XVII
Surullinen juttu.
Eräänä aamuna, kun paroonitar ja Agnes istuivat sairasvuoteen vieressä, kolkutettiin ovelle ja sen takaa kuului karkea miehenääni. Ovi aukeni ja kummastuneen seuran eteen ilmestyi vanhan tuttavamme Hannun tukeva vartalo ja hymyilevät kasvot. Hänellä oli senaikuisen palvelijan tavallinen puku: lyhyt takki, mustaverkaiset roimahousut, eikä mitään kaulaliinaa tai muuta koristetta. Tavallisesti käyttivät aateliston palvelijat ja samoin niitten, joilla siihen oli oikeus, herrainsa liveriä, ja silloin olivat heidän takkinsa napit koristetut huonekunnan vaakunalla.
Ihmeekseen näkivät Galama ja hänen äitinsä, että Hannulla taas oli vanha pukunsa, jota hän käytti, kun hän palveli Karelia Löxvenin yliopistossa, mutta jonka hän sittemmin oli heittänyt, kun hän vaihtoi verkatakkinsa haarniskaan. Hän astui sisään jokin käärö kainalossa, jonka hän pani nurkkaan, heti kun hän huomasi naiset; hän ei nähtävästi odottanut heitä täällä tapaavansa.
Galama tervehti palvelijaansa sangen sydämellisellä tavalla, jota ei sovi kummeksia, kun muistamme, että hän ei ollut tavannut häntä senjälkeen, kun taisteltiin tammiportin tienoilla. Nyt näki hän ilolla uskollisen toverinsa ja ojensi kätensä hänelle. Mutta Hannu oli aina kehunut kohteliasta käytöstapaansa ja ennenkuin hän tarttui Galaman käteen, teki hän syvän kumarruksen naisille. Paroonitar vastasi nyökäyttämällä ystävällisesti ja vakavasti päätään, mutta Agnes, joka ei voinut olla niin kylmäkiskoinen vankeustoverille, antoi hänelle kättä. Sitten kääntyi Hannu vanhan palvelijan vakavuudella Galamaan ja sanoi:
"Hyvää huomenta, parooni! Milloinka aijotte pukea päällenne?"
Tuon puheen hullunkurisuus, se kun oli lausuttu sellaiselle, joka tuskin kykeni istumaan, pani kaikki kolme nauramaan.
"En luule, Hannu, että puen päälleni vielä kuukauden aikaan. Sinä näet, kuinka laiha olen. Totta puhuen, luulen tuskin löytäväni vaatteita, jotka sopivat minulle. Mutta mitä minun ulkomuotoni on menettänyt, sen sinä olet hyötynyt, sillä sinä näytät lihavammalta kuin milloinkaan ennen. Mitä olet sinä koko tämän ajan puuhannut? Sillä olen kuullut, että olen sangen kauan sairastanut."
"Katsokaa parooni", sanoi Hannu, "olen jonkun aikaa ollut laivurina. Minä voin vakuuttaa teille, ettei se ole mikään huono ammatti. Se on minua suuresti miellyttänyt."
"Näyttää siltä, kuin olisin ylentynyt silmissäsi", jatkoi Galama, "ennen olin vain Yonker".
"Noh", sanoi Hannu, päätänsä pudistaen, kuten se joka tietää tärkeän asian, "ette siis tiedä vielä? Te olette nykyään huonekuntanne pää. Te olette nyt parooni, koska isä raukkanne on kuollut."
Karel naurahti, sillä hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut eikä
Hannu ollut koskaan ennen muistanut antaa hänelle tätä nimitystä.
"Siitä kiinni pitäen olen minä jo kauan aikaa ollut parooni."
"Niin kyllä", vastasi Hannu verkkaan, "mutta niin kauan kuin setänne vielä elivät eikä teillä ollut paljon rahaa, ajattelin minä, ettei Yonker soisi niin ylpeältä kuin parooni. Mutta nyt saatte periä kaikki tilukset ja se on jotakin."
