XX
Hartausseura.
"Tule, Dirk, lykätään nuo vankkurit tuosta joutuin pois. Kello käy jo seitsemättä ja meidän on työmme vielä puolitekoinen."
Nämä sanat lausui vilkas, viidenkolmatta vanha nainen, joka puvusta päättäen oli palvelustyttö. Hänen tehtävänään oli erään toisen tytön ja kolmen miehen kanssa tyhjentää lato, jota nähtävästi käytettiin vilja-aittana, sillä kaikenkokoisia ja monen näköisiä säkkejä oli siihen ladottu päälletysten ja jauhosäkkejä täynnä olevat vankkurit oven suussa seisoivat jo puoleksi pihalla, jyväkauppias van Alphen, joka salaa suosi uutta uskonoppia, omisti tämän ladon, johon hänen uskolaistensa oli määrä tänä iltana kokoontua hartautta harjoittamaan. Lato olikin asemansa puolesta varsin sopiva tähän tarkoitukseen. Se sijaitsi talon takana; piha oli välissä. Sinne pääsi sekä talosta päin että toiseltakin puolen, jossa kapea polku suikerteli van Alphenin puutarhan läpi; tätä pitkin saattoi kansa tulla kaupungin valleilta päin, kenenkään huomaamatta. Talon väki siivosi nyt latoa sisältä ja teki tilaa odotetuille vieraille.
"Toivon, että heitä tänä iltana tulee oikein kosolta", sanoi Dirk, pitkä, hartiakas mies, joka viskeli jyväsäkkejä niinkuin ne eivät olisi painaneet mitään. "Ei sovi epäilläkään, että mestari Barends on meidän pappimme. Hän antaa kelpo ravintoa, se on varma."
"Niin aivan, Dirk", vastasi tyttö, joka lakaisi lattiaa, "olet oikeassa; jospa vain eläisit niinkuin hän saarnaa. Sinä tappelet mielelläsi silloin tällöin ja se on väärin."
"Hei, anna luistaa!" sanoi Dirk, paiskaten raskaan säkin toiselle seinälle. "Te naiset, ette käsitä, mitä kiusauksia meillä miehillä usein on. — Tuo tänne tuo rautakoukku. Kiitoksia! — Kun minä kuulen espanjalaisen tahi katolinuskoisen puhuvan pahaa prinssistä, kiehuu vereni ja silloin pian paukkuu ympäri korvia."
"Mutta se on juuri väärin, Dirk", toisti tyttö. "Eikö raamattu sano, että sinun pitää voittaa paha hyvällä ja kosto on Herran? Jos todeksi nuo sanat tunnustat, niin tottelet varmaan minua."
"Niin, Alida", sanoi toinen mies, joka oli hyvän joukon vanhempi. "Tuota olen aina Dirkille sanonut, mutta hän ei välitä. Minä olen sanonut, että jos Herra tahtoo kostaa pahoille, ei hän siihen tarvitse Dirkin apua."
"Auttakaa minua, että saadaan nuo laudat tuonne kivien päälle. Nyt minä selitän teille", sanoi Dirk, kun useamman hengen istuttava rahi oli saatu pystyyn. "Kuulkaa nyt! Tiedän aivan hyvin, että mestari Barends puhuu totta enkä minä usko enemmän kuin hänkään pappeja, paavia, Pyhää Neitsyttä j.n.e. Mutta jos raamattu kieltää minua taistelemasta Alban herttuaa vastaan ja sanoo Oranian prinssiä konnaksi, on se väärässä, sen minä sanon."
"Ei, se sanoo vain, että sinä et saa tapella", vastasi tyttö.
"Missä niin sanotaan? Missä luvussa, missä värssyssä? Kas, siinä ollaan! Ei Paavali, eikä Pietari kiellä minua, ja sen minä vain sanon, että jos nuo sotamieshylyt tulevat tänä iltana meitä häiritsemään, niin —", ja hän heilutti hirmuista moukaria.
"Etkö sinä tiedä, että Jeesus nuhteli Pietaria, kun hän löi miekalla palvelijalta korvan?" kysyi vanhempi mies.
"Luuletko, että istuimia tarvitaan enemmän kuin neljä riviä? Ei tänne paljo kansaa tule, sillä verikoirat nuuskivat kaikkialla", sanoi Alida.
