XXIII
Toivoton tila.
Vaaleanharmaa juova itäisellä taivaanrannalla oli tuskin ilmoittanut uuden päivän koittoa ja vilpas aamutuuli hajotteli vielä sumua, joka kattoi kaikki vedet, kun Yonker, virkistyneenä unesta, jota hän viime aikoina oli varsin vähän nauttinut, lähti kajuutastaan laivankannelle. Hän jäi hetkeksi ihailemaan näkyä, joka kohtasi hänen silmiään. Nousevan auringon säteet välähtelivät veden pinnalta, joka nyt jo oli täydelleen tyyntynyt, ja kirkastivat etäältä Englannin valkoiset rantakalliot. Pari pientä kalavenettä saapui maalta päin ja kalastajat tervehtivät toisiaan iloisilla huudoilla. Hänen oikealla puolellaan leveni auringon paisteessa kimalteleva meri niin laajalle kuin silmä kannatti; vasemmalla puolellaan näki hän noin kaksikymmentä laivaa, jotka enimmäkseen olivat pientä kokoa; ainoakaan ei ollut suurempi kuin se laiva, jolla hän itse purjehti. Tämä oli Merikerjäläisten laivasto, espanjalaisten kauppiasten kammo ja Ranskan sekä Englannin alituinen pelon ja epäluulon aihe. Silmäillessään omaan laivaansa, huomasi hän, että sen kaikki purjeet olivat käärityt ja että se oli ankkuroitu. Osa väestä työnsi parhaillaan venettä vesille; joku aikoi siis lähteä laivasta. Samalla saapui Treslong hänen viereensä ja lausui kummastuneena:
"Kuinka, Yonker, ettekö vielä ole valmis? Joutukaa! Me lähdemme amiraalin luokse."
"Minua haluttaisi olla tulematta", vastasi Galama. "Minä en menesty siellä. Te tiedätte hyvin, että minä melkein joka asiassa olen toista mieltä kuin kreivi Lumei de la Marck, ja sentähden meidän välimme ei ole aivan hyvä."
"Olkoon niin", sanoi Treslong, "mutta teillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista syytä olla osoittamatta hänelle kunnioitustanne. Minunkin mielipiteeni ovat monessa kohden vastakkaiset hänen mielipiteilleen, mutta hän on kuitenkin vielä taitava ja urhoollinen amiraali ja minä puolestani aina ihailen häntä."
"Hänen rohkeutensa on peräisin huonosta lähteestä, herra", sanoi Karel. "Te näette nuo miehet, jotka tuolla tekevät raskasta työtä; jokainen heistä voisi, jos olisi kreiviksi syntynyt ja kasvanut, saada aikaan saman kuin hänkin. Hän ei taistele sitä varten, että hän vapahtaisi kansalaisemme paavin ikeestä, vaan toimii pelkästä koston- ja ryöstön halusta. Minä inhoan yhtä paljon hänen periaatteitaan kuin hänen veristä menettelytapaansa, ja jos te vaatimalla vaaditte minua häntä seuraamaan, sanon edeltäpäin, että pelkäämättä korotan ääneni teidän hankkeitanne vastaan; sillä jos Enkhuizenin kurjat asukkaat joutuvat hänen armoilleen, saavat Meri-Geusit ja Oranian prinssi, jonka puolesta me sodimme, osakseen heidän ikuisen vihansa ja kirouksensa."
"Te ajattelette maailmaa liian synkeäksi", vastasi Treslong. "Mahdollista on, että de la Marck meistä näyttää enemmän merirosvolta kuin maansa ystävältä, mutta epäilemättä on hän saattanut vainolaisillemme paljon vauriota. Eikä hän suinkaan ole ainoa määrääjä laivastossamme. Meillä on myöskin de Ryk, Brandt ja van Haren; jos nämä kannattavat minun mielipiteitäni, ei hän uskalla tehdä oman tahtonsa mukaan. Hän tuntee minut ja pelkää minua, sillä hän tietää, että minä yhdellä sanalla saan prinssin ottamaan häneltä viran pois. Tulkaa, Yonker. Me saatamme nytkin jollakin tavalla suojella maamme vapautta." Ja hän taputti ystävällisesti toista olkapäälle.
