XXVI
Ihminen päättää, Jumala säätää.
"Iso vene miehiä täyteen! kohta!" huusi Galama, rientäen laivan kannelle. "Eteenpäin, hoi! iso vene alas! Mitä siellä hidastelette?" ja maltittomuudessaan hän sieppasi keksin ja jyskytti sillä laivankanteen.
Ennen pitkää pani väki parastaan saadakseen lasketuksi pitkän veneen mereen, ja siinä oli täysi työ, sillä meri aaltoili rajusti. Vihdoin yritys onnistui, mutta nytkös vaiva alkoi. Laineet viskelivät keveätä alusta kuin herneenpalkoa ja näytti mahdottomalta saavuttaa amiraalilaivaa, joka purjeet puoleksi kokoonkäärittyinä keinui kappaleen matkan päässä ankkurin varassa.
Mutta miehet olivat vanhoja merikarhuja, jotka toisenkin kerran olivat otelleet aaltojen kanssa. He ponnistelivat ääneti airoillaan ja vaikka moni laine loiskahti heidän ylitseen, lähenivät he kuitenkin hiljalleen matkansa päätä.
Yonker istui veneen keulassa, katse tähdättynä yhteen kohtaan. Hänen silmänsä leimusivat, hänen poskensa hohtivat, hän ei välittänyt aalloista, jotka kastelivat häntä, ei tuulesta, joka sieppasi häneltä hatun ja heitti sen kauas ulapalle. Hän kehoitti lakkaamatta miehiänsä ponnistamaan voimiaan, aikoipa hän itsekin tarttua airoihin, johon nämä eivät kuitenkaan suostuneet. Hän näytti kokonaan toiselta ihmiseltä. Hänen silmistään välähti jälleen entinen tuli ja hänen huulillaan väikkyi hymy.
Jopa vihdoinkin! Vene ehti amiraalilaivan luo ja ennenkuin väki oli saanut kiinni köysistä, jotka heitettiin laivasta, oli Galama jo tarttunut köysiastuimiin ja hyppäsi laivan kannelle.
"Missä herra de Treslong on? Minun täytyy tavata hänet heti paikalla! Sanokaa hänelle, että hänen luutnanttinsa, Yonker Galama, tahtoo puhutella häntä", lausui hän eräälle lähellään seisovalle miehelle.
Mies riensi pois ja katosi kajuuttaan, ilmestyen pian jälleen Treslongin kanssa, joka näytti suuresti kummastuvan Galaman saapumisesta.
"Mitä on tapahtunut, Yonker, kun tulette tänne, vieläpä näin pahalla säällä? Ei se sentään mitään huonoa liene, koska te näytätte olevan paremmalla tuulella kuin milloinkaan ennen", lausui kummastunut aatelismies.
"Päinvastoin, herrani, ilosanomia", vastasi Karel. "Sanokaa amiraalille, että hän antaa laivastolle merkin kääntyä takaisin. Meidän täytyy kaikkien lähteä Brieliin. Me valloitamme sen vielä tänään, jos saavumme sinne aikanaan. Siellä ei ole vartioväkeä ainoatakaan miestä."
"Kuinka! Brielissäkö! Eikö Brielissä ole vartioväkeä! joutavia!
Tulkaa kanssani peräkannelle ja selittäkää tarkemmin."
"Tuossa näette koko laivaston edessänne", sanoi Karel, osoittaen laivoja, jotka paraikaa Zuyder-Seen suussa taistelivat tuulta vastaan, joka vihaisesti puhalsi rannalta päin. "Emme saa ainoatakaan alusta lasketuksi Zuyder-Seehen. Eilen tuo jesuiitta, josta puhuin teille, joutui vangikseni. Hänen kauttaan minä tiedän, että jos purjehdimme Brieliin tahi Flushingiin, jotka molemmat olivat vartioväkeä vailla, kun hän ne jätti kaksi päivää sitten, saamme helposti käsiimme jomman kumman näistä kaupungeista ja voimme tehdä niille mitä hyvänsä. Se olisi suurin voitto minkä prinssi tähän saakka on saanut."