"Kyllä kai se riittää", arveli Dirk. "Saanko sanoa teille, mitä minä aina olen tuumannut tuosta korvajutusta. Otaksutaan, että kun minä kävelen teidän kanssanne, niin joku sotamies tahtoo vangita teitä, ja minä lyön häntä vasten kasvoja ja juoksen tieheni. Mitä hyvää siitä on? te sanoisitte, tapa hänet tai anna hänen olla. No, mitä hyvää siitä oli, että Pietari hakkasi mieheltä korvan? Se ei estänyt heitä ottamasta kiinni Jeesusta. Mutta jos hän olisi ajanut heidät kaikki pakoon, ettei ainoakaan olisi uskaltanut palata, olisi Vapahtaja kenties sanonut Pietarille: Kas niin, se oli oikein!"
Tässä heitä käskettiin toisaalle ja keskustelu katkesi. Mutta huomattava on, että Dirkin kaltaisia löytyi Alankomailla monta miestä; he olivat tosin hyljänneet paavin ja heidän järkensä hyväksyi puhdistetun opin, mutta he eivät voineet asettaa elämäänsä sen mukaan.
Kun van Alphenin palvelijat, jotka kaikki tunnustivat uutta oppia, saivat ladon kuntoon — eivätkä heidän laitoksensa suuret olleetkaan: pöytä tuoleineen ja neljä riviä raheja — menivät he asuinhuoneeseen. Vasta pimeän tultua ilmaantui latoon tulijoita ja istuimille ihmisiä. Sanankuulijat hiipivät sisään yksitellen ahtaasta sivu-ovesta. Siitä sydämellisyydestä, jolla he toinen toistaan tervehtivät, huomasi, että lause: "Kuinka nämä kristityt rakastavat toisiaan!" vielä piti paikkansa.
Rikas ja köyhä, vanha ja nuori, istuivat sekaisin ilman erotusta ja juttelivat hiljaisella äänellä. Mutta kun van Alphen ja saarnamies, Wouter Barends, ilmestyivät, kokoontui koko väki heidän ympärilleen ja heille sateli kysymyksiä ja suosionosoituksia. He olivat kumpikin parhaassa iässään.
Van Alphen oli kookas, kaunis mies, suora, vilpitön ja uljas käytökseltään. Wouter Barends oli laiha ja näytti paljon kärsineen; hänen kasvonsa olivat surumieliset, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistään loisti ihmeellinen innostus ja ihmisrakkaus.
Hänen kohtauksensa Agnesin ja Marian kanssa, jotka hän tunsi ennestään, oli todella liikuttava, ja useiden sydän heltyi, kun he näkivät hurskaan miehen tervehtivän usko-tytärtään pyhällä suudelmalla. Käteltyään jokaista läsnä-olijaa istuutui hän vihdoin pöydän ääreen ja avasi edessään olevan raamatun. Pöytä oli halvan näköinen ja yksi ainoa kyökkilamppu valaisi tätä kummallista hätätilaista kirkkoa; se seisoi pöydällä raamatun vieressä. Eikä enempää valoa kaivattukaan, sillä harvat omistivat niihin aikoihin raamatun eikä virsikirjoja sopinut käyttää, koska veisuu oli vaarallista. Seuralla ei siis ollut muuta tehtävää kuin kuunnella, ja sitä se tekikin sielusta ja mielestä. Saarnaajan kieli ei tosin ollut erinomaista eikä kaunopuheista; eipä se sisältänytkään muuta kuin evankeliumin vanhoja perustotuuksia. Mutta nämä vanhat totuudet olivat kuulijoille aivan uusia ja se vahva usko, jolla saarnaaja julisti niitä, vaikutti ihmisiin paljon syvemmin kuin suloisin kaunopuheisuus.
"Armaani!" sanoi hän muun muassa, "meille on tapahtunut suuri armo siinä, että meidät on katsottu mahdollisiksi kärsimään siunatun Herramme ja Vapahtajamme tähden. Te tiedätte, ettei hän epäillyt antaessaan verensä meidän edestämme, pelastaakseen meidät tulevaisesta vihasta. Niinpä meidänkin tulee olla valmiit antamaan veremme Hänen edestään, valmiit näyttämään, että hän on meille kalliimpi kuin oma henkemme. Te tiedätte myöskin, että Jumala äärettömässä armossaan on sallinut minun Hänen totuutensa tähden saada haavoja, joitten naarmut vielä näkyvät ihossani. Papit ovat julistaneet minut pannaan, vaikka itse olen pappi, omaiseni ovat hyljänneet minut ja minua ajetaan takaa paikasta paikkaan; hengenvaara ja kuoleman uhka ovat alati edessäni. Mutta minä kiitän Jumalaani hänen armostaan, koska pyhän Paavalin kanssa saan iloita siitä toivosta, että kerran tulen uhratuksi Hänen palveluksessaan."