Mutta Galaman kolkot ajatukset eivät aivan helpolla haihtuneet. Hän pudisti surullisesti päätään ja sanoi:
"Ainoastaan sen vuoksi, että te käskette, Seigneur. Minä pelkään melkein, että se aika on mennyt ohi, jolloin voimme jotakin tehdä maamme hyväksi. Asiain tila käy yhä huonommaksi eikä kansalla ole halua vastustaa Alban ilkeimpiäkään töitä."
Treslong kääntyi menemään. Hän tahtoi nähtävästi puolestansa karkoittaa samoja tunteita, jotka olivat päässeet valloille Galamassa ja vainosivat häntä itseäänkin. Hän poistui laivan keskiosaan sanoen hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi Yonkerin sanoissa nähnyt pelkkää mielikuvitusta:
"Olkoon, kuten itse haluatte. Minä en käske teitä; mutta minä otan Hannun mukaani. Hän on kelpo poika. Hän voi palatessaan tuoda käskyjä ja ampumavaroja. Hyvästi siis hetkeksi!"
Sitten astui hän venheeseen ja soudatti itsensä sekä Hannun amiraalilaivalle, joka näkyi etäältä.
Valitettavasti oli Galamalla täysi syy surullisiin mietteisiinsä maansa tilasta. Niinä vuosina, jotka hän oli kuluttanut vesillä ja kaapannut aluksia, oli se käynyt yhä huonommaksi ja toivorikkainkin alkoi epäillä asiain onnellista päätöstä.
Vähän aikaa kreivi Ludvigin tappion jälkeen päätti Oranian prinssi itse astua sotatantereelle. Hänen veljensä oli vastoin hänen tahtoaan ryhtynyt taisteluun Alban kanssa. Vahinko ei masentanut häntä, päinvastoin se karaisi hänen uskallustaan. Hänen tiluksensa ja tulonsa Hollannissa otettiin takavarikkoon. Hänen saksalaiset maatilansa, hopeakalunsa ja vanhat sukutavaransa olivat ainoat, jotka hänelle jäivät. Eläen vieraalla maalla milloin minkin saksalaisruhtinaan armoilla, täytyi prinssin hankkeittensa suhteen menetellä kesti-isäntiensä kärsivällisyyden mukaan. Mitä raskaammin hirmuhallituksen ies rasitti hänen kansalaisiaan, sitä innokkaammin hän vehkeili heidän edukseen, mutta samassa määrin laimeni ruhtinasten ystävyys. Melkein kaikkialla neuvottiin häntä pysymään alallaan, useimmat kielsivät häneltä rahallisen apunsa ja kaikki moittivat hänen isänmaallisia harrastuksiaan hulluiksi ja hurjamaisiksi.
"Mutta Jumalan avulla minä tulen toimeen ilman heitäkin", sanoi prinssi.
Hän pani pantiksi hopeakalunsa, kalliit tavaransa, vieläpä vaatteensakin. Läheltä ja kaukaa koetti hän saada kokoon rahaa. Maakuntain hallitsijana hän jakeli kaappari-kirjoja Geuseille, jotka sieppasivat hänelle monen kelpo saaliin.
Sillä välin kielsi Saksan keisari, vaikka hän ei paheksinut alankomaalaisten hankkeita, prinssiä palkkaamasta väkeä hänen alueiltaan. Nytpä prinssi julkaisi avonaisen puolustuskirjan, jossa hän esitti tekojensa syyt ja perustuksen sekä julisti samalla sodan Alballe, "Hollannin viholliselle, sen vapauden ja onnen sortajalle." Kolme kuukautta veljensä vahingon jälkeen hän äkkiä erinomaisen taitavasti vei kaksikymmentä tuhatta miestä Maas-virran yli.