Ja hän lisäsi tähän selitykseen soveliaan viittauksen, mutta Karel pudisti päätänsä ja arveli:
"Sinä erehdyt, Hannu. Vielä elää Frieslannissa minun vanhin setäni Igo Galama ja hänen poikansa. Ja paitsi sitä tiedät kai, että kaikki meidän tiluksemme on otettu takavarikkoon."
"Kas, eihän se tee mitään. Me saamme ne kyllä pian takaisin", huomautti Hannu, ikäänkuin olisi ollut koko armeija takanansa. "Minun luullakseni, parooni, on meissä vähän Aleksanteri Suurta, joka saatiin haavoitetuksi ainoastaan kantapäästä, eikö niin? Minä olin liian hankala herttualle Broodhuysissä. Minä luiskahdin pois hänen kynsistään."
"Niin", sanoi paroonitar, "kerro meille, Hannu, kuinka sinä menettelit ja kuinka sinun kävi Broodhuysissä".
Hannu kumarsi kohteliaasti paroonittarelle ja alkoi:
"Minä pääsin kaupungin portista sisään jotenkin helposti. Hämmästytin, näetten, vartioita latinallani, mutta vaikeampi oli päästä Broodhuysiin, jossa minut aivan hyvin tunnettiin. Te ette ollut minulle ilmoittanut, millä tavalla olitte suunnitelleet yritystänne. Kun siis näin sotamiehen, joka vartioi takaovella, jäin vastapäätä toiselle puolen katua odottamaan. Sattuipa samalla Gritta tulemaan ulos. Hän alkoi puhella sotamiehen kanssa ja minä, käyttäen hyväkseni tätä tilaisuutta, kun ei kukaan huomannut, avasin äkkiä akkunan ja hyppäsin asuinhuoneeseen. Olin jo ennakolta nähnyt, ettei siellä ollut ketään muita kuin Agnes, mutta hän oli, parooni, totta kerjäläisvalani, ensin aivan hämmentynyt, hänen koko ruumiinsa värisi —"
Tässä Agnes loi Hannuun rukoilevan silmäyksen, jota tämä ei ollut huomaavinaan.
"Ja", jatkoi Hannu, "ensi työkseen lausui hän minulle: Kiitos Jumalan, se ei ole Karel. Ja minä sanoin: Amen, Yonker, — parooni, aioin minä sanoa."
Karel katseli palavalla rakkaudella morsiantansa, joka punastuen painoi päänsä ompelukseensa. Leski pyyhki silmiään ja Hannu lisäsi:
"Olen varma siitä, että latinani säikähytti sotamiehiä portailla, sillä he laskivat minut vastustelematta menemään. Mutta kun me saavuimme erääseen pieneen kammioon, oli kumpikin ovi lukossa ja me olimme kiinni."
Tässä Agnes taasen nosti päätänsä ja katsahti paroonittareen pannen sormensa huulilleen. Hannu otti tällä kertaa viittauksen varteen eikä puhunut mitään Mariasta.
"He veivät minut portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja salpasivat minut ahtaaseen, likaiseen koppiin, josta voin nähdä torille. Tänne tuli minua katsomaan oikea isä Florisz, joka sääli minua pukuni tähden, sillä hän luuli yhä vielä minua joksikin veljeskuntansa jäseneksi, joka harhauskon takia oli joutunut eksyksiin. Jätin hänet siihen luuloon pariksi tunniksi; mutta kun en osannut kuin muutaman latinaisen lauseen, joita minun ehtimiseen täytyi toistaa, alkoi hän varoa jotakin juonta ja lopuksi hän julisti minut pannaan ja heitti minut kaikkien pahojen henkien valtaan."
"Voi parooni, en milloinkaan unohda aamua, jonka vietin tuossa huoneessa. En tiedä, olivatko he tahallaan niin asettaneet, mutta minä voin nähdä kaiken, mitä tapahtui. Ensin päivän koitossa näin mestauslavan mustana kasana ja kun aurinko yleni ja nousi korkeammalle, kokoontui lavan ympärille ihmisjoukko, joka paisui paisumistaan joka hetki. Viimeksi — en tiedä tarkoin, minä aamun hetkenä — näin noin kaksi kolme tuhatta sotamiestä marssivan torille ja sijoittuvan mestauslavan ympärille."
