XXVII
Vihdoinkin lepoon.
Pienessä kammiossa, jonka niukkana kalustona on kaksi sänkyä ja pari muuta asuinhuoneelle tarpeellista esinettä, on kaksi Pyhän Klaaran luostarin harmaisiin villavaatteisiin puettua naista. Toinen heistä istuu matalalla tuolilla ja katselee levottomin silmin toiseen sänkyyn, jonka päänalaisella lepäävät Maria Galaman vaaleat, surkastuneet kasvot.
Maria se on, mutta kuinka hän on muuttunut! Hänen kasvonsa ovat kuitenkin vieläkin kauniit. Tuonen armoton käsi ei voi kokonaan sammuttaa silmäin kirkkautta eikä rumentaa kasvojen sievää, hentoa, suloista muotoa, mutta silmät ovat vajonneet syvälle, posket ovat kuopalla ja huulet aukenevat silloin vain, kun lyhyt yskä tahi kipeä, vaivaloinen hengitys pyrkii niitten välistä ilmoille.
Niinä vuosina, jotka serkukset olivat viettäneet luostarissa, oli tauti, jonka siemen jo aikoja sitten oli itänyt Marian rinnassa, vahvasti kasvanut ja varttunut. Hän tunsi loppunsa lähenevän; hän odotti sitä levollisesti, nöyrällä mielellä.
Kuten jo ennen hänen vangitsemistaan huomasimme, olivat Agnesin esimerkki ja kehoitukset vaikuttaneet hänessä hyvää. Kun nyt luostarin ovet paiskattiin kiinni hänen jälkeensä, teki hän sen lujan lupauksen, ettei hän enää väistyisi, ja hän tunsikin uskonsa niin vahvistetuksi, että hän oli valmis kärsimään vaikkapa vainoakin, jos Jumala niin tahtoisi.
Syy, jonka vuoksi Sextus ei ollut lähettänyt häntä muitten vankien seurassa Brüsseliin, vaan saattanut hänet naisluostariin, oli varsin selvä. Hän piti tällä kertaa tuumansa niin oivallisena ja oli niin varma sen menestyksestä, että hän jo näki sen päivän koittavan, jolloin tytöt edistäisivät hänen tarkoituksiaan, kun Yonkerilta ei enää ollut mitään tietoja hankittavissa. Eikä hän halunnutkaan aivan aikaisin päästää noita hyödyllisiä aseita käsistään.
Luostarin abbedissa oli hänen tätinsä. Koska tämä oli järkevä ja lujatahtoinen nainen, kunnioitti hän suuresti häntä. Hänellä oli monen mielestä erinomainen käännyttämisen lahja ja hänen luostarinsa olikin alati täynnä kaiken-säätyisiä tyttöjä, jotka joko pelkäsivät harhauskon tarttumista tai jo jossain määrin olivat saaneet sitä vikaa ja sen vuoksi olivat uskotut hänen haltuunsa, että hän parantaisi heidät ja samalla varjelisi heitä inkvisitsionin rautakouralta. Tämän naisen huostaan hän jätti vankinsa ja saman puoleen hän kääntyi, kun Hannun ja Blinkin sekaantuminen asiaan oli tehnyt tyhjäksi hänen petolliset hankkeensa.
Mutta kun hän toivoi jälleen saavansa tytöt valtaansa, pettyi hän pahasti. Abbedissa kielsi jyrkästi eikä tahtonut edes suvaita hänen nähdä heitä. Hänen uhkauksistaan ja lupauksistaan ei välitetty vähääkään. Abbedissa vetosi vain niihin oikeuksiin, jotka paavi ja Kaarle V olivat hänelle myöntäneet. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut antanut kenellekään nunnalle lupaa lähteä luostarista eikä tahtonut nytkään laskea luotaan kahta niin ihanaa taivaan holhokkia.
Sextus ei voinut vastustaa tätiänsä, joka oli paljon auttanut häntä nuoruudessa. Sentähden täytyi hänen myöntyä ja jättää tytöt tätinsä luo, että tämä saisi omalla tavallaan valmistaa heitä taivasta varten.
