XXII
Kerjäläisten tapoja.
Äskeisistä tapauksista oli kulunut puoli neljättä vuotta, kun pienehkö fregatti, joka nähtävästi tuli Hollannin rannalta, purjeet levällään kulki Englannin etelä-rannikkoa kohti. Oltiin loppupuolella maaliskuuta v. 1572. Ankara ja kylmä pohjoistuuli, joka tavan takaa vihmoi rankkaa raesadetta synkistä pilvistä, puhalsi purjeet pullolleen, ja laiva lasketti vinhasti aaltojen halki. Se oli sievä, eikä aivan suuri alus, joka kuljetti noin parikymmentä kanuunaa ja kuului purjeista päättäen kaapparilaivoihin, joita siihen aikaan vilisi merellä.
Ellei oteta lukuun perämiestä ja aluksen hoitamiseen tarvittavaa väkeä, oli laivankansi miltei tyhjä, kun ankaran työn tuottama väsymys sekä pakkanen olivat pakottaneet väen vetäytymään laivan sisäosiin. Nuori, viidenkolmatta vuotias mies, jonka puoleksi sotilas-, puoleksi merimiespuku ilmaisi upseerin arvoa, asteli, kädet viitan taskuissa ja huopahattu silmillä, edes takaisin etukannella. Hän loi toisinaan silmänsä purjeisiin ja laivan kulkuun, teki perämiehelle muutaman huomautuksen ja jatkoi sitten astuntaansa.
Vaikea olisi ollut tuosta kookkaasta, vankasta vartalosta, pitkästä parrasta ja päivettyneistä kasvoista tuntea sankarimme Karel Galaman solakoita jäseniä ja nuorukaismuotoa. Mutta hänen ennestäänkin lujat jäsenensä olivat vaurastuneet kolmivuotisen merielämän vaivoissa ja hänen ennen niin hieno, valkoinen ihonsa oli ahavoittunut tuulissa ja paahtunut tummanruskeaksi päivänpaisteessa; tämä ei kuitenkaan miestä pilannut, sillä jos hänen ulkomuotonsa ennen oli kiihkeän nuorukaisen, oli nuorukaisesta nyt varttunut vakava, toimelias ja aatteleva mies. Hänen kasvoistaan ei ollut ensinkään hävinnyt niiden ylpeä käskijäkatse, mutta synkkä murhe, salainen tuska, joka kalvoi hänen sydänjuuriaan, varjosti niitä.
Oli ilta, ja aurinko, joka päivällä vain tuolloin tällöin oli pilkahtanut pilvistä, ilmestyi nyt koko loistossaan, kun sen eronhetki oli tullut. Yonker katseli tuokion aikaa tuota juhlallisen ihanaa näkyä, ja sanoi sitten itsekseen:
"Kuinka usein nähnen vielä tuon auringon nousevan ja laskevan, ennenkuin siihen rauhan majaan saavun, missä kyyneliä ja suruja ei ole olemassa."
"Siihen ei kulu kovin pitkää aikaa, Yonker", lausui hänen takanaan ääni, jonka hän tunsi Hannun omaksi, "jos tällaista elämää kauan kestää. Sillä, totta kerjuuvalani, ei meillä enää ole muonaa kuin kahdeksi päiväksi, ja tuosta näytteestä voitte päättää minkälaista se on."
Ja Hannu, joka istui ratsasreisin eräällä kanuunalla, ojensi toisella kädellään raa'an, viheliäisen sillin puoliskon herrallensa. Toisessa kädessään oli hänellä homehtunut leipäpalanen.
"Se on sinun oma syysi, Hannu", vastasi Yonker. "Miksi et ottanut enemmän appeita Vieringiläisiltä? Olisit saanut laivan puolilleen, ellet olisi lähtenyt käpälämäkeen pienen talonpoikaparven edestä."