"Rupesin sen soturin ystäväksi, joka vartioitsi minua ja jota kujeeni lihavana munkkina oli tavattomasti huvittanut. Hän osoitti sormellaan eri rykmentit ja upseerit ja paikan, missä Alba istui minua vastapäätä virkahuoneensa parvekkeella. Vihdoin kuulin jotakin melua alhaalta ja näin kansan tunkevan sotamiehiin päin. Voi, ajattelin, nyt leikki alkaa; ja niin todella olikin, sillä tuokion päästä kreivi Egmont astui lavan portaita ylös, jäljessään piispa, jonka nimeä en muista, ja tuo konna Romero. Kreivi oli komeasti puettu ja hän näytti jalolta herralta ja sankarilta loppuun saakka."
"Hän asteli edes takaisin lavalla, pää alaspäin painuneena, ja pysähtyi sanomaan jotakin Romerolle, joka pudisti päätään. Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili, piispan polvistuessa hänen viereensä. Voi, ajattelin minä tuota nähdessäni, jos minulla olisi muassani Yonker ja meidän väkemme mestauslavan luona, niin kyllä ainakin koetettaisiin. Mutta hän nousi jälleen pystyyn ja riisui yltään osan vaatteistaan; sitten laskeutui hän polvilleen jakkaralle ja veti peitteen päänsä yli. Olen aikoinani nähnyt monta mestausta ja sellaisiakin, joita säälitti ja hirvitti katsella, mutta en milloinkaan tämän vertaista. Olisi kuullut kärpäsen surinan, niin ääneti oli kansa. Kaikkien kasvot olivat vaaleat; useimmilla läsnäolijoilla oli liina tai kädet silmäin edessä, toiset seisoivat suu auki ja olivat sen näköisiä kuin he itse odottaisivat iskua. Äkkiä astui verhon takaa esille mies, joka kohotti hirmuista miekkaa. Useat vaimot nostivat kättään ikäänkuin torjuakseen, toiset huusivat ääneensä ja pusersivat itkien lapsiaan rintaansa vastaan. Samalla miekka välähti, isku sattui ja pää pyörähti lavaa pitkin; veri alkoi juosta." — "Voih", jatkoi Hannu väristen, "minä aijoin katsella heidän kummankin kuolemaa, mutta tuon nähtyäni, käännyin selin akkunaan; saman teki sotamieskin. En voinut katsoa kreivi Hornin loppua. Se oli kauheata, kauheata."
Ja ikäänkuin tämä murhenäytelmä vielä olisi elävästi vaikuttanut hänen mieleensä, pyyhkäisi hän kätensä selällä kyyneleen silmästään. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja kaikki ajattelivat vain kreivien surullista kuolemaa. Karel makasi silmät kiinni vuoteellaan ja hänen kasvonsa kuvastivat synkkää, alakuloista mieltä.
"He kuolivat espanjalaisten petoksen marttyyreinä", sanoi vihdoin Agnes; "he kuolivat yhteisen hyvän puolesta, ja armahtakoon Jumala heidän sielujansa".
"Amen!" kuiskasivat kaikki kolme.
"Kaikkein eniten minua kummastuttaa", sanoi Karel hetken päästä,
"että heidän mieleensä juolahti kuljettaa sinut Brüsselistä Gentiin.
Sinä et suinkaan ollut niin arvokas vanki kuin minun setäni taikka
Treslongin veli, jotka jätettiin Brüsseliin."
"Niin, sitä en tiedä", vastasi Hannu vähän äreästi, ikäänkuin häntä olisi loukattu. "Tiedäthän, Yonker, ettei heistä ollut paljon tietoja herutettavana. He eivät ainakaan tietäneet niin paljon kuin minä, se on varmaa!"
