XIX
Vanhastaan tutut kasvot.
Seuraavana iltana sen jälkeen, kun Hannu oli lähtenyt, istuivat Agnes ja Maria alhaalla asuinhuoneessa kahden kesken. Tytöt rakastivat toisiaan hellästi ja kun he kaiken päivää olivat yhdessä, haastelivat he toisilleen salaisuuksiaan ja toinen ilmoitti toiselle sydämensä halut ja huolet. Paroonitar, joka aina muisteli menneitä komeuden päiviä ja toivoi niitä takaisin, pysyi verrattain kaukana tyttöjen mielialasta ja aatoksista. Paitsi sitä puuhasi hän talouden askareissa, jotka kysyivät kaiken hänen huolenpitonsa. Vähäiset joutohetkensä vietti hän kirkossa käymällä taikka muutamien tuttavien luona. Tänä iltana oli hän tapansa mukaan lähtenyt kirkkoon iltamessua kuulemaan, ja koska Maria ei heikon terveytensä vuoksi kyennyt häntä seuraamaan, jäi hän kotiin serkkunsa luo.
Agnes istui ristissä käsin mietiskellen. Hänen kauniissa silmissänsä oli jonkunverran surumielisyyttä, kun hän katseli serkku-parkaansa. Laskevan auringon kulta-säteet heijastuivat pilvien lomitse ja valoivat Marian ympärille valkean hienon hohteen. Ne muodostivat sädekehän hänen vaaleain hiuskihariensa ympäri, jotka runsaina valuivat sievää kaulahuivia ja lumivalkeata niskaa myöten alas. Hänen rasittuneet silmänsä ja kuumeen-tapainen levottomuus, jolla hän työskenteli rukkinsa ääressä, ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut haihduttaa ikäviä ajatuksia, jotka vaivasivat hänen pientä päätään, olivat osoituksena sisällisestä sodasta ja rauhattomuudesta, samalla kun poskien kiihtynyt puna ja silmien kamala kiilto selvästi ennustivat sumeita surunpäiviä, taudin ja kuolon synkistämiä.
Kun päivän valo alkoi himmentyä, taivutti hän yhä enemmän päätään askareensa puoleen, ja pari kolme kyyneltä, jotka vierivät hänen poskelleen, olivat hänen ainoa puheensa. Mutta Agnesille ne puhuivat enemmän kuin sanat. Hän laski lempeästi kätensä Marian käsivarrelle, ja kun tämä ujosti, melkein pelokkaasti nosti päätänsä ja silmäili serkkuansa, lausui Agnes hellästi:
"Sinä pilaat silmäsi, Maria kultani; alkaa jo pimetä. Laske pääsi olkani varaan ja jutellaan vähän. Minulla on sinulle sanottavaa ja sinun pitää tarkasti kuunnella."
Maria teki, kuten neuvottiin, ja painoi äänetönnä päänsä orpanan olkaa vasten. Tyttöjen välillä näytti vallitsevan parhain sopu. Maria katseli ihmetellen serkkunsa ylevää uskallusta ja hurskautta ja Agnes puolestaan kohteli tuota värisevää pikkulintua äidin huolella ja rakkaudella. Hän tunsi velvollisuudekseen ohjata heikkoa ja kun hän tiesi, että toinen totteli häntä, teki hän tehtävänsä hartaalla tunnollisuudella.
Tuokion aikaa katseli hän lempeästi häneen nojaavia kauniita kasvoja ja kumartui suutelemaan toisen otsaa. Otsa oli kuuma kuten pieni käsikin, joka samalla hetkellä pujahti serkun käteen.
"Kun kauniina kesä-iltana istun", sanoi Agnes, "päivän laskua katsellen, ja kuuntelen niitä erilaisia ääniä, jotka tyynessä ilta-ilmassa lentävät luokseni, muistelen lapsuuteni aikoja, jolloin kaiket päivät riemuitsin onnellisessa viattomuudessa. Minä näen, minä kuulen ihan samoja asioita kuin silloinkin, mutta kuinka toisilla silmillä, toisilla korvilla! Muistan erään päivän — lienen tuskin ollut viiden vuoden vanha — jolloin torille vastapäätä Broodhuysiä oli rakettu mestauslava, jolla aijottiin teloittaa joku pahantekijä, ja minä muistan aivan selvästi, kuinka minä leikin sen ympärillä ikäisteni lasten kanssa ja kysyin äidiltäni, eikö se lava saisi aina olla siinä, koska siinä oli niin hyvä olla piilosilla. Silloin en ajatellut, että muutamien vuosien päästä saisin nähdä samallaisen mestauslavan, kuten kaksi kuukautta takaperin tapahtui."