"Talonpoikaparven!" huusi Hannu. "He saattoivat hyvin olla sellaisia, mutta heillä on oma taistelutapansa, joka ei suinkaan ole kehnoimpia; te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että viime kahakassa tuhottiin kahdeksantoista meikäläistä ja minä olin vähällä mennä samaa menoa. Tommi, poikaparka, ja minä ajoimme parast'aikaa julman suurta sikaa. Se oli kauhea elukka ja riehui kuin riivattu, niin että minä, joka pahaksi onneksi pidin sitä takajaloista kiinni, yhtäkkiä lensin selälleni. Pidä kiinni, Tommi, huusin minä; mutta Tommi joutui ahtaammalle kuin minä, sillä samalla hetkellä tuli sian omistaja, hirveä heinähanko kädessä, ja aikoi juuri antaa minun maistaa sen sakaroista, kun livahdin kumoon ja hanko lensi sian pakaraan. Elukka päästi pahan porun, Tommi joutui sen alle eikä ehtinyt nousta, ennenkuin talonpoika jo teki lopun hänestä. Siitä otin minä oppia ja potkasin pakoon, minkä käpälistäni pääsi, sillä minä näin suuren joukon heinähankoja lähestyvän enkä malttanut jäädä niitä odottamaan."
"Minä toivon, että Doverin edustalla olevilta laivoilta liikenee meillekin muonaa", sanoi Galama, joka tuskin oli kuunnellut palvelijansa kertomusta, "muuten me todella olemme pahemmassa kuin pulassa. Mitä arvelee väki alhaalla?"
"He eivät huoli mistään, niinkauan kuin heillä on syötävää ja juotavaa, mutta kun se on loppunut, kääntyvät he meitä vastaan", sanoi Hannu. "He ovat jo raivoissaan siitä, ettemme kaapanneet noita kalavenheitä, jotka kulkivat meidän ohitsemme."
"Voi heitä mielettömiä!" huudahti Galama. "Se huone, jossa eripuraisuus vallitsee, ei voi pysyä pystyssä. He ärsyttävät koko maailman meitä vastaan ja saavat ystävämme suuttumaan meihin yhtä paljon kuin vihollisemmekin. Kuinka vähän he käsittävät minkä puolesta he sotivat."
"Ja kuinka vähän he noudattavat sitä uskontoa, jota he ovat puolustavinaan," lausui ääni hänen takanaan.
"Niin, mestari Barends", sanoi Galama, kääntyen puhujaan, "ja siinäpä lieneekin syy, miksi meidän asiamme menestyy niin huonosti".
Se oli todellakin sama saarnamies, jonka viimeksi olemme nähneet van Alphenin ladossa Brielissä. Hän oli varsin omituisella tavalla sattunut yhteen Galaman kanssa. Tämä oli Hannun, Blinkin ja muitten Geusien seurassa, Brielistä paettuaan, lähtenyt Diedrich Sonoyn laivalle, hänen, joka silloin oli Meri-Geusein amiraali. Jonkun aikaa täällä palveltuaan sai hän omaan haltuunsa erään aluksen, jonka hän itse oli kaapannut, ja kunnon väkeä hankittuaan rupesi hän kuljettamaan pientä kuusikanuunaista kaappari-laivaa: Koska hän vielä oli kiihtynyt Brielin tapauksista, kävi pitkäveteinen risteileminen laivaston takana pian hänelle ikäväksi ja hän sai luvan kierrellä vesiä omin päinsä. Ja nyt alotti hän hurjan uskalikon vaarallisen elämän, johon hän ainoastaan silloisessa sielun tilassaan saattoi tarttua. Näytti siltä kuin olisi hän unohtanut Agnesin kaikki neuvot; hän näytti äärimmäisen epätoivon vallassa, johon hänen kova onnensa oli syypää (kerran Brielissä käydessään oli hän, näet, saanut kuulla, että hänen äitinsä puoli vuotta hänen lähtönsä jälkeen oli kuollut sydämen-suruun) heittäneen sikseen kaikki hyvät päätökset, jotka hän oli tautivuoteellaan tehnyt ja rukouksissaan usein toistanut. Harvoin kului päivä ilman raivokasta ottelua. Joko pujahti hän öiseen aikaan johonkin satamaan ja ryntäsi espanjalaisen kauppa-aluksen kimppuun, joka oli mennyt ankkuriin siellä eikä aavistanut mitään pahaa, tai vei hän miehensä maalle jonkun pikkukaupungin luo, jonka hän tiesi suosivan espanjalaisia, hyökkäsi äkkiä sen päälle ja lähti, ryöstettyään siellä, yhtä nopeasti tiehensä kuin oli tullutkin, jättäen asukkaat hämmästyksen valtaan.