Ensin asuivat Agnes ja Maria samassa kammiossa ja saivat nauttia jokapäiväistä opetustaan yhdessä. Mutta abbedissa huomasi pian, ettei hän ollut saanut ahjoonsa tavallista meltorautaa, jota voi taivuttaa veisuulla, messulla ja muilla taikatempuilla, vaan että oli ryhdyttävä kovempiin keinoihin. Sillä mitä hän päivän mittaan oli tytöille opettanut, siitä nämä illalla, kammiossaan yksin ollessaan, keskustelivat ja tekivät sen tyhjäksi, ja abbedissan täytyi Danaidein tavalla huomata, että kaikki hänen ahkeroimisensa meni hukkaan. Sentähden heidät erotettiin ja he saivat luvan ainoastaan silloin tällöin käydä toistensa luona jonkun sisaren läsnä ollessa, joka oli jommankumman asuintoveri.
Nyt alkoi kova aika molemmille tytöille, etenkin Marialle. Heidän täytyi joka päivä kuulla sellaista oppia, jonka he tiesivät vääräksi, eivätkä he päässeet lohduttamaan ja vahvistamaan toinen toistaan. Usein rangaistiin heitä luostarin sääntöjen rikkomisesta; paitsi sitä eivät he tietäneet mitään paroonittaren ja Karelin kohtalosta. Marian hento olento ei kestänyt tällaisen pohjatuulen kylmää viimaa ja riutui riutumistaan. Ja kun Agnes näki noitten hienojen kasvojen kuihtuvan, tuon heikon vartalon surkastuvan nunnapuvun alla, joka oli niin ikävä ja niin selvästi kuvasi heidän ilotonta, alati yhtäläistä luostari-elämäänsä, nousi useasti syvä huokaus hänen rinnastaan, ja hän kääntyi vielä hartaammalla mielellä sen auttajan puoleen, jonka tähden heidän täytyi näitä kärsiä. Katkerinta tuskaa tuotti Agnesille pelko siitä, että alituisesti tippuva pisara vihdoinkin kiven kovertaisi, että Maria, joka oli jäänyt yksin oman heikkoutensa valtaan, hän kun ei saanut lukea edes raamattuakaan, jälleen joutuisi epäilyksen valtaan. Silloin harvoin kun Agnes sai serkkuaan nähdä, eivät he voineet paljon keskustella eikä ensinkään niistä asioista, jotka olivat kumpaisellekin kalleimmat.
Sillä tavalla kului hitaasti kolme surullista vuotta, kolme vuotta, jolloin toinen päivä aivan täsmälleen oli toisen kaltainen, taikka, paremmin sanoen, erosi ainoastaan siinä kohden toisesta, että vapauden toivo päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ja vihdoin kokonaan kuoli.
Mutta eräänä päivänä abbedissakin katsoi hyväksi käydä levottomaksi Marian tilan vuoksi. Ei voinut enää epäilläkään, että tyttö raukan loppu lähestyi, ja abbedissankin mielestä tuo siivo ja hiljainen sairas ansaitsi kaiken sen hoivan ja holhouksen, minkä luostari saattoi hankkia. Vanha kärtyinen nainen, joka tähän saakka oli asunut Marian kanssa, käskettiin pois, ja sen sijaan sai hän toverikseen erään nuoremman, Anna nimisen sisaren, joka Agnesin kanssa oli ollut hänen paras ystävänsä. Tämä alkoi pitää hellää huolta sairaasta. Saipa Agneskin abbedissalta luvan käydä serkkunsa luona, joka ei ollut tapahtunut kokonaiseen vuoteen. Tytöt, vielä kerran yhteen päästyään, itkivät toinen toisensa sylissä eivätkä voineet erota. Ystävän seura vaikutti Mariaan terveellisesti. Se oli Agnesin onni, sillä muuten olisi rohkea, itsepäinen, harhauskoinen Agnes saanut jäädä ahtaaseen, ikävään kammioonsa, vaikka serkku jo vaeltelikin elämän ja kuoleman rajamaita.
Toisen kerran kun Agnes kävi serkkuaan tervehtimässä, havaitsivat he, ettei Anna sisar ollutkaan kuten abbedissa oli luullut kaikkein hartain, vaan että harha-uskon taimi oli syvälle hänessä juurtunut. Serkkujen parhaillaan puhellessa tuo hyvä nunna äkkiä heidän suureksi ihmeekseen pyysi Agnesia puhumaan hänelle Vapahtajasta ja autuudesta, vetipä vielä esiin repaleisen uuden testamentinkin, jota hän tarkasti oli salannut vaatteittensa poimuissa. Voi arvata, mikä riemu tästä syntyi. Tytöt lukivat ahmimalla kallista kirjaansa ja heidän hartaat rukouksensa kuuli ainoastaan kammion hiljaiset seinät ja se Herra, joka kaikki salaisuudet tietää.