"Sepä se, jos me voisimme", vastasi Treslong. "Luuletteko Albaa niin tyhmäksi, että hän jättää Brielin tai Flushingin vartioväkeä vaille? Jos teillä olisi minun kokemukseni, Yonker, ajattelisitte toisin. Tuo teidän jesuiittanne on taas tehnyt teille tepposet, tai tekasi hän tuon valheen, välttääkseen kidutusta, jolla häntä uhkasitte."
"Hän on kuollut", sanoi Galama. "Hän yritti räjäyttää meidät ilmaan, mutta sai siinä itse niin pahat haavat, että kuoli. Kun vainajaa käytiin tarkemmin tutkimaan, löydettiin hänen vaatteistaan papereita ja taskukirja, josta sain tietää, että hän tuli suoraa päätä Flushingista lähteäkseen Espanjaan, ja että hän aikoi poiketa Ostendeen, jättääkseen sinne Brüsselin kuvernöörille meneviä kirjeitä Brielistä ja Flushingista. Tässä on yksi kirjeistä, lukekaa se ja sanokaa, onko puheessani perää."
Treslong vilkaisi pikimältään kirjeeseen. Hymy kirkasti hänen kasvojaan ja ennenkuin hän oli lukenut kirjeen edes loppuun, heilutti hän sitä kädessään ja huudahti:
"Mainiota! Olette todellakin kaapannut kelpo saaliin, Yonker."
"Kunpa hän luovuttaisi minullekin siitä palasen, jos se on syötävää", sanoi jokin ääni heidän takanaan.
He kääntyivät ja tervehtivät sydämellisesti puhujaa. Se oli Adam van
Haren, eräs laivan taitavimpia päälliköitä ja urheimpia sotureita.
"Mistä te, kapteeni, niin äkkiä tähän puikahditte?" kysyi Treslong.
"Sieltä, mistä tekin, jos veneestänne saan päättää", vastasi van Haren. "Minä en saa ohjatuksi laivaani tuohon saakelin Zuyder-Seehen, enkä sinne haluakaan. Eikö lasketa Englanninkanaaliin? Siellä on aina espanjalaisia saatavissa. Mutta kas, tuolla tulee Simon de Rykin vene. Voi, mikä kiire sillä on. Taitaapa hänenkin vatsansa naukua einettä. Häijy periköön tuon itätuulen! Minä syödä maiskutin jo hengessäni Enkhuizenin juustoa ja paistia."
"Enpä tiedä sanoa, onko tuuli niin kovin huono", vastasi Treslong. "Mitä sanotte siitä, jos purjehtisimme Maasin suuhun ja laskisimme ankkuriin Brielin edustalle? Siellä on huonosti sotaväkeä ja minun luullakseni ei kaupungissa ole ainoatakaan sotaan kykenevää miestä, joka ei heti rientäisi meidän puolellemme, kun vain ilmestymme sinne."
"Mitä vielä!" sanoi van Haren. "Briel! Vahva linna! Puhutteko pilaa, herra?" ja hän katseli Treslongia, ikäänkuin epäillen, oliko tämä täydellä järjellä.
"Pilaa!" huusi Galama, "ei, se on täyttä totta ja tekin taivutte meidän puolellemme, kun olette lukenut tämän kirjeen, jonka sieppasin kesken sen matkaa Brüsseliin."
"Vai niin; sekö siis oli saaliinne", sanoi van Haren, antaessaan takaisin kirjeen, josta hän laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi oli enemmän tavaamalla kuin lukemalla saanut selvän. "Minä en ymmärtänyt, mikä teitä nauratti, kun en vuosikausiin ole nähnyt teidän vetävän suutanne hymyyn. Jos tuo on totta, on se tosiaan jalo seikka; mutta jos se on valhetta, saamme kauhean selkävoiteen. Mutta sopiihan koettaa. Vaan tuossa tulee de Ryk; antaa kuulua, mitä hän sanoo."