Koko kansa makasi polvillaan, itkien, rukoillen ja väristen pelosta. Jos prinssin onnistuisi lyödä Alban joukot, oli kansa valmis nostamaan kapinan ja ravistamaan niskoiltaan vihatun ikeen. Mutta ylhäällä oli päätetty toisin. Alba, joka tiesi, ettei Vilhelm rahan puutteen vuoksi voinut pitää joukkojaan koossa, vältti kaikin tavoin taistelua ja asettui sellaisiin paikkoihin, jotka näyttivät mahdottomilta valloittaa. Tämän lisäksi sateiset säät, vedentulvat, taudit ja nälkä tuottivat paljon vahinkoa liittolaisille. Kuukauden kuluttua prinssillä ei ollut muuta keinoa kuin hajoittaa joukkonsa ja heittää kotimaansa. Veljensä kanssa hän lähti Ranskaan. Alban herttua palasi riemusaatossa pääkaupunkiin ja pystytti itselleen kuvapatsaan Antverpeniin verettömän voittonsa muistoksi. [Se kuvasi Albaa, joka jaloillaan tallasi kapinan ja harhauskon hirviöitä, ja päällekirjoituksena oli: "Alba, parhaimman kuninkaan uskollisin palvelija, on kapinan kukistanut, kapinoitsijat karkoittanut, uskonnon pelastanut, oikeutta harjoittanut ja rauhan maassa rakentanut." (Kääntäjän muist.)]
Toinen himmeä toivon säde välähti taivaan rannalla, mutta sammui kohta. Alba oli, näet, punonut sellaisia juonia, että kuningatar Elisabeth murhattaisiin ja Maria Stuart asetettaisiin Englannin valtaistuimelle. Elisabeth uhkasi, Alba perääntyi ja asia sovittiin.
Tällä välin oli Alba päättänyt rakentaa uusia linnoja, asettaa verotusasiat toiselle kannalle ja sillä tavalla ikiajoiksi saattaa Alankomaat Espanjan kuninkaan mielivallan alaisiksi. [Siitä syystä hän kirjoitti Espanjaan: "Minä taon kultakangen, käsivarren vahvuisen, joka ulottuu Brüsselistä Madridiin asti." (Kääntäjän muist.)] Hän kutsui kokoon säädyt ja ilmoitti heille, että hän aikoi nostaa kolme uutta veroa. Ensimäinen oli, että kaikenkaltaisesta omaisuudesta oli kerrassaan ilman eroitusta maksettava yksi prosentti. Toinen, viiden prosentin vero, oli maksettava kiinteimistöstä, joka siirrettiin toisesta kädestä toiseen. Kolmas vero laskettiin kymmenen prosentin mukaan kaikista esineistä, kauppatavaroista, ruokatavaroista j.n.e. ja oli maksettava yhtä usein kuin tavara myytiin, s.o. tavara, joka kymmenesti myytiin, menetti koko arvonsa veroihin. — Säädyt, jotka ymmärsivät, että nämä verot, varsinkin molemmat viimeiset, hävittäisivät kaiken kaupan, eivät suostuneet niitä maksamaan. Riidan välttämiseksi suostuivat he vihdoin yhden prosentin veroon, mutta vastustivat sitkeästi muita veroja. Herttua oli vihan vimmoissa. Hän uhkasi hirttää kaikki vastahakoiset ja myydä koko maan.
Peljäten hänen hirveitä uhkauksiaan, myöntyivät valtiosäädyt, joilla ei ollut sotajoukkoa eikä minkäänlaisia puolustuskeinoja, toinen toisensa jälkeen, sillä ehdolla, että kaikki maakunnat ottaisivat näihin veroihin osaa. Kaikki ottivatkin, paitsi yhtä. Utrechtin maakunta pani vastaan ja sai siitä kovan rangaistuksen. Herttua majoitti sen pääkaupunkiin raaimman ja ilkivaltaisimman rykmenttinsä. Kaikenlaista ilkeämielisyyttä ja väkivaltaa harjoitettiin joka päivä, mutta kaupunki pysyi lujana. Verineuvosto tuomitsi kaikki sen oikeudet, lait ja vapaudet menetetyiksi, ja otti kaikki sen omaisuuden takavarikkoon. Tuhannet köyhtyivät kerjäläisiksi ja maakunnassa näytti siltä kuin olisi rutto sitä raastanut. Eräs lähetystö palasi Espanjan kuninkaan puheilta saamatta minkäänlaista apua ja voi kiittää onneaan, että pääsi kotiin hengissä.