Asia ei ollut Galamalle yhtä selvä kuin Hannulle, mutta koska hän ei tahtonut häiritä palvelijansa viatonta ylpeyttä, sanoi hän:
"Mutta minkätähden tahdottiin Agnes kuljettaa pois? En luule, että hän tiesi mitään taikka nytkään tietää. Sitä en voi ymmärtää."
"En minäkään", sanoi paroonitar, "minusta ei näytä ensinkään luultavalta, että he olisivat vieneet teidät inkvisitsionin päämajasta pois, ellei heillä olisi ollut siihen jokin syvempi syy".
"Niin aivan, teidän armonne", sanoi Hannu tietäjän katseella, "te osasitte aivan oikeaan. Katsokaa, Yonker, nuo papit ovat juuri samanlaisia kuin tuo neva, tuo Hornansuu; he ovat varsin syviä ja varsin likaisia, mutta jos tiedätte polun, niin pääsette heistä erillenne, niinkuin nevastakin."
Galama loi pikaisen silmäyksen äitiinsä, joka kallistui työnsä puoleen eikä puhunut mitään.
"Minun luullakseni oli asianlaita näin", jatkoi Hannu; "he tahtoivat yhdellä apajalla siepata kaikki Kerjäläiset, kun nämä yrittivät pelastaa vankeja. Miksi he muuten olisivat tarvinneet ratsuväkeä molemmilla tahoilla? Minä en nähnyt kuin yhden ratsujoukon, kun minut pantiin vaunuihin; toinen oli kai jo lähetetty edeltäpäin. Minä tiesin, että hevosväkeä oli tulossa, mutta sitä en ymmärrä miksi se viipyi niin kauan. Mutta tuolla — tuolla pääpetturilla Blockilla oli osansa juonessa, siitä menen vaikka valalle."
"Ei, Hannu. Hän oli itse haavoitettu ja pääsi töin tuskin pakoon ilmoittamaan meille, mitä hän oli kuullut. Ilman häntä olisit sinä nyt raadeltu ruumis."
Hannu aikoi vastata tähän, mutta paroonitar silmäili häntä niin kuin hän olisi käskenyt hänen olla vaiti, sillä hän näki, että juttu ei miellyttänyt Karelia ja lääkäri oli käskenyt välttää kaikkea, mikä saattoi kiihdyttää sairaan mieltä.
"Olkoonpa niinkin, Yonker", sanoi Hannu hyväntuulisesti, "se aika tulee vielä, jolloin ansion mukaan saamme kaikki heille kostetuksi. Tapasin Jonathanin viikko takaperin ja hän sanoi istuneensa vartiana tammessa Rookeryn luona, kun hän näki sotamiesten lähestyvän. Hän antoi merkin ja toisella vartialla oli ruutilanka vireillä, kun sotamiehet, joita oli noin viisikymmentä, piirittivät vanhan tornin, ja puolet heistä astui alas holviin ja alkoi juoda meidän viiniämme. Yhtäkkiä ruutihauta leimahti tuleen ja torni luhistui espanjalaisten niskaan. Ainakin puolet heistä sai siinä surmansa."
"Olipa onni, ettei siellä ollut Kerjäläisiä", sanoi Galama. "Sitä paikkaa epäiltiin jo kauvan. Kuinka surkeaa, että meidän tällä tavalla täytyy taistella vapautemme puolesta! Olen melkein pahoillani, että jälleen tulen terveeksi, ja ellei pyhä asia vaatisi, olisin aikaa luopunut koko puuhasta."
"Minä luulin, että olitte saanut prinssiltä kirjeen", sanoi Hannu, ohjaten Galaman ajatuksia toisaalle. "Onko se jo saatettu perille?"
"Valitettavasti ei, se on unohtunut", vastasi toinen.
Ja kääntyen äitiinsä pyysi hän saada takkinsa, jonka taskusta Hannu löytäisi mainitun kirjeen.
"Minä luulen, että sinä voit toimittaa sen perille, eikö niin? Se on menevä mestari Buysille Leydeniin."