Kaikki kolme tervehtivät herttaisesti tulijaa, joka oli lyhytvartaloinen, tanakka mies ja sotaisen näköinen. Hän oli ennen ollut rikas kauppias Amsterdamissa, mutta paettuaan verineuvoston vainoa oli hän omasta puolestaan varustanut sotalaivan. Hän oli järkevä, varovainen ja urhoollinen, ja hänen isänmaanrakkaudelleen veti vertoja ainoastaan hänen kunnioituksensa ja rakkautensa prinssiä kohtaan. Otsaansa rypistellen kuuli hän ystäväinsä asian ja saatuaan tiedon yrityksen sekä vastuksista että eduista seisoi hän tuokion ääneti.
"On mahdollista, että kirje on sulaa petosta, enkä minä pane siihen suurta arvoa", lausui hän. "Mutta ehkäpä sittenkin yritämme. Me osaamme taistella yhtä hyvin maalla kuin merellä, ja vaikka meitä onkin vähän, hoidamme kukin kaksi vihollista. Eläköön Geusit! Lähtekäämme heti amiraalin puheille."
Oli jotain suurta ja jaloa siinä tavassa, jolla nuo miehet ryhtyivät tuumaansa toteuttamaan ja olivat valmiit panemaan henkensä alttiiksi hankkeessa, joka oli niin rohkea että se vivahti hurjuuteen. Hetken aikaa seisoivat sankarimme harkiten asiaa. Vihdoin lausui van Haren:
"Herra de Treslong, lähtekää puhumaan amiraalille aikeestamme."
"En minä, mutta lähtekää te molemmat", sanoi Treslong; "kreivi on nyreissään minulle ja Yonkerille."
De Ryk ja van Haren lähtivät etsimään amiraalia sillä välin kun Treslong ja Galama, kasvot etukeulaan päin, katselivat ankkurissa olevaa laivastoa.
"Tässä amiraali on; mitä hänestä tahdotte, ha?" sanoi eräs ääni heidän takanaan.
Molemmat kääntyivät ääntä kohti. Heidän edessään seisoi jättiläiskokoinen mies, tukka sankka ja musta, joka riippui alas olkapäille ja sekaantui samankarvaiseen, pitkään partarykelmään. Hänellä oli korkea, vitivalkea otsa, harmaat, kissamaiset kiilusilmät ja sievänmuotoinen nenä. Kasvojen alapuolta peitti parta. Mutta hänen äänensä soi äreältä ja pahalta, ja hänen silmänsä näyttivät säteilevän ja sinkoavan samanlaista tulta kuin lyhyet salaman kielet, jotka toisinaan välähtävät synkästä ukonpilvestä ja uhkaavat tuhota meitä, Vaikka hän ei ollut kuin aamupuvussa, oli hänellä yllään kalliit vaatteet, ja koska ne somasti soluivat jäseniä myöten, tuli hänen vankka vartalonsa ja komea ulkomuotonsa selvästi näkyviin. Toisen kätensä oli hän laskenut miekkansa jalotekoiselle kahvalle. Komeasta vyöstä näkyi kaksi pistoolia, joitten perään oli veistetty metsäkarjun pää. Toisessa kädessään piti hän arvonsa osoitteeksi sauvaa. Koko hänen olentonsa ilmaisi tyrannia, yhtä väkivaltaista kuin oikullista. Hän oli viekas, ylpeä ja tyly: sellaisena hän pelotti ja inhotti vihollisiaan; ystävät joko pelkäsivät, ihmettelivät tai halveksivat häntä. Se oli William de la Marck, kreivi Lumei. — Tuskin näki hän Galaman kasvot, kun hän peräytyi pari askelta, ja nuorukaista synkästi silmäillen ärjyi karkealla käskijän äänellä:
"Karju vieköön! Luutnantti Galama! Miksi ette pysy laivassanne? Mitä tehtävää teillä täällä on? Kumma, kun ette tuonut muassanne koko väkeänne! Lähtekää kohta takaisin, taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki. Minä luulin, että teidät oli määrätty purjehtimaan etupäässä ja auringon nousussa laskemaan Zuyder-Seehen."