"Mutta, rakkaani, suokaa minulle lohdutusta siitä iloisesta tiedosta, että se sana, jota olen teille saarnannut ja jonka olen valmis verelläni vakuuttamaan, ei ole kalliolle kylvettyä siementä, vaan että se lankeaa hyvään maahan ja tuottaa runsaan hedelmän. Se sana saattakoon teidät pimeyden vallasta, Antikristuksen harhateiltä, ja johtakoon teidät ainoan Välimiehen, Kristuksen, elävän Jumalan Pojan luo. Sillä hänen tuntemisensa on elämä eikä ilman Häntä ole mitään autuutta; mutta kaikki muut välimiehet, paavit, piispat ja papit, jotka asettuvat Hänen rinnalleen taikka Hänen ja meidän väliimme, ovat kiroukseksi ja ikuisen kadotuksen perilliset. Sillä meidän Jumalamme on kiivas Jumala ja kuluttava tuli, joka ei anna kunniaansa muille. Mutta runsaana uhkuu hänen armonsa virvoittava lähde niille, joilla on murheellinen henki, sorrettu ja särjetty sydän, jotka köyhinä syntisraukkoina tulevat hänen luokseen sitä ainoata elämäntietä myöten, jonka hän on osoittanut, nimittäin Hänen rakkaan Poikansa kautta. Sentähden, armaani, pyydän minä teitä —"
Yhtäkkiä kuului hiljainen koputus ladon takaovelta ja joku lausui:
"Pois! sotamiehet tulevat!"
Kaikki kavahtivat pystyyn ja katsoivat toinen toistaan henkeään vetämättä. Nyt kuului van Alphenin matala, mutta selkeä ääni:
"Ystäväni, kuulkaa minua tuokion aikaa! Paetkaa tuosta ovesta, joka vie teidät pihaan. Pihan oikealla puolen on veräjä, josta pääsette erään ystävämme puutarhaan. Sieltä tulette toiseen puutarhaan ja vihdoin rantakadulle. Minä autan mestari Barendsia, miehet auttavat naisia ja Jumala meitä kaikkia."
"Amen!" sanoi Barends.
Valkea sammutettiin ja ovi, joka oli vastapäätä sitä, josta varoitus oli kuulunut, avattiin. Pilvienlomista paistoi kuun puolikas, jonka heikossa valossa pakolaiset näkivät tehdä tehtävänsä. Rahit sysättiin syrjään ja kaikki tunkivat oven suuhun. Tällä hetkellä kuului takaovelta ääniä ja komentohuuto kaikui. Heti sen jälkeen kuului rattaiden kolinaa, ovelle kolkutettiin ja jokin ääni huusi:
"Ovi auki!"
Dirk ynnä hänen toverinsa olivat tosin sysänneet kolmet raskaat vankkurit oven eteen, mutta se keino ei paljon auttanut, sillä vankkurit oli jo saatu pois.
"He tulevat, Agnes!" kuiskasi Maria, kun he nousivat matalalta istuimeltaan, joka oli lähinnä lukittua ovea. Uusi isku jysähti siihen ja entistä ankarampi käsky vaati avaamaan. Monet läsnäolijoista olivat tällä hetkellä jo poistuneet pihalle ja pakenivat naapurin puutarhaan. Toisin oli Agnesin ja Marian laita. He olivat tulleet ilman suojelijaa ja jäivät yksin ja kun heillä oli varsin vähän kokemusta vaarasta, tiesivät he tuskin, mitä tehdä, kun ovi yhtäkkiä paiskattiin kiväärin perällä selkoselälleen ja parikymmentä sotamiestä, tulisoihtua kantava pappi etupäässä, ryntäsi latoon. Sisälläolijat pyrkivät pihalle, mutta sotamiehet huomasivat sen ja riensivät heidän jälkeensä. Ennen pitkää he palasivat, tuoden muassaan jonkun kymmenkunnan miehiä ja naisia.
