XVI
Tautivuoteella.
Ja nyt alkoivat nuo kaksi naista, hoitaa sairastelevaa nuorukaista sellaisella jäntevyydellä ja kärsivällisyydellä, johon ainoastaan nainen pystyy. Kun Karel oli tuotu huoneeseen ja laskettu vuoteelle, säikähti äiti. Hän oli lähettänyt poikansa luotaan reippaana, verevänä ja punaposkisena; nyt hän näki hänet vaaleana, riutuneena, tiedottomana, melkein kuoleman kielissä. Hän oli valmistautunut moneen seikkaan, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Hän hillitsi kuitenkin tuskansa, ja oli Agnesin aikana iloisen ja toivorikkaan näköinen. Mutta kun toinen oli olevinaan yhtä huoleton, ei ole ihme että totuus pian tuli ilmi heidän välillään.
Lääkäri tahi oikeammin parranajaja — sillä näihin aikoihin toimitti sama mies parranajajan, haavurin ja lääkärin virkaa — ei suinkaan lisännyt heidän heikkoa toivoaan. Hänellä oli kuitenkin omat syynsä sanoa tautia hyvin pahaksi. Hän toivoi, näet, sen parantamisesta saavansa sitä suuremman kunnian, ja sen tähden sopii syystä otaksua, että Karel, vaikka hänen tilansa tosin oli vaarallinen, ei kuitenkaan ollut kokonaan kuoleman oma. Se ei suinkaan ollut hänelle hyödyksi, että hän oli hengittänyt suon sumuista ilmaa ja maannut laivan kosteassa kopissa, — päinvastoin olisivat nämä seikat ajan pitkään saattaneet hänet hautaan. Mutta oikeastaan oli kysymys vain iho-haavasta, ja vaarallinen oli ainoastaan se seikka, että kuula vielä oli haavassa.
Näytti kuitenkin siltä, kuin olisivat toisaalta lääkäri leikkauksineen, pistoineen ja suonen avauksineen, toisaalta luonto toimineet yksissä neuvoin lähettääkseen sairaan viimeiseen lepokammioon; sillä tämä vaipui pian sellaiseen tilaan, ettei hän tiennyt tästä maailmasta mitään. Joka kerta kun lääkäri astui hänen vuoteensa viereen ja katseli vaaleaa, laihtunutta nuorukaista, pudisti hän miettiväisesti päätään, ja niistä latinaisista lauseista päättäen, joita hän viisaan näköisenä lateli, näytti siltä kuin tauti joka kerta olisi muuttanut luontoaan. Ja eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Karel oli tuotu taloon, ilmoitti lääkäri matalalla äänellä paroonittarelle, että olisi paras lähettää noutamaan pappia, koska muka nuorukaisen viimeinen hetki oli tulossa.
Nyt vasta alkoi paroonitar käsittää tilansa vaaran ja kurjuuden. Lääkäri, joka oli vanha mies, jonkinlainen epäilijä ja tämän lisäksi salainen isänmaallisen asian ystävä, oli vakavasti luvannut, ettei hän kenellekkään kertoisi, että Karel Galama, tuo henkipattoinen kapinoitsija, oleskeli talossa, ja tämän puheensa oli hän uskollisesti pitänyt. Mutta kun hän nyt neuvoi hankkimaan pappia, alkoi pelko ja epäilys vaivata äidin mieltä. Pari kolme kertaa oli pojan täällä ollessa paroonittaren rippi-isä käynyt talossa, mutta hän ei ollut nähnyt kumpaakaan, ei Karelia eikä Agnesia. Mutta nyt oli äidin ainoa poika, kenties ainoa lapsi — sillä koska Marialta ei ollut mitään tietoja tullut, oli melkein varma, että hän oli joutunut inkvisitsionin käsiin — haudan partaalla ja nyt tuli äidin mieleen kysymys, saisiko hän antaa poikansa kuolla ilman viimeistä voitelua ja näin joutua ikuiseen perikatoon. Toiselta puolen uhkasi aivan ilmeisesti vaara ja vaino niin häntä itseään ja Agnesia kuin hänen poikaansakin. Hän ajatteli, kuinka pappi vimmastuisi kuullessaan, että Karel Galamaa hänen tietämättään oli talletettu talossa neljätoista päivää; ristiriitaisten ajatustensa vallassa vaipui äiti raukka makuukamarissaan ristiinnaulitun kuvan eteen polvilleen sydämen tuskassa, jota on mahdoton kuvata.