Heidän täytyi kuitenkin noudattaa suurta varovaisuutta. Anna sisar ei aina saanut viipyä Marian vuoteen vieressä, vaan hänen täytyi, vuoronsa siellä oltuaan, jättää valvominen eräälle toiselle sisarelle, joka oli yhtä harras katolilainen kuin Ignatius Loyola itse.
Tällä kertaa sentään tapaamme Annan istumassa matalalla tuolilla Marian vuoteen vieressä. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha; hän ei suinkaan ollut kaunis eikä muuten millään tavalla viehättävä, mutta hän näytti rehellisyyden perikuvalta, ja siitä saattoi olla varma että hän olisi viimeinen pettämään ystäväänsä. Levottomasti katseli hän nukkuvaa Mariaa. Vihdoin hän nousi ja sanoi itsekseen:
"En ymmärrä, mutta minusta tuntuu siltä kuin ei Maria enää eläisi kauan. Agnes ei ole nähnyt häntä viikkoon, ja heille tekisi hyvää tavata toinen toisiaan. Abbedissa tosin kielsi — mutta he eivät enää saa nähdä toisiansa. Minä lähden Agnesia noutamaan."
Ja avattuaan hiljaa kammion oven, katosi hän näkyvistä.
Nelikulmaista luostarinpihaa ympäröi kolmella puolella korkea rakennus, neljännellä kirkko. Agnesin kammio oli pohjoisessa sivurakennuksessa. Sinne hiipi Anna, hiljaa astellen, jottei herättäisi luostarin nukkuvia naisia, ja nouti Agnesin.
Ennen pitkää istuivat molemmat naiset Marian vuoteen ääressä ja katselivat, kuinka hänen povensa nousi ja laski epätasaisesti, kun tauti vaikutti hengenahdistusta. Serkukset erosivat toisistaan suuresti kun vertaili heidän kasvojaan. Kovia oli Agneskin kokenut, vaivaa, vainoa ja rangaistusta, mutta hänen terveytensä oli kuitenkin säilynyt ja poskilla rusotti vielä vienot punaiset ruusut. Vartaloltaan oli hän yhtä suora ja notkea kuin ennenkin ja silmät olivat kirkkaat.
Agneskin huomasi, että Maria viime viikolla oli suuresti huonontunut, ja kun hän painoi sairaan otsalle vienon suudelman, vierähti siihen kyynel.
Maria avasi silmänsä. Kohdatessaan serkkunsa katseen hymyili tyttö onnellisena ja pyrki istualleen, voidakseen syleillä toista. Mutta voimat olivat poissa ja kipeästi yskien vaipui sairas jälleen vuoteelleen. Agnes polvistui sen viereen ja syleili sairasta, painaen hänen päätään rintaansa vasten.
"Tiedätkö, Agnes kulta, olen sinusta uneksinut", lausui Maria hiljaisella äänellä. "Minä näin unta, että sinä kävelit Karelin rinnalla kauniissa vaatteissa."
Agnes punastui ja syleili Mariaa hartaammin. Hän oli koettanut unohtaa Karelinsa, sillä hän luuli Jumalan tahtovan, etteivät he enää maan päällä tapaisi toisiaan, ja että hän sen vuoksi häntä ajattelemalla vain saattaisi itselleen parantumatonta sydämenkipua. Mutta hän olisi voinut huomata, että kipu jo oli parantumaton; sillä vaikka hän kuinka taisteli ja rukoili, aina seisoi Karelin kuva elävänä hänen edessään ja joka kerran kun tämän nimi mainittiin, täytti sanomaton kaipaus hänen rintansa, kaipaus, jota hänen muuten arka omatuntonsa ei tuominnut vääräksi. Hän suuteli serkkuaan uudelleen ja sanoi:
"Jos Jumala tahtoo, Maria, saan vielä nähdä Karelin, mutta minä pelkään, että hän on päättänyt toisin. Aivan mahdottomalta näyttää, että minä joskus saisin jättää nämä kolkot komerot. Ja jos niinkin kävisi, en tiedä minnepäin kääntyisin."