"Aivan hyvin, Yonker", sanoi Hannu iloisesti.
"Oletteko kuullut mitään Mariasta, Hannu?" kysyi Agnes pelokkaasti, heti kun paroonitar oli lähtenyt huoneesta.
"Olen niinkin", vastasi Hannu. "Laivuri kävi Broodhuysissa ja sanoi hänelle, missä me olimme. Neiti oli heti valmis seuraamaan häntä, mutta se ei käynyt laatuun. Vaara oli silloin liian suuri laivurille. Mutta ensi kerralla kun hän ottaa vaimonsa mukaan, pääsee Maria varmaan tulemaan, ellei hän jo ennen ole saanut siihen tilaisuutta. Kenties on hän jo tulossa. Ja silloin olemme kaikki täällä koolla, Yonker: äitinne, sisarenne, — hm — serkkunne ja teidän nöyrä palvelijanne Hannu. Ja sitten on talon nimi Galaman hovi ja teidän täytyy olla parooni."
Agnes hymyili, mutta Galama pudisti päätään ja sanoi:
"Hiiteen koko parooni, Hannu. Parooni, jolla ei ole kuin pieni talo ja puutarha, ei maksa mitään. Öljykauppias tuolla ylhäällä antaisi kutsua itseään herttuaksi, jos hän sen kuulisi. Odottakaamme, kunnes olemme leikanneet itsellemme parooninalueen jostakin maakunnasta;" ja hän naurahti pilkallisesti, ikäänkuin tämä aika ei milloinkaan tulisi.
"Ahaa", sanoi Hannu, vetäen syvältä henkeään, samalla kun hänen kasvonsa, jotka Karelin puhuessa olivat venyneet pitkäksi, jälleen kirkastuivat mielihyvästä. "Pian olette taas terve ja vankka ja silloin tavoitetaan kreivinkruunua. Kreivi Galama ei soisi pahalta, vai kuinka?"
"Se ei riipu minusta", sanoi Karel, miettiväisesti katsellen Agnesia, joka näytti surulliselta, kun Hannu viittasi vastaisiin sotahankkeisiin. "Minä kiittäisin Jumalaa, jos saisimme siirtyä pois ja elää tyyntä rauhan elämää Englannissa."
"Ja heittäisimmekö tämän kurjan maan oman onnensa nojaan?" kysyi Agnes hiljaisella äänellä ja painoi päätään alemmaksi, sillä tavalla salatakseen hämmennystään lausuessaan sanat, jotka olivat aivan vastakkaiset hänen hartaimmille toiveilleen.
Karel silmäili häntä ja koetti hänen kasvoistaan etsiä näitten sanojen oikeaa tarkoitusta. Oli selvää, että kaksi tunnetta taisteli hänen rinnassaan, toinen velvollisuuden, toinen rakkauden. Hänkin katsoi pyhimmäksi tehtäväkseen taistella isänmaan puolesta; mutta vastapäätä häntä istui tyttö, jonka omistamista hän piti suurimpana onnena maailmassa, eikä hän voinut ymmärtää millä tavalla nuo kaksi asiaa sopisivat yhteen. Sydämensä epätiedossa huokasi hän:
"Jospa olisin saanut kuolla kreivi Egmontin sijasta!"
"Sitä minäkin olisin tahtonut", sanoi Hannu. "Minä sanoinkin sen sotamiehelle, mutta hän ei ottanut uskoakseen minua. Mutta minä tiesin, että jos vanha Egmont olisi ollut Frieslannissa, ei Alban olisi onnistunut niin pahasti pelmuuttaa kreivi Ludvigin armeijaa."
"Kuinka"! huusi Karel, "kuinka!" ja hän koetti nousta istualleen sängyssä, mutta vaipui takaisin. "Kreivi Ludvigin armeija! Kerro se minulle, Hannu, sinä pöllö! Miksi et ole siitä ennen puhunut? Mitä on tapahtunut? Vastaa minulle."