"Joka, niinkuin näette, kreivi, on maan mahdotonta", vastasi Galama levollisesti. Hän tunsi kreivin ja tiesi ennakolta, ettei tämä puhuisi lemmen kieltä. "Minä en tiedä, lienettekö keksinyt keinoja kuljettaa laivoja säästä ja tuulesta huolimatta; muuten en ymmärrä, kuinka voisin täyttää käskynne tänä aamuna. Koko yö on yritetty, eikä ole päästy Enkhuizenia tuuman vertaa lähemmäksi. Meidän täytyy muuttaa tuumamme."
"Muuttaa tuumamme", ärjähti Lumei hirvittävällä kirouksella. "Menkää laivaanne, samoin tekin, herra Treslong, ja ellette pääse purjehtimalla, täytyy teidän soutaa sinne venheissä. Isäni sielun kautta! Nuo enkhuizilaiset saavat maksaa meille vaivamme! Kun minä pääsen heidän pariinsa, hirtätän joka ihmislapsen ja viritän kaupungista aika nuotion." Ja amiraali aikoi juuri purkaa suustaan toisen kuormallisen kirouksia, joita hänellä oli loppumaton varasto, kun uusi tulokas keskeytti hänet:
"Ei niin, ei niin, herra de la Marck. Nuo enkhuizilaisraukat eivät ole tehneet meille mitään pahaa, eivätkä heidän talonsakaan; ja tiedättehän, että hyvä prinssimme vihaa väkivaltaa."
"Vai tekin, de Ryk, ja te, van Haren!" huusi amiraali, rajusti kääntyen kapteeneihin, jotka juuri palasivat peräkannelle. "Mutta … minä ymmärrän … tuo on sovittu juoni! Ahaa! Ja te neljä johdatte kapinan-hanketta laivastossa? Jos niin on, niin panetan teidät kiinni jok'ainoan, esi-isäni Ardennein metsäkarjun sielun kautta;" ja hän tömisti vihoissaan jalkaansa permantoon. "Sanokaa, herra de Treslong, aiotteko ehkä pyrkiä minun sijalleni? Arveletteko, että te jalosukuisen verenne ja oivien kykyjenne puolesta paremmin sovitte laivaston päälliköksi kuin minä? Jos niin on, miksi ette puhu?"
"Siksi, kreivi, että kallista aikaa ei sovi tuhlata väittelyyn sukujemme jaloudesta, ei sittenkään, vaikka Ardennein metsäkarjun ja Gelren herttuan jälkeläiset riitelevät keskenään", vastasi Treslong ylpeästi. "Minä en tietänyt mitään näitten herrojen tulosta, mutta kun he kerran ovat täällä, toivotan heidät tervetulleiksi, sillä minulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Tämä Yonkerimme valloitti eilen, kuten tiedätte, espanjalaisen kauppalaivan ja sai samalla käsiinsä erään papin, joka kuljetti kirjeitä Flushingin ja Brüsselin välillä. Nämä kirjeet ovat joutuneet meidän haltuumme. Niistä olemme saaneet tietää, ettei Flushingissä enempää kuin Brielissäkään ole mitään linnaväkeä ja että ne voi, vaivaa näkemättä, valloittaa. Mitä tuosta arvelette, kreivi? Entä jos lähtisimme sinne, kun emme kuitenkaan tänään pääse Zuyder-Seehen?"
"Olen varma siitä, ettei Brielissä ole mitään sotaväkeä", huusi de Ryk. "Tuuli on kääntynyt, kreivi, ja teidän oma laivanne on laskenut ankkurin. Brielissä ei ole paljon asukkaita eikä se ole kovin suurikaan, ja laivastomme nähdessään joutuisivat porvariraukat kokonaan pelon ja hämmästyksen valtaan. Lähtekäämme matkaan ja laskekaamme Maasjoen suuhun."
"Tekö olette asetettu laivaston amiraaliksi, vai minä?" huutaa jylisti Lumei, jonka sappi oli vielä pahemmin paisunut Treslongin ja de Rykin puheista. "Täyskokouksessa olemme päättäneet mennä Enkhuizeniin; ja senkö vuoksi, että joku viheliäinen pappikoira on saatu vangiksi taikka tuuli käynyt vähän vastaiseksi, tulisi minun luopua tuumastani! Minä lasken laivani tuolle hietasärkälle ja marssitan mieheni maakunnan halki kaupunkiin. Eivät enkelit eivätkä perkeleet ole vielä koskaan saaneet minua luopumaan päätöksestäni eivätkä mitkään maailman tuulet saa minua Brielin kaltaisen kurjan mökkikylän tähden unohtamaan Enkhuizenin lihavaa ja rikasta kaupunkia."