Kun hän eräänä iltana marssi väkineen joenpengertä pitkin tällaisissa asioissa, huomasi hän miehen, joka makasi poikkipuolin tiellä. Salalyhdyn valossa nähtiin että tämä oli keski-ikäinen mies, jonka päässä oli verta vuotava haava ja joka siitä syystä oli mennyt tainnoksiin. Karel oli tuntevinaan hänen kasvonsa, jotka muistuttivat erästä Brüsselin saarnaajaa, ja käski miestensä nostaa haavoitetun maasta ja saattaa hänet laivaan. Huolellinen hoito sai saarnaajan jälleen toipumaan. Kun hän sitten joutui Galaman kanssa puheisiin, tuli pian ilmi, että hän tarkoin tunsi molemmat tytöt ja että hänellä oli heidän vangitsemisestaan paljon enemmän kertomista murheelliselle nuorukaiselle kuin kellään muulla. Vaikuttivatpa hurskaan miehen lohduttavat sanat paljon hyvääkin Yonkerin mieleen. Hänen entiset tunteensa elpyivät, hänen entiset päätöksensä palasivat hänen mieleensä uudella voimalla ja hän aikoi ne aina pitää.
Hän pyysi Barendsia jäämään laivalle, johon tämä mielellään suostuikin, koska hän luuli voivansa vaikuttaa paljon hyvää laivaväkeen ja myöskin koska Hollannin manner siihen aikaan poltti hänen jalkojaan. Hän oli, näet, kolme kertaa töin tuskin välttänyt kuoleman. Hänen kehoituksestaan luopui Galama ryöstöretkistään ja liittyi jälleen laivastoon. Vähän ajan kuluttua käski Treslong hänen ja Barendsin siirtyä hänen laivaansa, kun hänen alipäällikkönsä oli kaatunut, ja niinpä me nyt tapaamme heidät yhdessä. Laivaväki rakasti molempia: Galamaa hänen merimiestaitonsa ja uskalluksensa vuoksi ja Barendsia hänen ihmisrakkautensa ja lempeytensä ja etenkin hänen lääketaitonsa tähden, jota hän oli oppinut monissa vaiheissaan ja jonka avulla hänen usein onnistui vaikuttaa sellaisiin sydämiin, jotka muuten olivat paatuneita.
"En voi muuta kuin surkutella sitä seikkaa", jatkoi Barends, "että he kaiken urhoollisuutensa ohessa ovat tuskin rahtuakaan paremmat kuin ne, joita vastaan he sotivat. Nimi on ainoana erotuksena."
"Mestari Barends", sanoi Hannu nöyrästi, pureksien pientä kalaansa, "kuten tiedätte, on moni meistä kärsinyt sellaista, josta muut eivät tiedä mitään, eikä tässä laivassa ole ainoatakaan, joka ei selvästi ymmärrä, että hänen on taisteltava sellaisia vastaan, jotka sortavat vapauttamme, riistävät meiltä vaivalla saadut rahamme j.n.e. Paitsi sitä tulee teidän muistaa, että espanjalaiset ja papit ovat meille useimmille tehneet julmaa vääryyttä ja tuottaneet mitä hirmuisimpia kärsimyksiä, eikä teidän siis sovi ihmetellä että olemme melkein puolihulluja, kun saamme heidät kynsiimme. Kuka leikkasi Gerritiltä korvat ja nenän? ja kuka repi soutomieheltä kielen suusta, ettei hän enää voi kuin vinkua? Nuo eivät ole leikin asioita!"