Syy siihen, ettei Hannu vastannut, oli tämä. Tieto kauheasta tappiosta, joka oli kohdannut Ludvig Nassaulaisen armeijaa, oli kuin kulovalkea levinnyt kautta koko Hollannin ja kaikkialla herättänyt hämmästystä ja surua. Tapaus oli tullut noitten molempain naistenkin tietoon, mutta he olivat päättäneet salata sen Karelilta, kunnes hän paranisi taikka iloisempi sanoma saapuisi tätä korvaamaan. Hän oli vasta hiljattain tullut tuntoihinsa ja Agnes, joka oli heti peljästynyt, kun palvelija mainitsi Ludvigin nimeä, heitti Hannuun katseen, joka selvästi näytti pyytävän, ettei hän kertoisi lisää.
Mutta pato oli kuin olikin särjetty ja virta tulvasi rajusti aukon läpi. Yonker oli sen verran voimistunut, että hänessä jonkun verran heräsi entinen käskijä, jota Hannu tavallisesti ei voinut vastustaa.
Äreällä äänellä sekä sangen vastahakoisesti alkoi tämä:
"Minä kerron teille kaikki, mitä olen kuullut, Yonker, sillä minä tiedän, että te ette tyydy vähempään. Kreivi oli mielettömästi asettanut armeijansa lähelle Dollartia, niin että Ems oli hänen väkensä selkäpuolella. Hänen joukkonsa oli vähälukuisempi kuin Alban; eikä siinä kyllin: se oli koottu palkkasotureista, jotka eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään maksua. Mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka saa minut tappelemaan, jollei hän maksa minulle sitä tahi salli minun itse ottaa palkkaani. No niin, siinä oli kreivi joukkoineen, ja kaikki olivat kapinallisia, kun heille, kuten sanoin, ei ollut maksettu palkkaa eikä heidän sallittu ryöstää, sillä kreivi ei hennonnut kiskoa omien maanmiestensä tavaraa. Toisin olisi ollut laita, jos asia olisi koskenut espanjalaisia. Mutta jos minä olisin ollut kreivin sijassa, olisin hankkinut venheitä ja soudattanut Zuyder-Seen yli, sillä Alba ei olisi voinut seurata niin pian ja —"
Tähän pysähtyi hän kesken lausettaan ja katseli kauhistuneena ensin Agnesia, sitten Karelia. Poika parka oli koettanut sepitellä jotakin juttua, mutta hänen tavallinen älynsä petti tällä kertaa.
"Jumalan tähden kerro, mitä on tapahtunut. Maahanko ruhjotut — kuoliaana — vai kuinka?" sanoi Galama tuskaisella äänellä.
"Niin", lausui Hannu tulistuneena, "heidät on lyöty. Ne ämmät eivät uskaltaneet tapella, ei edes laukaista kivääriänsä. Herttua karkasi heidän niskaansa, ennenkuin he ehtivät siunaamaankaan, tuhosi heistä osan ja ajoi toiset virtaan. Vain kreivi ja muutamat muut pääsivät pakoon verilöylystä, mutta Treslong ja kaikki Geusit ovat surmatut. Siinä koko juttu."
"Taivaan Herra!" huusi Karel ja vaaleni. "Kreivi Ludvig voitettu! ja
Treslong —"
Agnes riensi vuoteen luo. Karel oli vaipunut tainnoksiin.
Samalla tuli hänen äitinsä, tuoden takkia, jonka hän heitti Hannulle, ja kiirehti vuoteen viereen Agnesia auttamaan. Hannu löysi pian kirjeen, jonka päällekirjoitus oli mestari Borselsille Mercuriossa. Näillä nimillä tarkoitettiin Paavali Buysia ja Leydeniä.
"Noh", jupisi Hannu itsekseen, "minä otan tämän ja lähden tieheni. Nuo osaavat kuitenkin hoitaa häntä paremmin kuin minä. Mikä hölmö minä sentään olin! Kun hän vain ei tulisi oikein pahasti kipeäksi! Ja nuo vaatteet täytyy minun myöskin viedä pois. Ne ovat kai liian väljät hänelle, koska hänen isänsä, vanha parooni on niitä käyttänyt."