Muut maakunnat ottivat oppia tästä esimerkistä ja suostuivat vihdoin siihen sopimukseen, että verojen nosto alkaisi kahden vuoden päästä. Tämä tuotti vähän helpotusta, mutta sitä ei kestänyt kauvan. Jo aikoja sitten oli luvattu täydellinen anteeksianto eli amnestia. Amnestia tuli vihdoin ja näytti olevan paljasta pilkkaa. Siitä suljettiin pois kaikki protestantit ja sellaiset, jotka joskus jollakin tavalla olivat tehneet vasten Alban mieltä, eikä edes epäluulon alaisille suotu mitään anteeksi. Sen sijaan inkvisitsioni ja verineuvosto elpyivät uudelleen ja anteeksi antoa vietettiin hirttäjäisillä, polttajaisilla ja mestauksilla.
Samaan aikaan oli Hollanti hukkumaisillaan kauheaan vedentulvaan, joka monelle tuhannelle valmisti liejuisen haudan. Kaikki onnettomuudet näyttivät yhtyneen tehdäkseen elämän mahdollisimman tukalaksi vanhan Batavian lapsille.
V. 1571, jolloin vihatut verot oli maksettava, tehtiin taas kiivasta vastarintaa. Tulinen viha leimusi kaikkialla ja oli sitä yleisempi, kun se ei yksistään koskenut uskon asioita. Jokainen huomasi ahdinkoon joutuneensa. Kaikki — niin katoliset, kalvinilaiset ja anabaptistit kuin luterilaisetkin — yhtyivät vastarintaan, kun heitä kaikkia uhattiin. Alba pystytti hirsipuita ja hirtätti uppiniskaisia, mutta Alankomaan asukkaat eivät sittenkään ottaneet taipuakseen. Kauppiaat ja ammattilaiset sulkivat puotinsa, ilmoittaen lakanneensa myymästä ja siten olevansa veroista vapaat. Kaikki ansiotyöt pysähtyivät. Laivat lahoivat laiturien kylkeen. Vihdoin huomasi Alba erhetyksensä, vaikka liian myöhään. Hän ei saanut kauppaa elpymään, hän ei saanut kansan kasvoilta karkoitetuksi tuota surun ja kaihon ilmettä, joka rukoili taivaan rangaistusta tylylle sortajalle. Vielä kerran Alba koetti käyttää kovuutta. Hän käski avata Brüsselin kauppapuodit, muuten jokainen kauppamies hirtettäisiin oman ovensa ääreen. Mutta kauppapuodit pysyivät suljettuina ja koko kansa odotti henkeään vetämättä, kuinka tämä päättyisi.
Oranian prinssi, joka ei milloinkaan epäillyt, oleskeli veljensä kanssa Ranskassa. Hän oli vihdoin saanut velkansa maksetuksi entiselle armeijalleen, ja kokoili nyt rahaa uuden armeijan hankkimiseen. Mutta maakunnissa näytti olevan liian vähän uskallusta sellaiseen yritykseen. Vuosi oli loppunut ja uusi alkoi samallaisen kuolemanhiljaisuuden vallitessa kuin edellinen oli loppunut.