"Voi, Hannu, olisi hauskaa kuulla sinun joskus puhuvan heistä säälien niinkuin eksyneistä lampaista", sanoi Barends.
"Hekö eksyneitä lampaita!" huusi Hannu hurjistuneen näköisenä. "Susia, verta janoavia susia he ovat, mestari Barends. Minä en tiedä, mitä te olette kokenut, mutta minä en voi puhua heistä lempeämmin"!
"Ja kuitenkin tulee heitä enemmän surkutella kuin vihata", vastasi saarnaaja. "Te tiedätte, että minäkin aikoinani olin pappi. Vaimoni ja lapseni surmasivat he minulta kääntymiseni jälkeen ja itsekin sain kokea kovaa."
"Olenpa minäkin kärsinyt", sanoi Hannu ja hänen kasvonsa synkistyivät. Molemmat miehet näyttivät epäileviltä. "Te tietysti ette tunne sitä asiaa", jatkoi hän, "enkä minä mielelläni puhukaan siitä, sillä joka kerta, kun sitä ajattelen, alkaa vereni kiehua, vaikka siitä jo on kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Silloin minä, Yonker, olin kahdeksantoista vuoden vanha. Olin noviisina Brüsselissä, kun eräänä päivänä äitini, sisareni ja vanhempi veljeni pantiin kiinni. Naiset pistettiin vankeuteen, mutta veljeäni, joka oli miesten parhaita, kiusattiin ensin kidutuslavalla ja sitten hänet hukutettiin vesiammeeseen, kun hän ei voinut seisoa jaloillaan eikä kyennyt kävelemään mestauspaikalle. Mutta mitä he olivat tehneet? Ei mitään muuta kuin että he viikon päiviksi antoivat Evert Hagelille, saarnamiehelle, suojaa talossaan."
"Evert Hagel!" huusi Barends iloisesti; "hän oli minun opettajani.
Olen usein kuullut hänen sanovan, että hän matkoillaan välistä tapasi
hyviä ihmisiä, jotka antoivat hänelle suojaa, vaaroista huolimatta.
Odottakaa, oliko veljenne nimi Jaakko Everink?"
"Oli", sanoi Hannu, katsellen kummastuneena puhujaa. "Kuinka te sen tiedätte?"
"Hagel kertoi minulle usein hänestä", vastasi Barends. "Veljenne oli varmaankin hyvä mies, sillä Hagel puhui aina rakkaudella hänestä."
"Niin olikin", sanoi Hannu alakuloisesti. "Hän oli hyvän joukon minua parempi. Mitä Hagel hänestä sanoi?"
Barends kertoi, mitä hän tiesi, ja sai sekä Hannusta että hänen isännästään tarkat kuulijat.
"Ah", sanoi Hannu, kun hetken aikaa oltiin ääneti, "siitä jouduin niin toivottomaksi, että pakenin pappien luota, ja teidän isänne, parooni, antoi minulle rahaa lähteäkseni Saksaan ja otti minut sitten palvelukseensa. Ja mitä voin minä nyt muuta tehdä kuin kostaa noille papeille, noille verikoirille, veljeni ja äitini kuoleman?"
"Hannu!" lausui saarnaaja, laskien kätensä toisen olkapäälle. "Tiedätkö, mikä veljesi viimeinen sana oli? — isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Samassa eräs merimies ilmoitti Galamalle, että Treslong halusi häntä puhutella. Hän jätti siis Hannun ja Barendsin ja astui alas kajuuttaan. Tämä oli pienehkö suoja; sen koko kalustona oli pöytä, pari tuolia, kamiini, kolme neljä kirstua ja riippumatto, jossa laivan kapteeni Blois de Treslong makasi, toinen jalka rentonaan lattialla. Maata pannessaan hän nähtävästi oli katsonut riisumista turhaksi vaivaksi, sillä hänellä oli haarniska yllään; miekka, kypärä sekä pistoolipari oli heitetty pöydälle.
"Mikä tuuli nyt on, Yonker?" kysyi Treslong, kohottaen päätään ja tervehtien Galamaa.