Hannu otti käärönsä ja hänen nähtiin pian, kulkukauppiaaksi puettuna, vaeltavan Leydeniä kohden, jonne meidän ei tarvitse häntä seurata.
Naisten hellä hoito sai Karelin pian jälleen virkoamaan eikä tuo surun sanoma sen pahemmin haitannut hänen terveyttään. Mutta hän huomasi, että maan asiat olivat entistään surkeammalla kannalla, että hänen apuansa tarvittiin enemmän kuin ennen sekä ettei tämä apu olisi mahdollinen, ellei hän pian parantuisi ja voimistuisi. Sen tähden päätti hän maata alallaan ja nukkui pian virkistävään uneen.
Kun hän heräsi, oli jo melkein pimeä; mutta hämärässä hän kuitenkin erotti äitinsä ja Agnesin. He puhuivat hiljaa keskenään, etteivät häiritsisi nukkujan unta, mutta hän oli jo herännyt heidän huomaamattaan. Paroonittarella oli kädessään jokin kiiltävä esine, mutta Karel ei voinut erottaa, mikä se oli.
"Nämä ovat puolisoni vitjat, siitä olen varma", sanoi paroonitar katsellen kiiltävää esinettä kädessään. "En voi ymmärtää, kuinka ne ovat joutuneet tuon miehen haltuun."
"Minä muistan nähneeni hänen kasvonsa", sanoi Agnes miettien, "mutta en voi sanoa, missä. Kun minä ne nyt näin, tunsin ne kohta. Missä minä olen hänet nähnyt…?"
Ja hän laski kätensä otsalleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut elvyttää mieleensä jotain vanhaa tapausta.
"Suokaa minun nähdä nuo vitjat", kuului Karelin ääni.
Leski säikähti, mutta tuokion arveltuaan antoi hän vitjat pojalleen. Ne olivat samat, jotka Karel vähää ennen taistelua tammien luona oli antanut Blockille.
"Kuinka"! huusi hän iloisesti. "Kävikö Block täällä? Keltä saitte nämä, äiti?"
"Ole rauhassa, minä kerron sinulle. Kaksi tuntia takaperin sanoi minulle palvelustyttö, että joku pyysi saada puhutella minua. Minä menin alas ja näin suuren, mustaverisen miehen, jolla oli espanjalaisen sotamiehen puku. Hän sanoi, että hänen oli Brüsselissä onnistunut päästä sinun ystäväksesi, että hän kerran oli pelastanut henkesi, että sinä olit hänelle antanut nämä vitjat ja sanonut, että minä ottaisin hänet ystävällisesti vastaan, jos hän joskus sattuisi tulemaan Brieliin. Hän sanoi olevansa pakosalla ja pyysi suojaa muutamaksi päiväksi. Sopiko minun antaa sitä hänelle? Minä sanoin hänelle, että sinä olit sairaana, jonka asian hän jo näytti tietävän, ja etten voinut vastata hänelle mitään ennenkuin olin puhutellut sinua. Hän lupasi palata kolmen tunnin kuluttua ja tuottaa minulle odottamattoman ilon. Mikä hänen nimensä oli, sanoitko Bock?"
"Ei, Block. Gerard Block, muuan Geusi, jopa heidän parhaimpiansa."
"Mitä aijot tehdä?"
"Laskea hänet huoneeseemme, vaikkapa vuodeksi. Missä yhdellä on sijaa, siinä on kahdellakin, sanoo vanha friisiläinen sananlasku, eikö niin?"
"En voi kehua, että hänen kasvonsa minua suuresti miellyttivät", sanoi paroonitar. "Niissä on jotakin ilkeätä".
"Aijotko todellakin, Karel, laskea joukkoomme hänet, tuon pääkavaltajan Blockin?" kysyi Agnes.
"Kavaltajan! Kuka sanoo häntä kavaltajaksi? Sen haluaisin tietää."