Agnes huomasi tämän taistelun ja hänkin etsi turvaa rukouksesta. Harras ystävyys oli syntynyt molempain naisten välillä, ja mikäli he oppivat toinen toistaan tuntemaan, sikäli rakastivat he yhä enemmän toisiaan, eikä paroonitar voinut muuta kuin iloita siitä, että Karel oli aikonut Agnesia vaimokseen, jonka asian hän jo aikaa sitten oli saanut tietoonsa. Sentähden Agnes sitä hartaammin rukoili Jumalaa, ettei hänen tätinsä ryhtyisi mihinkään turhaan ja vaaralliseen toimeen ja että hänen nuortensa esine jälleen saisi terveytensä. Hänen rukouksensa kuultiin, sillä seuraavana aamuna, kun paroonitar vielä oli epäilyksen vallassa, avasi Karel silmänsä ja pyysi jotakin syötävää, ja kaikki huolet, epäilykset ja pelot haihtuivat. Nyt havaittiin, että se mitä lääkäri oli luullut ikuisen levon aluksi, oli terveellinen uni, josta seurasi sangen suuri parannus sairaan tilassa.
Näille kolmelle ihmiselle koitti nyt onnellinen aika ja heidän ainoa huolensa oli se, etteivät he tietäneet mitään Marian kohtalosta. Hannu, jota ei talossa tarvittu, oli vapaaehtoisesti tarjoutunut laivurin apulaiseksi joksikin aikaa ja oli siinä toimessa käynyt useamman kerran Brüsselissä, mutta hänen ei onnistunut saada kuin hyvin niukkoja tietoja Galaman sisaresta, koska Kerjäläiset olivat räjähyttäneet Rookeryn ilmaan ja peräytyneet Dirkin linnaan.
Kun Karel alkoi vaurastua ja enemmän kiinnittää mieltänsä häntä ympäröiviin seikkoihin, toivat naiset ompeluvehkeensä ja rukkinsa hänen huoneeseensa ja koettivat juttelemalla ja lukemalla hauskuuttaa hänen aikaansa. Tästä pitäen alkaa, kuten hän itse sittemmin tunnusti, suuri muutos hänen mielessään. Heidän keskustelunsa aineena oli usein uskon asiat. Karel, joka yliopistossa oli lukenut paljon sellaista, jota maallikon ei muuten ollut lupa lukea, alkoi nyt, kun hän ei voinut muutakaan tehdä, miettiä mitä hän oli lukenut sekä mitä Agnes ennen oli koettanut osoittaa hänelle todeksi. Vihdoin kun hän eräänä iltana sai kuulla, että paroonitar oli ollut vähällä tuottaa papin, oli hän tehnyt päätöksensä. Asian laita oli näin.
Oli kaunis kesä-ilta heinäkuun loppupuolella. Karel makasi vuoteellaan. Hänen äitinsä ja Agnes istuivat työskennellen hänen huoneessaan, josta he voivat nähdä kaupungin vallit ja kaukaa Maas-virran, jonka välkkyvällä pinnalla auringon säteet kirkkaasti kimaltelivat. Kun sairas oli vaipunut makeaan uneen, puhelivat naiset matalalla äänellä.
"Jumalan kiitos", sanoi paroonitar, "olikin aivan niin kuin sinä sanoit, Agnes; me saimme hänet takaisin kuoleman kidasta".
"En milloinkaan unohda sitä yötä", sanoi Agnes, "sitä torstai-yötä, jolloin luulimme kaiken toivon menneeksi. Se oli hirmuisin hetki elämässäni. Hän makasi aivan kuin ruumis! En luullut enää milloinkaan näkeväni häntä hengissä."
"En minäkään", sanoi paroonitar, "ja suurin tuskani oli, etten tiennyt, kuolisiko hän ainoan autuuttavan kirkkomme helmassa."