"Me olemme Herran kädessä, sisar Agnes", sanoi Anna, "ja hän voi tehdä ihmeitä."
"Mutta minä näin toisenlaistakin unta, Agnes", jatkoi Maria. "Minä näin armaan äitini; kirkkaana kuin enkeli seisoi hän edessäni ja viittasi minua tulemaan ja minä kai lähdenkin, Agnes, kohta kotiini. Minä väsyn maatessani tässä taivaan ovella ja kuullessani, kuinka maallisten ajatusten aallot vielä pauhaavat ympärilläni, kuinka ne riutuvilla äänillään koettavat hämmentää taivaan ikisäveliä ja vetää minua pois siltä riemun rannalta, jonka Jumala on minulle määrännyt."
Agnes oli vaiti. Hänelle oli kovaa, kun hänen näin täytyi erota ainoasta olennosta koko maailmassa, jolle hän saattoi puhella mielitekojaan, ja uskoa salaisuuksiaan. Kovin vaikeaksi kävi taipuminen Jumalan tahdon alle, kun se hänen ilottomalta elämältään riisti viimeisenkin ilon. Vaan kuitenkin hänen täytyi myöntää, että tämä oli parasta hänen serkulleen, jota nyt ei mikään ihmisvalta enää saisi temmatuksi Herran käsistä.
Hetken hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kuolevan tytön yskä, joka näytti tuottavan hänelle suurta tuskaa, vaikka hänen huuliltaan ei päässyt valituksen ääntä.
"Onko sinulla suuria tuskia, Maria?" kysyi Agnes lempeästi.
"Ei ole nyt niin suuria kuin ennen, Agnes hyvä", vastasi Maria; "mutta ainoa pelkoni on, ettei minulla ole niitä ollut kylläksi. Kun ajattelen Jeesuksen kärsimistä, häpeän minä, että kerran olen pitänyt tätä kurjaa elämää parempana kuin ikuisen kunnian kruunua. Välistä pelkään, että Jumalan leppymätön viha painaa minua." Ja hänen äänensä tukehtui kyyneliin.
"Jos me tunnustamme syntimme, on hän altis antamaan anteeksi ja puhdistamaan meitä kaikesta vääryydestä", luki Anna uudesta testamentistaan.
"Minä olen paljon syntiä tehnyt", sanoi Maria ja hänen kasvoistaan näki, että sanat lähtivät sydämen pohjasta; "mutta Herra ei kosta minulle ansioni mukaan. Tuo onneton ilta Brüsselissä vei minulta ainaiseksi tuntoni rauhan. Alati soimasi minua sisällinen ääni siitä, että olin kieltänyt Jeesuksen ja välistä olin ihan toivoton. Ilo ja onni pakenivat minua; taivasta ja Jumalaa ajatellessani jouduin epäilyksen valtaan. Oi Agnes, kuinka minä olen kärsinyt! Hirveätä on kieltää Hänet, varsinkin kun huomaamme, minkä mitättömän onnen vuoksi hylkäsimme Hänen taivaallisen rauhansa. Mutta ehkä Häneltä riittää armoa näinkin suurelle syntiselle."
"Ja minä olen niinikään kieltänyt Hänet ihmisten edessä", vaikeroi
Anna, "mutta tästä lähtien en sitä tee. Kaikki, itse abbedissakin
nähkööt, että minä vihaan paavilaisuutta! Julkisesti tahdon tunnustaa
Jeesusta ja Hänen tähtensä kärsiä."
"Lue meille, Anna, Matheuksen evankeliumin viides luku", pyysi Maria.
Anna etsi tuon luvun, jossa Jeesus lausui kansalle ihmeelliset sanansa. Kammiossa paloi vain pieni lamppu ja koko luostari oli, niin he luulivat, mennyt levolle. Vienolla, vapisevalla äänellä alotti nunna: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta."
Mutta hänen äänensä kasvoi ja lujeni, mitä etemmäksi hän pääsi, ja selvällä äänellä luki hän edelleen. Näin tuli hän kymmenenteen värsyyn:
"Autuaat ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta —", kun kiivas huuto äkkiä säikäytti heitä heidän hartaudessaan.