"Jospa me aina, Agnes, saisimme olla lapsia", lausui Maria hiljaisella äänellä, "jospa vielä saisimme yhdessä leikitellä niinkuin silloin, eikä milloinkaan, ei milloinkaan muuttua."
"Mutta, Maria", sanoi Agnes miettiväisesti, "jos lapsuudella on sulonsa, on sillä haittansakin. Emme ainakaan sen vuoksi toivoisi lapsuuttamme takaisin, ettei lapsi tiedä eikä huoli mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ettei hän melkein ollenkaan tunne Jumalaa eikä sitä mitä Hän on sanonut ja tehnyt meille ja että hän heittää muitten kuormaksi sen edesvastuun, joka oikeastaan kuuluu hänelle itselleen."
"Mutta", sanoi Maria, "eikö ole väärin antaa meille tehtäviä ja vastattavia, joiden tasalla emme ole? Me elämme tässä maailmassa ja meidän pitää jotakin tehdä. Mutta jos katsomme, mitä meidän tulee ja pitää tehdä, näyttävät minusta ne asiat yhtä korkeilta ja ylipääsemättömiltä, kuin Pyhän Neitsyeemme kirkontorni."
"Maria, Maria", vastasi serkku totisella, mutta lempeällä äänellä; "uskotko Jeesuksen Kristukseen? Uskotko, että hän kuoli saadakseen sinut taivaaseen? Ja luuletko että hän on tehnyt taivaaseenpääsyn sinulle mahdottomaksi? Eikö hän ole luvannut auttaa sinua joka kohdassa, vaikeimmassakin? Minä tiedän, ettemme saisi mitään tehdyksi, jos meidät jätettäisiin oman onnemme nojaan. Jos Hollannin miehet voisivat pysyä rikkaina ja vapaina sillä, että he istuvat alallaan, eivät he taisteleisi ensinkään. Ja niin on sinun ja minun laita. Meidän täytyy taistella ja kärsiä saavuttaaksemme onnemme; ja kun Jeesus on tehnyt ja kärsinyt niin paljon meidän puolestamme, jää varmaan meidän osaksemme pienin kärsimys. Katso Jeesusta, katso sitä autuuden kunniaa, jonka saamme periä hänen luonaan — ja kaikki vaivat, vankeus, kidutus ja kuolema käyvät vähäpätöisiksi mielestäsi. Oi, kuinka kernaasti soisin, että sinä lukisit tuon pikkukirjasen, jonka tohtori Luther, tuo vittenbergiläinen, on kirjoittanut! Hän sanoo niin kauniisti ja selvästi, että jos ensin katselemme omaa pientä ristiämme, sumenevat silmämme kyynelistä niin, ettemme voi nähdä mitään muuta; mutta jos me ensin katselemme Hänen suurta ristiään, Hänen, joka on kärsinyt rangaistuksen kaiken maailman synneistä, katoaa meidän pieni ristimme aivan näkymättömiin. Rohkaise mielesi, Maria, ja mene Jeesuksen luo: hän on sinua auttava."
Maria oli hartaasti kuunnellut serkkunsa sanoja. Ne näyttivät syvästi vaikuttavan häneen. Hän oli hetken aikaa ääneti. Siitä lausui hän huoaten:
"Oi Agnes, en unohda milloinkaan, mitä tein Brüsselissä tuona yönä.
Luuletko, että minä vielä voin saada sen anteeksi?"
"Kallis serkkuni", vastasi Agnes, "Pietari kielsi Herran kolmesti ja hän sai sen anteeksi. Sinä saat suurimmatkin syntisi anteeksi, jos kadut. Turvaa vain Jeesukseen."
"En voi sanoin kuvata, mitä vaivoja olen kärsinyt tuota ajatellessani", sanoi Maria. "Kun jälleen tulin tuntoihini, olit sinä poissa ja minun käskettiin lähteä alas. Menin makuukammiooni enkä poistunut sieltä, ennenkuin Gritta tuli kertomaan, että he aikoivat kuljettaa sinut pois. Kun näin sinua vietävän — he eivät suvainneet minun puhua kanssasi — oli sydämeni pakahtua ja ilman hyvää laivuria ja Gerard Blockia, joitten avulla minä pääsin pakoon, en luultavasti enää olisi elossa."