"Te erehdytte kokonaan kreivi, kun luulette Brieliä niin viheliäiseksi", sanoi Treslong totisena ja hänen vakava äänensä pakotti de la Marckinkin kuulemaan häntä. "Te tiedätte, että isäni oli siellä kuvernöörinä ja minä luulen tuntevani sen kaupungin paremmin kuin kukaan muu laivastossa. Siellä on upea tuomiokirkko, kaksi vahvaa munkkiluostaria ja yksi nunnaluostari, niinollen monta vertaa runsaampi saalis kuin Enkhuizenissä. Nykyisessä asemassamme emme saa mitään aikaan. Ei vielä tiedä mitä siellä saamme aikaan, mutta ainakin yhtä paljon kuin täälläkin, sillä täällä uhkaa myrsky paiskata laivamme rauskoina rantaan."
"Uljas amiraalimme pelkää, senhän näette", sanoi van Haren pilkallisesti. "Eihän meitä ole kuin viisisataa miestä, mihin ne riittävät! Selkäsaunan, vieläpä verisenkin me saamme Brielissä — ei muuta. — Myydään, miehet, laivamme ja lähdetään Saksaan tai Englantiin; siellä saamme ainakin elää rauhassa."
"Ei niin, ystäväni", lausui de Ryk, taputellen toista olkapäälle, "ensin purjehdimme Amsterdamin luo, sinä ja minä, ja pommitamme kaupunkia. Minä olen luvannut kaupungin pormestarille tulla vielä kerran takaisin ja vetää häntä korvista. Tulkaa pois, minua ei huvita maata täällä tyhjää toimittamassa."
"Voi, jos olisin saanut olla Herman de Ruyterin kanssa, kun hän kahdentoista miehen väellä otti Louvesteenin linnan!" huusi Galama kiihtyneenä. "Siinä oli mies. Mutta miehen kuoltua näyttää miehuuskin kuolleen."
Amiraali-parka oli joutunut ahtaalle. Hän oli luonteeltaan kiivas ja tulinen, ja toisaalta yhtä itsepintainen kuin oikullinen. Hän ei tahtonut myöntyä kapteenin neuvoon, vaikka hän salaa tunnusti sen hyväksi. Mutta puolentuntisen kiivaan keskustelun jälkeen kumosivat vihdoin van Harenin pilkka, de Rykin pistopuheet ja varsinkin Galaman ja Treslongin järkevät syyt hänen päätöksensä, vaikka hän viimeiseen saakka oli vastustavinaan heidän tuumaansa.
"Hyvästi, kreivi!" sanoi Treslong ja teki Galaman kanssa lähtöä. "Me luulimme teidän vannoneen, että jättäisitte hiuksenne ja partanne leikkaamatta, kunnes olisitte kostaneet kreivi Egmontin kuoleman. Mutta jos tuolla tavalla jatkatte, kasvaa tukkanne liian pitkäksi ja saattaa vielä aiheuttaa teille kuoleman, kuten Absalomille hänen tukkansa."
"Tuli ja leimaus!" kiljasi amiraali, polkien jalkaa ja siepaten äkkiä puhetorven. "Joka mies kannelle!" Ja kääntyen laivan kapteeniin, joka tuli juosten kajuutasta, huusi hän, kirousten virtana valuessa hänen suustaan:
"Ammu signaali kanuunalla, ja hinaa ylös lippu, että laivasto tietää kääntyä myötätuuleen, ja ilmoita heille, että minä ammutan upoksiin jokaisen laivan, joka ei puolen tunnin kuluttua ole nostanut ankkuriaan. Herra de Treslong, te purjehditte etupäässä, sillä te tunnette hyvin Brielin. Hyvästi!" ja välttääkseen sekä heidän pilkkaansa että heidän kiitostansa riensi hän portaita alas kajuuttaan.