Tällainen oli Alankomaitten tila, kun Treslongin laiva saapui Doverin rantaan. Galama, jolta oli mennyt melkein kaikki, mikä häntä sitoi maahansa, mutta joka isänmaallisen mielensä vuoksi kuitenkin kipeästi tunsi kaikki kansan kärsimykset, päätti jäädä omaan laivaansa ja pysyä erillään muitten päällikköjen seurasta. Nämä olivat tosin enimmäkseen syntyisin sivistyneistä perheistä, mutta sotaelämässä oli heidän käytöksensä käynyt karkeaksi ja hurjaksi eikä sentähden miellyttänyt Galamaa. Hän tiesi myöskin, että Treslong aikoi kehoittaa amiraalia lähtemään Enkhuizeniin, joka oli rikas kaupunki Zuyder-Seen länsirannalla ja jossa ei ollut suurta suojelusjoukkoa, mutta monta prinssin puolustajaa. Galama pelkäsi, että tämä retki enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi heidän asiaansa, kun Lumei, joka oli luonteeltaan tyly ja harrasti merirosvoamista, ei arvattavasti tyytyisi kaupungin valloitukseen, vaan ryöstäisi säälimättä sekä ystävät että vihamiehet.
Hän ei siis ollut pahoillaan siitä, että päivä kului eikä ainoatakaan päällysmiestä ilmestynyt hänen luokseen, vaikka häntä tosin kummastutti, ettei Hannua vielä kuulunut. Ilma oli kylmä ja sateinen ja tuuli vaihteli yhäti suuntaa. Istuen kajuutan tulisijan ääressä, oli hän jo hyvillään siitä, että Treslongan tuuma kenties oli rauennut tyhjiin, kun iltapäivällä ovi aukeni ja Hannu astui näkyviin, suu tavallisuuden mukaan naurun virnistyksessä korvasta korvaan.
"Tässä on padallinen kelpo kaloja meille, Yonker", sanoi hän, pudistaen päätään, "lukekaa tämä ja puhutaan sitten pitemmältä."
Ja Hannu antoi isäntänsä käteen vahalla suljetun paperin. Galama rikkoi nopeasti sinetin. Kirje oli Treslongilta ja sen sisällys oli seuraava:
Amiraalilaivasta. Maaliskuun 30 p. 1572.
Purjehdimme viipymättä Enkhuizeniin. Te ja Roobol, joka on täällä laivoinensa, kuljette etupäässä. Meillä oli ankara kiista. De la Marck lupasi olla tekemättä väkivaltaa. Pankaa kaikki kuntoon; jollen minä kahden tunnin päästä palaa luoksenne, lähtekää matkaan. Älkää laskeko ainoatakaan laivaa ohitsenne, vaan kaapatkaa ne taikka varoittakaa meitä. Ellen ole teitä saavuttanut, kun purjehditte Helderin ympäri, niin odottakaa käskyjäni.
Vilhelm Blois de Treslong.
Galaman kasvot synkistyivät mielipahasta kun hän luki tämän käskyn.
"Oletko tuonut muassasi riittävästi ampumavaroja ja ruoka-aineita?" kysyi hän, kääntyen Hannuun.
"Ei niin vähääkään", oli vastaus. "Te ette koskaan ole nähnyt sellaista komentoa, kuin laivastossa oli. Ei kenelläkään ollut syömistä eikä juomista, ja parasta kaikesta on, että kuningatar Elisabeth on ilmoittanut amiraalille, että tämän joko täytyy jättää Englannin ranta tai jäädä sinne omalla vastuullaan; onpa hän vielä kieltänyt alamaisiaan myymästä meille ruokaa ja ampumatarpeita. Nyt olemme todella kerjäläisiä. Toivon, että me löydämme jotakin hyvää ja lämmintä Enkhuizenissä, muuten täytyy minun paistaa ja syödä oma koirani."
"Mutta eikö Roobolilla eikä muilla päälliköillä ole mitään meille antaa tai lainata, kunnes saamme jotakin hankituksi?" kysyi Yonker.
"Minä kysyin Roobolilta, mutta hän vastasi, ettei hän itsekään ole tänä päivänä syönyt muuta kuin raakaa silliä ja laivakorppuja", vastasi Hannu; "ja te voitte arvata, mikä hätä on käsissä, kun upseerit, neuvotellessaan amiraalin luona, joivat vettä ja rommia viinin asemasta."
Galama naurahti tälle hädän kuvaukselle ja kysyi:
"Kuinka sinä saatoit sen nähdä? Ethän sinä ollut sotaneuvottelussa?"