"En tiedä miksi", sanoi Agnes, "mutta joka kerta, kun minä näen tuon Blockin, valtaa minut outo, kummallinen tunne, en tiedä mikä. Olen nähnyt hänen kasvonsa jossakin, siitä olen varma, mutta missä, sitä en muista. Hän ei miellytä minua, hän —"
Samalla yskähti joku tyttöjen takana ja säikähdytti heidät niin, että he päästivät heikon hätähuudon. Oven suussa, niin että häntä tuskin näkyi hämärässä, seisoi Block, viittaan puettuna.
"Mitä tahdotte, herra?" kysyi Agnes tuikeasti. "Ettekö tiedä, ettei tähän kamariin saa astua, ellei ensin kolkuta ovelle?"
"Suokaa anteeksi, neiti", vastasi toinen, astuen askeleen lähemmäksi, "minä kolkutin kolme kertaa, ja kun en saanut vastausta, rohkenin astua sisään. Minä vakuutan teille, etten olisi sitä tehnyt, jos olisin tietänyt, että te paheksuisitte sitä. Aioin vain sanoa, että orpananne, Yonker, nukkuu terveen unta ja minä lähden tiedustelemaan, millä kannalla asiamme nykyään ovat?"
"Hyvä, herra!" sanoi Agnes, ja Block lähti pois.
Kohta sen jälkeen kuulivat he, että huoneen ovi suljettiin; mutta Agnes jäi samaan asentoon, ikäänkuin jokin kummallinen ajatus olisi saanut hänessä vallan.
"Onko se mahdollista?" sanoi hän itsekseen. "Lienevätkö ne samat kasvot? Annas kun kerran vielä mietin."
"Agnes", lausui Maria peloissaan, "mikä nyt on hätänä? Olethan sinä aivan kylmä ja vapiset ja hengität, niinkuin jokin asia pelottaisi sinua. Mikä se on, Agnes?"
"Maria", vastasi Agnes vapisevalla äänellä, "nyt minä tiedän, missä ennen olen nähnyt nuo kasvot. Aivan varmaan! Se oli sinä iltana, jolloin Karel äkkiä tuli huoneeseemme, — saman yön iltana, jolloin kaikki tapahtui. Minä näin tuon miehen, kun hän katsoi akkunasta sisään. Hän peräytyi, kun hän äkkäsi minut, mutta minä näin kuitenkin hänen kasvonsa. Ne olivat juuri samanlaiset kuin äsken samanlaisessa valossa. Muistanpa vielä tuon viitankin."
Hän vaikeni ja molemmat olivat hetken aikaa hiljaa huoneessa.
"Hannu on myöskin varoittanut meitä hänestä", sanoi Maria peljästyneellä äänellä. "Kuka hän lienee? Ja mitä hän tahtoo?"
"En tiedä, Menkäämme, herättäkäämme Karel ja kysykäämme häneltä. Huomen-illalla, pimeän tultua, menemme van Alphenin, viljakauppiaan luo. Wouter Barends saarnaa siellä ja siellä tapaamme monta hyvää ystävää, joilta saamme neuvoja."
"Tuleeko Wouter Barends sinne?" kysyi Maria iloisena. "Voi, lähtekäämme sinne! Mutta menkäämme nyt Karelin luo."
Ja tytöt nousivat ylös. Samalla haavaa hiipi Block tiehensä kamarin oven takaa ja pujahti pihalle etuovesta, joka oli auki; sillä vaikka hän oli ollut sen sulkevinaan, oli hän hiljaa avannut sen jälleen ja jäänyt salaa kuuntelemaan.
"Vai niin", mutisi hän itsekseen, "hän on päässyt jäljilleni ja lähtee huomenillalla van Alphenin luo? Varsin hyvä, varsin hyvä! Galamalta hän ei saa monta sanaa tänä iltana."
Ja niin kävikin. Turhaan koettivat he herättää Karelia. Block oli antanut hänelle unijuoman. Tämän illan ja toisen päivän elivät he tuskallisessa epätiedon tilassa. He päättivät olla paroonittarelle mitään puhumatta, kunnes he olivat käyneet van Alphenin luona. Tuskin oli siis pimeä tullut, kun he lähtivät kotoa pois, ennenkuin paroonitar oli palannut iltakirkosta. He eivät aavistaneetkaan, etteivät he enää saisi häntä nähdä.