"Kiitos Jumalan!" huusi Galama, pusertaen kiihkeästi Treslongin kättä. "Päin tuuleen nyt, de Treslong! Kapteeni van Haren ja te, de Ryk, suokaa minun sydämestäni kiittää teitä siitä, että olette tehneet minulle hyvän työn."
"Me saimme metsäkarjun kesyksi", lausui de Ryk, kun he ilomielin lähtivät kukin laivaansa. "Ennenkuin viikko on kulunut, on koko maa kaikuva urotyömme maineesta."
"Hm!" sanoi van Haren. "Kunpa saisin hankituksi vähän leipää ja juustoa väelleni, sillä toden totta en tiedä, millä elätän sitä päivääkään enää."
Kaikkia nauratti, kun puhe niin äkkiä kääntyi jokapäiväisyyteen.
"Brielissä saamme mainiot saaliit herttuan ja hänen kymmenysveronsa kustannuksella", sanoi de Ryk. "Siellä tavataan toiste!" ja hänen päänsä katosi laivan reunan taakse, kun hän astui alas veneeseensä…
"Paitsi kirjettä olette varmaan saanut muitakin tietoja jesuiitalta", sanoi Treslong Galamalle, kun he jälleen olivat oman laivansa kannella ja käskyn mukaan olivat nostaneet ankkurin ja levittäneet purjeita tuuleen. "Minä en muista moneen aikaan nähneeni Yonker Galamaa niin kiihkeänä ja tulisena, eipä iltaa ennen kreivien mestauspäivääkään."
"Jesuiittaraukan kauhea loppu kiihoittaa tosiaankin hermojani", vastasi Galama; "paitsi sitä, täytyy teidän myöntää, että tämä on merkillinen yritys."
"Epäilemättä, Yonker. Nyt meidän tulee näyttää espanjalaisille, mitä saamme aikaan", vastasi Treslong totisesti. "Meidän tulee tietysti tarkoin valvoa, ettei kukaan prinssin puolustajista Brielissä joudu kärsimään vahinkoa. Mutta samalla täytyy meidän näyttää, että me sydämen pohjasta vihaamme kaikkea, mikä maistuu paavilaisuudelta; sen vuoksi olen aikonut esittää erään keinon, jolla kaikki kaupungin munkit ja nunnat rangaistaan. Me olemme kärsineet niin kauvan, että nyt voi tulla heidänkin vuoronsa."
Galama oli ääneti ja tuijotti alaspäin. Jos hän olisi katsonut Treslongia kasvoihin, olisi hän tämän silmissä nähnyt veitikkamaisen tuikkeen.
"Minun esitykseni", jatkoi Treslong, "on tämä. Heti kun olemme päässeet kaupungin isänniksi, annamme sotaväen saartaa munkkiluostarit ja pyhän Klaaran nunnaluostarin, niin ettei kukaan pääse niistä pakenemaan, ja sitten sytytämme ne tuleen. Saadaanpa nähdä, että vaapsiaisparvi silloin pöllähtää pesästään esille. Menettelemme samoin kuin espanjalaiset, jotka, kun kreivi Hoogstraten kahden kolmen sadan mies-raukan kanssa oli paennut erääseen kirkkoon, salpasivat heidät sinne, sytyttivät kirkon ja näkivät kaikkien siellä olevien elävältä palavan silmäinsä edessä. Eikö teitä haluttaisi nähdä, kuinka pikku nunnat hyppelevät liekeissä?"
"Ei suinkaan!" huusi Galama ja punastui.
"Hyvä!" sanoi Treslong, "polttaminen oli pilapuhetta. Mutta minulla on toinen tuuma, josta en millään muotoa aijo luopua. Minä murratan luostarin ovet auki ja lasken mieheni sisään kisailemaan noiden herttaisten tyttöriepujen kanssa. Siinä voi somasti rakennella naimakauppoja ja luostarissa on kelpo morsiuslahjat."
"Herra", lausui Galama kiivastuen, ja hänen silmänsä leimusivat ja hänen poskensa hehkuivat, "minä en tiedä puhutteko tosissanne, mutta kuinka saattaa teidän kunnianne sallia tuollaista, kuinka…"
"Ritarillinen nuorukainen, ettekö vieläkään ole kyllästynyt paavilaisuuteen?" ivaili Treslong.