"Hannu sanoo. Hän väittää, että kreiviä ei saatu pelastetuksi juuri tämän miehen petoksen vuoksi. Hannu vihaa häntä sydämensä pohjasta."
"Hannu on aika tolvana. Hän vihasi häntä heti ensi näkemältä siitä syystä, että kun hän oli olevinaan Blockin edessä, tämä, joka on sivistynyt mies, nöyryytti häntä. Vai kavaltaja! Tämä mies pelasti minun henkeni ja sai haavan samassa yrityksessä, jossa Hannu sanoo hänen olleen petollisen. Älköön hän sanoko sitä minun kuulteni!"
"Mutta eikö hänen käytöksensä ole kaiken aikaa ollut epäilyttävä?" kysyi Agnes.
"Epäilyttävä! Agnes, minua kummastuttaa, että sinä puhut noin. Hän pelasti sinutkin ja paransi sen haavan, jonka tuo Hannu hölmö saattoi sinulle. Näkyyhän arpi vielä niskassasi. Nyt saat sinä tilaisuuden kiittää häntä. Etkö sanonut nähneesi häntä ennenkin? Sinä näit hänet siis tuolla metsässä."
"Ei siellä, siitä olen varma, mutta —". Hän vaikeni, sillä hänen sydämensä ei sallinut hänen enää soimata miestä, joka oli pelastanut hänet ja hänen rakastettunsa hengen.
Palvelustyttö ilmoitti nyt, että sama sotamies jälleen odotti alhaalla.
Agnes lähti ulos ja hetkisen kuluttua ilmestyi Block, joka syvään kumarrettuaan talon emännälle polvistui vuoteen viereen ja tarttuen Karelin käteen huudahti:
"Ystäväni! Yonker Galama! Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, että vielä saan nähdä teidät elävän silmillä."
Karel pusersi Blockin kättä niin hartaasti kuin hänen voimansa sallivat, ja lausui sydämensä ilon siitä, että he jälleen olivat tavanneet toisensa.
"Madame", sanoi Block, kääntyen paroonittareen, "te tapaatte alhaalla erään henkilön, jonka saapuminen minun luullakseni ilahuttaa teitä. Siinä se odottamaton ilo, josta puhuin."
Samalla hetkellä kuului alhaalta huutoa.
"Kuinka", huudahti paroonitar, "onko se tyttäreni Maria!" ja rientäen portaita alas heittäytyi hän itkevän ja vapisevan tyttärensä syliin.
"Me pakenimme yhdessä Brüsselistä", sanoi Block hymyillen Galamalle, kun he olivat kahden kesken. "Ja siinä oli kyllin tekemistä kummallekin. Mutta huomenna kerron teille miten, missä ja milloin kaikki tapahtui, jos suotte minulle suojaa pariksi päiväksi, kunnes saan tilaisuuden lähteä merelle."
Pyyntöön suostuttiin kernaasti ja vilpittömästi.
Käärme oli luikahtanut poveen. Se alkoi heti kietoa pauloihinsa tuota sydäntä, jota se ensin aikoi tutkia ja sitten pistää kuoliaaksi.
Kun Block oli tointunut Hannulta saamastaan iskusta, palasi hän Brüsseliin kertomaan yrityksensä epäonnistumisesta. Syyn sai tällä kertaa komentava upseeri, joka viipyi liian kauan, ennenkuin hän ryntäsi pelastajien kimppuun.
Sekä inkvisiittori että Block päättivät odottaa toistaiseksi, koska Galamaa turhaan tiedusteltiin ja haettiin. Heillä oli kuitenkin vielä hänen sisarensa käsissään ja he olettivat syyllä, että Karelin olopaikka ennemmin tai myöhemmin tulisi tämän tietoon. Molemmat katsoivat kuitenkin parhaaksi karttaa väkivaltaa viimeiseen saakka, varsinkin kun oli luultavaa, että Galama ennemmin ilmoittaisi kirjevaihdon salaisuudet ystävälle kuin viholliselle. Vastedes saamme nähdä miten Block, tuo petokseen perin harjaantunut mies, sai tuumansa toteutetuksi.