"Tietysti minä siellä olin, Yonker; kuinkas muuten?" vastasi Hannu, ikäänkuin hänen arvoaan olisi loukattu. "Ja pidinpä vielä puheenkin. Ryöstöstä ja rosvoamisesta väiteltiin kovasti, ja kreivi vannoi, että hän ryöstäisi kaikki kaupungin kirkot, mutta Treslongin herra ja minä, me lasketimme hänelle selvää totuutta, sen voin vakuuttaa." — Ja Hannu silitti partaansa ylpeän näköisenä.
Omituista, mietti Galama, noustessaan Hannun kanssa laivankannelle. "Kreivi pitää niin kiinni arvosta ja säädystä, etten olisi uskonut, että hän olisi sallinut sinun istua neuvospöydän ääressä. — Joka mies kannelle! — Mitä hän lausui?"
"Kas Yonker", sanoi Hannu, "enpä minä juuri istunutkaan pöydän ääressä, mutta olin kuitenkin kajuutassa antamassa neuvoja ja muuta senkaltaista. Ja koska tiesin, mikä herra de Treslongin ajatus oli, lausuin minäkin mielipiteeni samaan suuntaan; annoinpa vielä varoituksenkin kreiville, ettei hän kiroisi niin julmasti."
"Ahaa!" sanoi Galama, joka kyllä tiesi, kuinka paljon hän sai uskoa; "minä ymmärrän, mitä se oli. Sinut käskettiin sisään antamaan selityksiä. — Tuossa on väki. Laivankansi puhtaaksi!"
Laivan väki, yhteensä ainoastaan kolmekymmentä miestä, oli nyt koossa kannella. Käsky toimitettiin nopeasti. Kun kaikki miehet jälleen olivat kokoontuneet Galaman ympärille, lausui hän:
"Olin toivonut, että tänään olisin voinut antaa teille tuoreita ruokavaroja; mutta nyt näyttää koko laivasto olevaa samassa tilassa kuin mekin, niin että sillä ei ole omiksikaan tarpeikseen. Kuitenkin tulemme vielä jonkun päivän toimeen ja kun nyt lähdemme Enkhuizenia kohden, toivon minä, että jokainen tarkasti ja vikkelästi tekee tehtävänsä. Me lähdemme matkalle kahden tunnin kuluttua."
Miesten kasvoilla kuvastui pettymystä, kun he kuulivat, etteivät he vieläkään saisi parempaa ravintoa, mutta saadessaan tietää, mihin heidät määrättiin lähtemään, riemastuivat he jälleen, sillä Enkhuizen oli tunnettu rikkaaksi paikaksi ja näihinkin aikoihin saisi sieltä varmaan jotakin. Miehiltä kului noin kaksi tuntia valmistuspuuhiin, kun kaikki pantiin retkeä varten kuntoon, kanuunat ja kiväärit puhdistettiin, miekat ja tikarit hiottiin teräviksi, ja monta muuta työtä ja temppua tehtiin.
"Mutta mikä tulee meille neuvoksi, Yonker", kysyi Hannu, "jos kohtaamme espanjalaisen sotalaivan? Olen tarkastellut ampumavaroja ja huomannut, ettei meillä ole kuin korkeintain kolme kuulaa kutakin kanuunaa varten ja ruutikin on aivan vähissä."
"No, Hannu", vastasi Galama, "me laskemme sen lähellemme ja tartumme siihen kiinni, ellei mikään muu auta. Treslongin herra ei nähtävästi tule. — Nostakaa ankkuri!"
Muutaman minuutin ajan kuului vain rautaketjujen rätinää, kun ankkuria vivuttiin ylös. Tuuli, joka oli kääntynyt länteen, pullisti purjeita ja Galama lähti vastenmielisesti sille mainiolle matkalle, jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa.
"Lähetä kaksi miestä ylös mastohäkkiin, Willem. Käske heidän tarkasti tähystellä laivoja"; komensi Galama ja lähti alas nauttiakseen jotakin virkistävää.