On mahdotonta kuvata ladossa olevaa seuraa, jota papin loimottava soihtu valaisi punaisella, kamalalla valollaan. Sotamiehet, joitten silmät paloivat verenhimosta, näyttivät julmassa sota-asussaan hornan hengiltä. Miehiä ja naisia, joitten ympärillä he häärivät, olisi voinut verrata lampaisiin, joita viedään teurastettaviksi. Muutamat heikot vääntelivät käsiään pelosta ja olivat taintumaisillaan; toiset, joita Barendsin saarna oli vahvistanut, odottivat tyynellä mielellä kärsimisen hetkeä. Muutamat, rohkeimmat, kehoittivat ilolla ja innolla kärsimystovereitaan turvaamaan Jumalaan ja pysymään lujina. Heidän joukossaan oli myös Agnes. Hän seisoi sankarillisen uljaana hirveän hämmingin keskellä, hartaasti pyytäen serkkuaan, joka tuskin pysyi jaloillaan, nyt osoittamaan luottamustaan Jeesukseen.
"Herra on meidän kanssamme", sanoi hän, "rohkaise mielesi. Hänen kanssaan me voitamme. Hän ei hylkää meitä."
Agnes ei puhunut turhaan, sillä Maria seisoi suorempana ja kuiskasi:
"Niin oikein. Hän on väkevämpi kuin vainolaisemme"; ja katsellen Agnesia silmiin, lisäsi hän hymyillen: "Jos kuolemme, kuollaan yhdessä. Kiitos Jumalan, että Wouter Barends on pelastunut."
Nämä kaksi tyttöä, jotka ulkomuodoltaan erosivat muista vangeista, vetivät heti puoleensa papin huomion.
"Oletteko te Agnes Vlossert?" kysyi hän.
"Olen", kuului vastaus.
"Ja onko tämä tyttö vieressänne Maria Galama?"
Papin katse värisytti Mariaa. Hänen äänensä tyrehtyi kurkkuun.
"Mikä oikeus teillä on tehdä tuollaisia kysymyksiä?" kysyi Agnes arvokkaalla äänellä.
Hänen rohkeutensa hämmästytti niin suuresti pappia, että tämä tuokioksi joutui ikäänkuin aseettomaksi. Näyttipä se vielä rohkaisevan erästä miesvankiakin, sillä hän astui esiin ja sanoi:
"Ja mistä syystä olette häirinneet meidän viatonta seuraamme?"
"Viatonta seuraa!" toisti pappi, joka jälleen oli oma itsensä. "Te tiedätte kyllä, te kirotut kerettiläiset, että teidän kokouksenne on kauhistus Jumalalle ja Hänen pyhille enkeleilleen."
"Miksi niin?" kysyi vanki.
"Siksi — siksi — mitä?" änkytti pappi kiihtyneenä. "En ole tullut tänne väittelemään teidänkaltaistenne koirahylkyjen kanssa. Kun venytte kidutuslavalla, saatte kyllä tietää, miksi."
"Me emme ole mitään tehneet Jumalaa ja Espanjan kuningasta vastaan", lisäsi vanki; "me olemme yhtä kuuliaiset esivallalle kuin hyvät kristityt."
"Hillitse kielesi, kirottu kerettiläinen", huusi pappi, ja kääntyen erään sotilasjoukon puoleen, joka vastikään oli tullut latoon, hän kysyi: "Löysittekö saarnamiehen?"
"Lintu on lentänyt tiehensä", vastasi päämies. "Me haimme koko asunnon katosta kivijalkaan asti emmekä löytäneet muita eläviä olentoja kuin vanhan vaimon ja pienen lapsen."
"No, lähtekäämme siis", sanoi pappi. "Tehkää tehtävänne, kersantti!"
Kahleita ja köysiä tuotiin esille. Edellisillä sidottiin miehet, jälkimäisillä naiset. Agnesia ja Mariaa ainoastaan ei sidottu.
"Nämä ovat Sextusen pikku-kyyhkyset", sanoi pappi itsekseen, ja kääntyen kersanttiin lausui hän:
"Näistä kahdesta tytöstä pidän itse huolta."
Hetken kuluttua oli lato tyhjä eikä kukaan tietänyt, mihin vankeja aijottiin kuljettaa.