Agnes ei vastannut mitään, ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut sanoja, mutta hän ei tahtonut häiritä nukkuvan unta. Muuten olivat molemmat naiset kuin sisällisen äänen käskystä tähän saakka karttaneet uskonnollisia keskusteluita. Paroonitar tiesi aivan hyvin, että Agnes oli kääntynyt uuteen uskoon, ja hän oli siitä pahoillaan, varsinkin kun hän hellästi rakasti tyttöä. Hänen täytyi pitää häntä kadotuksen lapsena, ja vaikka hänen lempivä sydämensä ei tahtonut suostua näin kamalaan tuomioon, oli hän kuitenkin niin harras kirkkonsa tunnustaja, ettei hän uskaltanut asettaa inhimillisiä tunteitaan tämän opinkappaleitten edelle. Mutta hän ei tahtonut pappien tavalla palauttaa eksynyttä oikealle tielle. Hän kammosi vainoa ja julmuutta sydämensä pohjasta. Hän toivoi saavansa Agnesin taivutetuksi ystävällisellä puheella ja kehoituksilla. Mutta koska hän tiesi, että toinen ei helpolla luopunut siitä, mitä hän katsoi oikeaksi, hän ei suoraan kajonnut tämän mielipiteisiin, vaan antoi ainoastaan tavan takaa jonkun viittauksen taikka lausui jonkun vakavan muistutuksen, jonka hän toivoi Pyhän Neitsyen avulla tunkevan harhaan joutuneen tyttöraukan sydämeen.
Agnes huomasi hyvin tätinsä tarkoituksen ja käsitti täydelleen hänen sotatapansa. Hän kartti riitaa, josta ei olisi syntynyt kuin paljasta pahaa niinä surunpäivinä, jolloin Galaman tauti oli kovimmillaan; senvuoksi hän ei vastannut mitään tätinsä viittauksiin eikä ollut niitä edes huomaavinaan. Mutta nyt hänellä ei enää ollut syytä sellaiseen menettelytapaan; hän teki mielestään väkivaltaa omalletunnolleen, jos hän jätti pimeyteen tätinsä, jonka hän näki vaeltavan samaa tietä, jota hän itse oli kauhulla paennut. Kun hänellä siis oli tällaiset syyt lausua mielipiteensä, sanoi hän ystävällisellä äänellä:
"Ja minun suurin tuskani oli, etten tiennyt, nukkuisiko hän Jeesuksen syliin."
"Kuinka? Niin, niiksi ei", vastasi paroonitar; "mutta kirkko se on, joka johtaa köyhät syntiset Jeesuksen armosyliin; eikö niin?"
"Aivan totta", sanoi Agnes, "ja toivoakseni olemme yhtä mieltä siinä, että jokainen, ken uskoo Jeesukseen, on kirkon jäsen".
"Niin kyllä", sanoi paroonitar, "mutta selitä sanasi. Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan sitä, että joka uskoo Jeesukseen, hänellä on oikeus ja valta, vieläpä velvollisuuskin saattaa uskottoman ystävänsä sielu Jeesuksen huomaan, rukoilla häneltä apua tuolle kurjalle sielulle, selittää hänelle hänen onneton tilansa ja kuvata Jeesuksen suurta armoa — ja tällä tavalla hän todellakin vie, syntisraukan Vapahtajan armosyliin. Ja kun hän näin tekee, voi sanoa, että kirkko on tehnyt sen hänen kauttaan, koska hän uskovaisena on kirkon jäsen."
"Niin", sanoi paroonitar, "ajatuksesi on hyvä ja se on aivan oikein eräässä suhteessa, mutta asiaa voidaan katsoa toiseltakin puolelta. Kristus on määrännyt kirkon papit päästämään meitä synneistämme ja ettei hän huoli meitä lapsikseen, ellemme tule niitten kautta, jotka hän on säätänyt. Senpä vuoksi olisin niin hartaasti tahtonut pappia armaan Karelimme tautivuoteelle silloin, kun me odotimme tuota kovan onnen iskua."
Tällä hetkellä kuului vuoteesta liikettä. Hartaassa keskustelussaan olivat naiset vähitellen korottaneet äänensä, kunnes sairas heräsi ja sai kuulla jokaisen sanan. Molemmat naiset suuntasivat samalla kertaa silmänsä häneen; hän oli kohoutunut käsivarsiensa varaan ja katseli heitä tarkasti.
"Kuinka! Onko todella ollut puhetta papin tuottamisesta?" kysyi hän ivallisella hymyllä. "Kuinka te sellaista ajattelette, äiti? Minä kiitän Jumalaa, ettei minun tarvitse uskoa sieluani heidän käsiinsä."
"Ei, Karel, emme ole tuoneet pappia sinun vuoteesi ääreen", vastasi paroonitar. "Se olisi ollut liian rohkeata; mutta minä toivon, että Herra suo paremman ajan meille koittaa, jolloin voit polvistua rippi-tuolille ja saada Herran palvelijoilta syntisi anteeksi joutumatta hengenvaaraan."
