen hänen leskensä ei enää viihtynyt Frieslannissa, vaan palasi Hollantiin ja asettui lapsineen Brieliin asumaan.
Paroonitar oli isältään perinyt hartaan rakkauden vapauteen ja isänmaahan; tämä rakkaus oli hänen puolisonsa seurassa kasvanut yhä lujemmaksi. Samanmielisiksi kasvatti hän lapsensakin, etenkin Karelin. Äiti itse ylpeili siitä, että hän oli vapaaksi syntynyt, vapautta rakastava Hollannin nainen.
Kun Karel oli päässyt siihen ikään, lähetettiin hänet Löwenin yliopistoon, mutta Maria lähti serkkunsa Agnes Vlossertin hartaasta pyynnöstä Brüsseliin. Kuusi kuukautta sen jälkeen saapui Alba maahan ja Karel Galama tarttui miekkaan. Löwenistä oli hän usein käynyt Brüsselissä Mariaa ja Agnesia katsomassa ja siellä vähitellen oppinut tuntemaan kaikki päivän valtiolliset olot ja seikat.
Ensimäisen kapinallisen tekonsa hän suoritti silloin, kun Oranian prinssi ennen Alban tuloa lähti Saksaan. Galama, joka hartaasti ihaili Nassaun huonekuntaa, otti viedäkseen kirjeen kreivi de Burenilta — prinssin pojalta, joka myös oleskeli Löwenin yliopistossa — tämän isälle. Prinssi, jolla oli erinomainen taito arvostella ihmisluonteita ja kykyjä, huomasi heti, että Karel oli nuorukainen, jota hän saattoi käyttää, ja mielistyi häneen heti.
Siitä ajasta lähtien oli Karel niin kiihkeä prinssin puolustaja, kuin joku saattoi olla. Hän oli onnellinen, mutta toisin oli hänen äitinsä, sisarensa ja serkkunsa laita. He pelkäsivät joka silmänräpäys, että hän joutuisi hirmuhallituksen uhriksi kuten hänen isänsä ja setänsä. Joka päivä heittäytyi äiti polvilleen Neitsyen kuvan eteen makuuhuoneessa, rukoillen pyhimysten suojaa sydämensä lemmitylle. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä siitä, että poika oli niitten joukossa, jotka koettivat puolustaa maan vapautta ja etuoikeuksia, sillä vaikka hyvä paroonitar hartaasti riippui kiinni katolisessa uskossa, oli hän innokas isänmaanystävä.
Hän istui ensimäisen kerroksen isossa huoneessa, joka oli Märlandtin puolella. Huone näytti vieraita varten varustetulta. Se oli sen ajan asunnoksi hyvin kalustettu ja lumivalkea peitto suurella vuoteella todisti emännän siisteyttä. Tänä aamuna oli laivuri käynyt hänen luonaan ja varovaisesti ilmoittanut, että hänen poikansa oli Brielissä ja että pursi illan tultua laskettaisiin kanavan-rantaan kartanon edustalle, jossa haavoitettu sitten soveliaalla hetkellä saatettaisiin huoneeseen. Suuri varovaisuus olikin tarpeen, sillä vaikkeivät virkakunnat olleetkaan kovin ankaria, eivät he kuitenkaan olisi laskeneet kahta sellaista poikaa, kuin Galamaa ja Hannua, käsistään, jos heidän saapumisensa olisi tullut tiedoksi.
Ilta tuli ja sen keralla laiva. Laivuri rupesi näön vuoksi purkamaan halkoja, mutta kun tuli täysi pimeä, veivät hän sekä hänen apulaisensa ystävämme Hannu, kipeän Yonkerin mukavalle vuoteelle äidin suojaan. Mutta Agnes, joka matkalla oli häntä hoitanut ja pitänyt häntä hengissä, pääsi Marian sievään kamariin ja sai turvapaikan tätinsä lempeässä sydämessä.