"Pyhä neitsy! Jumalan siunattu äiti! Mitä tämä on? Sisar Anna, sano, mitä tämä on!"
Näin sanoen hyökkäsi abbedissa, joka ohi mennessään oli kuullut lukemisen kammiosta ja jäänyt oven taakse kuuntelemaan, sisään tyttöjen keskelle.
Agnes ja Anna olivat niin hämmästyneet, etteivät vähään aikaan voineet puhua. Abbedissa sieppasi kirjan, joka oli vuoteella ja jota he eivät koettaneetkaan kätkeä.
"Pyhän Matheuksen evankeliumi!" huudahti hän. "Julkeatteko lukea niin harhaoppista kirjaa minun luostarissani? Sinä, sisar Anna, joka yhä toistavasti tunnustit olevasi harras katolilainen?"
"Mutta minä en tee sitä enää", vastasi Anna tyynesti ja nousi ylös. "Jos katolilainen tekee syntiä lukiessaan näitä sanoja kuolemaisillaan olevalle raukalle, joka isoaa ja ikävöi jotakin parempaa kuin latinalaiset messut, — niin en tahdo olla katolilainen."
"Kuolemaisillaan! kuka kuolee?"
Hän katsahti Mariaan, jonka kasvot todistivat, että Anna puhui totta. Yksistään se ajatus, että sielu erkanisi elämästä keskellä harhauskon sumua, sai abbedissan suunniltaan. Hän tarttui kuolevaa tyttöä olkapäähän ja lausui:
"Maria! Maria! Aijotko kuolla ja joutua ikuiseen perikatoon? Tahdotko kuolla saamatta syntejäsi anteeksi ja nauttimatta pyhimpiä sakramentteja? Jesus, Maria! lapsi! heräjä! Älä kuule noita turmeltuneita saatanan orjia, vaan rukoile kaikkia pyhiä suomaan sinulle edes tunnin aikaa valmistukseen, ennenkuin sinun on mentävä kiirastuleen!"
Abbedissan rinnassa riehui ankara myrsky. Hänen joka jäsentään värisytti ja ääni vapisi mielenliikutuksesta. Henkeään pidättäen hän tarkkasi sairaan kasvoja, odottaen jonkinlaista merkkiä.
Ihana hymy loisti Marian kasvoista. Hän nosti silmänsä taivaaseen päin ja lausui tai oikeammin huokasi sanan: "Jeesus." — Tuokion päästä hän loi silmänsä abbedissaan ja sanoi: "Ei kukaan tule Isän tykö paitsi minun kauttani."
Abbedissa seisoi siinä kuin kivettynyt, ja ennenkuin hän sai vastatuksi, puhui Maria jälleen:
"Agnes", hän lausui, pusertaen serkkunsa kättä, "minä lähden — minun vaivani ovat päättyneet. Minun sallittiin vielä tunnustaa — Jeesusta." Ja nämä sanat olivat tytön huulilla, kun hänen sielunsa lensi ylhäiseen kotiin…
"Tämä on sinun työtäsi", sanoi abbedissa Agnesille, joka oli polvillaan vuoteen ääressä ja itkien rukoili voimaa. Hän oli lannistunut ja ikävöi miltei itsekin lähteä pois serkkunsa seurassa.
"Te kaksi saatte vielä kärsiä siitä, että annoitte tämän sielun mennä ijäisyyteen, käyttämättä kirkon apua", jatkoi abbedissa matalalla, vapisevalla äänellä, jossa ilmeni raivoisaa vihaa.
Sen jälkeen otti hän kirjan, lähti kammiosta ja salpasi sinne molemmat tytöt ruumiin seuraan.
Tytöt viettivät yön sen vieressä rukoillen ja lukien muististaan raamatun lauseita. Seuraavana aamuna heidät molemmat vangittiin, sidottiin ja kuljetettiin eri kammioihin kirkon lattian alle. Abbedissa oli puhunut totta, kun hän sanoi että he saisivat kärsiä. Heille ei tehty rajua, tuimaa väkivaltaa, mutta heitä vaivattiin hiljakseen pitkällisellä kidutuksella, nälällä ja janolla. Niinpä Agnes eli aikojaan milloin puolihämärässä, milloin pilkkosen pimeässä. Päänsä päältä kuuli hän nunnain virsiä ja messua, jota hän säesti järkkymättömän uskonsa sanoilla.
Eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa siitä kun hän oli tänne tuotu, makasi hän kuumetautisena ja nälkiintyneenä olkivuoteellaan. Abbedissa oli juuri käynyt hänen luonaan ja Agnes oli tarvinnut kaikki voimansa vastustaakseen häntä, joka osittain lupauksilla, osittain uhkauksilla koetti houkutella häntä luopumaan uskostaan. Hartaasti rukoili hän Jumalaa korjaamaan hänet pois luokseen taikka antamaan apua, sillä hän tunsi, ettei hän pitemmältä jaksaisi vastustaa kiusausta. Äkkiä aukeni kammion ovi ja abbedissa seisoi jälleen hänen edessään.
"Nouse", sanoi hän tylysti. "Sinä saat kärsiä ainakin yhtä paljon kuin kukaan meistä — sinä, joka olet olevinasi marttyyri."
Agnes nousi ja seurasi abbedissaa käytävää myöten. Koko luostari näytti olevan liikkeellä. Puistossa oli koreja täynnä kalliita neulomuksia ja kirkonastioita, ja nunnat juoksivat edes takaisin suuressa hädässä. Tietämättä, mitä tämä merkitsi, seurasi Agnes abbedissaa ja muutamia muita nunnia pitkin Brielin katuja, joita hän ei vuosikausiin ollut astellut. Minne hän vain katseli, näki hän pelästyneitä kasvoja, kyyneliä ja ihmisiä, jotka sälyttivät tavaraa vankkureille ja rattaille. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Oliko prinssi ehkä piirittämässä kaupunkia? Hän heitti tuon arvelun, joka oli hänestä naurettava, ja kyseli nunnilta, mutta ei saanut mitään vastausta.
Vihdoin saapuivat he pyhän Pietarin luostariin, joka oli naisluostaria paljo vahvempi, ja täällä sai hän kuulla, että Meri-Geusit olivat saapuneet laivoineen ja aikoivat tunnin päästä hyökätä kaupunkiin ja surmata jokaisen ihmisen. Lukija arvannee, kuinka tämä uutinen ilahutti tyttöä. Hän laski minuutit ja alkoi käydä levottomaksi, kun kellon lyönti ilmoitti yhden, ilmoitti toisenkin tunnin kuluneeksi ja pimeys loi verhonsa kaupungin yli eikä Geusejä kuulunut.
Mutta odota! Kuuletko tuota huutoa ja melua? He ovat täällä, Jumalan kiitos; he tulevat. Eivät tulekaan. Nuo olivat vain poikia ja tavarakuormia. Mutta malta, meteli kasvaa. Luostarin portilta kuuluu kolkutusta. Nunnat huutaa kirkuvat hädissään ja peloissaan. Jo kaikuu kirveen iskuja ulkoa; nunnat vaipuvat toinen toisensa syliin ja itkevät. Mutta Agnes ja Anna värisevät maltittomuudesta ja kuiskaavat lohduttavia sanoja toinen toisensa korvaan. Vihdoin särkyy portti pirstoiksi, huutaen voiton riemusta rientävät miehet pihaan ja hajaantuvat sinne tänne luostarin rakennuksiin. Nunnain ovi paiskataan auki ja kymmenkunta Geusia, enemmän pahan hengen kuin ihmisen näköisiä, syöksähtää sisään.
Pitkä, nenätön ja korvaton mies, joka kiroo ja vannoo haluavansa jotakin makupalaa tästä papinpesästä, tempaa syliinsä Agnesin. Agnes huutaa ja sanoo olevansa isänmaanystävä; mutta mies reutoo hänet kainaloonsa ja laahaa hänet luostarista pihalle. Tyttö ponnistaa vastaan — mutta turhaan. Hän kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa:
"Karel, Karel, Galama!"
"Helei!" karjaisee karkea ääni heidän edessään. "Galama? Mitä tuo tietää? Se on varmaan Agnes Vlossert."
Ja vikkelästi kuin kissa karkaa pieni mies nenättömän kurkkuun.
Kauhea tappelu syntyy ja Agnes menee tainnoksiin.
Mutta tapausten sarja on saattanut meidät liian pitkälle; meidän täytyy palata kertomuksemme pääjuoneen.