"Kurja uskonto sellainen, rakas täti", sanoi Agnes, "joka pakottaa syntisparkaa odottamaan parempia päiviä, ennenkuin hän voi lähestyä Vapahtajaansa. Suuresti olemme menneet takaperin. Kuusitoista vuosisataa sitten sai kuolemaisillaan oleva ryöväri, jonka tila oli mitä viheliäisin, apua heti, silmänräpäyksessä. Mutta hän ei kääntynyt pappein puoleen, vaan suoraan Jeesukseen, ja siinä koko erotus."
"Niin", sanoi Galama vakavasti, "tuota voin sanoa pelastukseksi.
'Tänäpänä, hän lausui, olet sinä minun kanssani paratiisissa.'"
"Niin", sanoi Agnes, "se on pelastus armosta, ilman oman vanhurskauden töitä, pelastus Jeesuksen veren ja kuoleman kautta".
Paroonitar ei vastannut mitään. Hän ei katsonut soveliaaksi alottaa väittelyä, joka olisi tehnyt haittaa Karelin vielä heikolle terveydelle; mutta toisaalta oli hänen itsekin vaikeata pitää puoliaan kahta tuollaista väittelijää vastaan. Hänen asemansa ei tuntunut hauskalta ja hän odotti vain tilaisuutta poistuakseen. Sen sai hän kohta kun Karel sanoi Agnesille:
"Kuule Agnes, lue minulle Romalaisepistolan kolmas luku, jossa niin selvästi näytetään, että me tulemme autuaaksi ainoastaan uskon kautta, ilman lain töitä."
Paroonitar lähti huoneesta.
Agnes otti Uuden Testamenttinsa ja luki Karelille mainitun luvun.
"Ihanat, ylevät sanat", lausui hän, kun Agnes oli vaiennut.
"Tuota juuri me ihmiset tarvitsemme. Ja eikö tuo parhaiten sovi
Jumalallekin?"
"Voi, kuinka olen onnellinen, kun sinä tuon huomaat", sanoi Agnes. "Nyt kiitän Herraa vielä hartaammin sydämestäni, että hän sinut pelasti kuolemasta, kun tiedän, että sinä et aio puolustaa ainoastaan valtiollista vapauttamme, vaan myöskin sitä, joka on kallein aarteemme maan päällä, uskontoamme, Jumalan autuaaksi tekevää sanaa."
"Sinä näet, Agnes", vastasi toinen, "että mies oppii koko joukon hyvää kuoleman portilla. Olen huomannut, että olin tyhmä, yrittäessäni pelastaa muita, vaikka itse olin pelastajaa vailla. Huomasin, että sinä olit oikeassa, kun Brüsselissä sanoit minulle: synti on kauheampi kuin inkvisitsioni. Synti surmaa sielun, ja kuka voi siitä pelastaa, ellei Jumalan ristiinnaulittu poika?"
"Oi, jos kaikki ne ihmiset, jotka nyt ovat aseissa paavia ja inkvisitsionia vastaan, huomaisivat sen totuuden!" sanoi Agnes, "niinkuin uskon, että prinssi sen huomaa; olen varma siitä, että sotajoukkojen Jumala antaisi meille pikaisen voiton. Mutta asiain ollessa nykyisellä kannallaan pelkään minä, että armas isänmaamme saa pitkät ajat valua veressä ja kyyneleissä, siitä syystä, että niin moni taistelee saaliin himosta, luottaa omiin voimiinsa eikä solmi liittoa Jumalan kanssa."
"Minä uskon, että puhut totta", sanoi Galama, "mutta meidän täytyy joukkomme jatkoksi käyttää sellaistakin väkeä, vaikkei se taistele oikealla perustuksella. Sitä ei käy auttaminen. Toivon kuitenkin, että Jumala huonojenkin aseitten kautta kukistaa vääryyden vallan, niin että ne, jotka rakastavat häntä hengessä ja totuudessa, pääsevät hädästä vapaiksi. Minun täytyy tunnustaa, että minua suuresti pelottaa palata Kerjäläisten seuraan. Heidän juttunsa eivät koskaan miellyttäneet minua."
Paroonitar tuli huoneeseen ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle. Mutta ne sanat, jotka olivat lausutut, painuivat syvälle Karelin sydämeen ja tuottivat hedelmän aikanaan.