"Pohjois-koillinen, vieläpä kovakin", oli vastaus.
"Luuletteko, että me huomenaamulla saavutamme laivaston?"
"Me saavumme vielä tänä yönä Hargate Sandsiin, jos kaikki käy hyvin", vastasi Galama. "Mutta tiedättekö varmaan, etteivät he jo ole purjehtineet pois?"
"Jos niin on, joudumme varsin ahtaalle", sanoi Treslong, nousten istualle riippumatossaan; "mistä siinä tapauksessa saamme ruoka- ja ampuma-varoja? Mutta minä en ymmärrä mitään syytä, minkä vuoksi he lähtisivät pois, ellei espanjalainen laivasto olisi hyökännyt heidän kimppuunsa, eivätkä he silloinkaan olisi peräytyneet taistelematta."
"Se ei kuitenkaan ole niin mahdotonta kuin te luulette, herra", vastasi Galama, "sillä kuningatar Elisabeth on viimeaikoina käynyt varsin nurjamieliseksi meitä Kerjäläisiä kohtaan. Hän huomaa, luullakseni, että hänellä voi olla enemmän hyötyä herttuasta ja kuninkaasta kuin prinssistä ja hänen liittolaisistaan. Jos asiaa katsotaankin vain valtiolliselta kannalta, ei tarvitse epäilläkään, ettei hän voita mitään suojelemalla halveksittuja merikerjäläisiä ynnä heidän paria kymmentä laivaansa Espanjan koko kansaa ja merivoimaa vastaan."
"Mitä vahinkoa siitä on Elisabethille, jos meidän vähäinen laivastomme on Doverin äärellä tai suistaa Thamesin suuhun?" sanoi Treslong, hypäten vuoteeltaan ja sovitellen haarniskaansa. "Me emme tee mitään haittaa hänen laivoilleen ja maksamme rehellisesti, mitä otamme. En myöskään luule, että hänen neuvonantajansa Sir William Cecil on meihin suuttunut. Viime kuussa oli Alban ja kuningattaren väli vielä riitainen, mutta tuo saakelin jää estää meitä saamasta tietoja, niin että he voivat olla jo ystävyksiä, vaikka me emme tiedä mitään."
"Vaikkeivät olisikaan ystäviä", vastasi Galama, "pelkään kuitenkin suuresti, ettei hän enää kauvan suo meille salaista suojelustaan. Luuletteko, että Filip kuningas sallii Elisabethin suojata katkerimpia vihollisiaan, niin ettei hän ollenkaan kieltäisi eikä uhkaisi häntä? Me emme tee Englannille minkäänlaista kiusaa, mutta kuningatar Bess on viisas eikä alota sotaa meidän tähtemme, meidän, jotka todella olemme kerjäläisiä emmekä tuota hänelle voittoa äyrinkään edestä."
Kun he hetken vielä olivat puhelleet asioista, jotka eivät huvittane lukijaa, lausui Treslong:
"Minä olen tarpeeksi levännyt ja teidän sopii nyt ruveta pitkällenne. Herätän teidät, kun laivasto taikka ranta tulee näkyviin. Älkää inttäkö vastaan. Minä käsken teitä; te näytätte niin väsyneeltä ja levottomalta. Kielloistanne huolimatta voin arvostella kasvojanne paremmin kuin te itse. Nukahtakaa hetkinen, niin olette sievä ja kaunis, kun saavumme amiraali Lumein luokse, ettekä näytä sellaiselta kuin nääntynyt lammas."
Koska Yonker tiesi, ettei kapteenia auttanut vastustella, meni hän omaan kajuuttaansa ja heittäytyi riippumattoon, jossa hän pian uupui sikeään uneen, vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hän ensinkään ollut väsyksissä.
Treslong pani pistoolit vyöhönsä, ripusti miekan kupeilleen ja meni laivankannelle. — Pilvet olivat hajonneet; kirkkaalta taivaanlaelta vilkkui tuhansittain tähtiä.