"Olen kyllä, herra, mutta tuota en koskaan hyväksy. Moni noista naisraukoista on syytön niihin rikoksiin, joista heitä soimataan, ja voitteko taata, ettei heidän joukossaan ole sellaisia…" Hän pysähtyi ja punastui omaa kiivauttaan.
Treslong katseli häntä hetken aikaa hymyillen, purskahti sydämelliseen nauruun ja sanoi:
"Jos aijotte ilmaista minulle salaisuutenne, Yonker, niin älkää unohtako, että olette sen jo ilmaissut. Minä näin teidän punastuvan, kun amiraalilaivalla mainitsin nunnaluostaria, eikä tarvitse aivan terävää järkeä huomatakseen, että noitten synkkien muurien sisällä asuu joku, joka suureksi osaksi on syynä teidän intoonne."
Galama punastui vielä enemmän ja oli ääneti. Treslong jatkoi ystävällisesti:
"Te olette, toivoakseni, nähnyt minusta sen verran, ettette luule minun rakastavan moista julmuutta. Minä harrastan teidän onneanne, ja jos jollakin tavalla voin edistää kihlattunne, Agnes Vlossertin löytämistä, saatte luottaa minuun niinkuin kivimuuriin."
Ja hän ojensi Yonkerille kätensä, jota tämä hartaasti puristi.
Näin lähti siis tuo vähäinen laivasto — kaksikolmatta laivaa, joista suurimmat, de la Marckin ja Treslongin laivat, eivät olleet nykyisten fregattien kokoisia, — sille muistettavalle retkelle, jonka oli sallittu olla alkuna alankomaalaisten kuuluisalle vapaussodalle, sodalle, jossa Espanja suurine voimineen ja väkineen vihdoin masentui viisi kertaa itseään vähälukuisemman kansan edessä.
Mutta vaikka yritys oli jalo, käsitti sen harva kuitenkaan alussa sellaiseksi, joksi se myöhemmin osoittautui. De la Marck, tuo raju merirosvo, suostui siihen ainoastaan sentähden, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Van Haren oli päättänyt panna henkensä siinä alttiiksi, koska hän tahtoi hankkia muonaa väelleen.
"Jos meidän on kuoltava, on parempi kuolla kaupunkia valloittaessa kuin nääntyä nälkään, joka tosiaan on laiha kunnia."
Tällä kannalla oltiin yleensä laivastolla. Hädässään oli väki käynyt hurjaksi ja oli valmis ryhtymään mihin hyvänsä, joka näytti vähänkin mahdolliselta. Kun siis tiedettiin, että Brielissä oli tavaraa ja ruokaa yltäkyllin, hehkui joka mies halusta lähteä taisteluun, vaikkapa kymmentä kertaa mahtavampaa vihollista vastaan.
Galamankaan innostuksen lähteenä ei ollut pelkkä isänmaallisuus. Hänen päämääränään oli vapauttaa Agnes, sen jälkeen toimittaa laivastolle muonaa, ampumavaroja ja naulita kanuunat tukkoon ja hajoittaa kaupungin linnoitukset. Sillä toivoi hän virkistävänsä kansalaisten uskallusta ja osoittavansa, ettei vielä puuttunut miehiä, jotka tarpeen vaatiessa osasivat kelpolailla taistella. Tuolla tavalla ajatteli Galama retkestä.
Ainoastaan Treslongin ja de Rykin ajatus kantoi kauvemmaksi. He huomasivat turhaksi naulita kanuunat umpeen ja hävittää linnoitukset, jonka kautta kaupunki jälleen joutuisi Espanjan valtaan, mutta heidän mielestään sopi samalla vaivalla ja paljon suuremmalla hyödyllä tehdä Brielistä vapauden ensimäinen kulmakivi sekä käyttää noita linnoituksia ja kanuunia vapauden sortajia vastaan.
Treslongin ja Galaman kajuutassaan haastellessa retkestä ja sen seurauksista, aijomme hetkiseksi saattaa lukijan Pyhän Klaaran nunnaluostariin.