XXVIII
Huhtikuun ensimäinen päivä.
"Tule, lautturi, souda sukkelaan minut sekä nämä kaksi toveriani tuolle puolen ja minä annan sinulle hopeaa, jota — sen takaan — sinä et saa nähdä joka päivä."
Näin sanoen astui eräs pieni mies, joka puvusta päättäen oli kirjuri tai ylioppilas, vaikka pitkä miekka riippui hänen vyötäisiltään, tovereineen venheeseen, jolla lauttamies Jaakko Koppestock oli valmis viemään heidät Maasin poikki Brieliin. Oli ihana aamu huhtikuun 1 p:nä 1572 ja päivänpaiste kimalteli iloisesti vuolteisella joen pinnalla.
"Kenties on minun käteni kautta kulkenut enemmän hopeaa kuin mitä te olette nähnytkään", vastasi Koppestock, siepaten aironsa ja työntäen venheen rannasta. "Mutta nyt ei tee kenenkään mieli kopeilla suurista varoistaan, kun hänen vähin erin täytyy antaa ne kaikki veroihin." [Tämä tarkoittaa ennen mainittua kymmenen prosentin veroa.]
"Mitä ajattelet noista veroista veikkoni?" uteli pieni mies kiivaasti. "Minä en niitä paheksi, mutta sinua ne näyttävät pahasti rasittavan."
"Ei minua suinkaan, mestari", vastasi lauttamies, ripeästi soutaen, "sillä minulla ei ole mitään, josta maksaisin veroa, ja kuten olen sanonut akalle, on kymmenysraha tyhjästä tyhjää. Mutta vaikka minulla jotakin olisikin, en maksaisi siitä herttualle rahtuakaan."
"Ai, ai, ukkoseni, sinä puhut liian rohkeasti", lausui toinen mahtavalla äänellä. "Kenties et tunne, keitä me olemme, muuten ehkä varoisit vähän suutasi! Me olemme upseereja hänen kaikkein katolisimman Majesteettinsa, Espanjan kuninkaan armeijassa, ja ellemme olisi erittäin hyvällä tuulella, saisit katua röyhkeyttäsi."
"Minä kiitän sinua, herra upseeri", vastasi Koppestock, lausuen arvonimen suuremmalla äänenpainolla, sillä hän näki molempien toisten matkustajain hymyilevän, kun heitä sanottiin upseereiksi; "mutta minä en peruuta sanojani sittenkään. Voi kyllä olla hyvä katolilainen ja alankomaitten kreivin nöyrä alamainen — sillä kuninkaasta täällä ei ole koskaan tiedetty — eikä silti tarvitse joutua häviöön ja haaksirikkoon muutamien pyöreävatsaisten pappien ja soturijoukon tähden, jolla ei ole täällä mitään tekemistä. Nöyrinkin alamainen tekee vastarintaa, jos hänet ajetaan mieron tielle."
"Kautta pyhän Klaaran, en koskaan olisi luullut, että Jaakko noin hyvin sukisi sinun suutasi, Ralph!" huusi toinen miehistä.
"Naura sinä, jos mielesi tekee", sanoi pieni mies nyrpeänä, "mutta minä vannon, että ennenkuin aurinko on laskenut tämän syntisen maailman taakse, saa tämä kapinoitsija katua, että hän on puhunut sopimattomia. Etkö sinä sen veijari tiedä, että löytyy kahden lajisia astioita, toiset kunniallisia, toiset häpeällisiä, ja ettei häpeällinen astia koskaan saa lausua minkäänlaista tuomiota eikä asettua samalle laudalle kuin hänen korkeammat veljensä? Saat nähdä, että vielä kadut."
"Vai niin? No siinä tapauksessa", vastasi lautturi, pienokaisen kiukusta huolimatta, "on minusta se astia kunniallisin, josta on suurinta hyötyä, sillä se, missä ei ole muuta kuin koristuksia, ei kelpaa mihinkään."
"En tiedä mitä te puhutte kunniallisista ja häpeällisistä astioista", sanoi toinen tovereista, joka tarkkaan oli katsonut joen suuta kohden, "mutta tuolla tulee, nähdäkseni, toisellaisia astioita, tännepäin uiden. Ne eivät ole kauppalaivoja, sillä siksi on niitä liian monta. Lienevätkö sotalaivoja?"
Kaikki käänsivät silmänsä puhujan osoittamaan suuntaan, ja näkivät joukon valkoisia purjeita, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja vastavirtaan lähestyivät heitä. Ne olivat vielä niin etäällä, ettei niitä voinut selvästi erottaa, mutta mastojen huipuista liehuivat punaiset liput ja viirit. Kaikki jäivät tuokioksi katselemaan noita outoja laivoja.
"Omituinen on heillä lippu ainakin," sanoi Koppestock, "ja kaikki ovat ne samallaisia. Minä epäilen…"
"Sano meille, keitä he ovat", pyysi pikkumies, "koska sinä paremmin tunnet laivoja kuin me."
"Kehuittehan itse hyvin tuntevanne erilaisia astioita", vastasi Koppestock, "mitä nuo nyt lienevät?… Mutta sen jälkeen kun te minua niin uhkasitte, en uskalla teidän espanjalaisiin korviinne kuiskata vihollisen nimeä, sillä saatanpa pian menettää omat korvani."
"Sinun korvasi ovat tosin epä-espanjalaiset", sanoi toinen, "mutta kuninkaan nimessä käsken sinun sanoa, kenen laivoja nuo ovat."
"Minkä kuninkaan nimessä?" kysyi pelkäämätön lauttaaja, hiljentäen soutuaan.
"No herttuan nimessä sitten, jos häntä enemmän pelkäät! Sanotko, tai saat katua!"
"Joko taas?" huusi Koppestock. "Mutta koska käskette, täytyy minun sanoa. Tuo on tietääkseni Meri-Geusien laivasto."
"Kuinka? Meri-Geusien?" huusivat nuo kolme miestä kavahtaen pystyyn, ja katselivat laivoja.
Lauttamies kyykistyi airojensa puoleen ja nauroi itsekseen.
"Niitä on vähintään viisikymmentä laivaa", puhui pieni mies, "ja ne lähenevät nopeasti. Heh, mieskulta, ota tästä ja souda meidät nopeasti rantaan, sillä he saavuttavat meidät kenties ja tekevät meille pahaa. Vai mitä luulet?"
"He varmaan surmaavat teidät, jos saavat teidät kiinni, herra upseeri, joten minä koetan soutaa"; ja otettuaan suuren hopearahan, jota hänelle tarjottiin, alkoi lauttamies soutaa niin että vesi sihisi. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä parilla vetäisyllä puski vene rantaan. Nuo kolme matkustajaa hyppäsivät rannalle ja lähtivät kiireesti pakoon. Lauttamies seisoi, huokeasti ansaittu raha kourassaan, ja nauroi:
"Ha! haa!" hän nauroi, "moista houkkaa en ole vielä nähnyt. Rantaan oli tuskin kymmentä askelta ja hän pelkäsi. Mutta mitähän Meri-Geusit täältä etsivät? Kummallista väkeä! Vaikka mitä se minuun kuuluu! Koska tässä ei ole ketään ylivietävänä, lähden heitä tapaamaan." Ja kääntäen veneensä myötävirtaan, alkoi hän soutaa laivoja kohden, jotka saapuivat täysin purjein.
Hän oli tuskin soutanut kymmentäkään minuuttia, kun hän seisahti, sillä hän oli kuulevinaan nimeänsä mainittavan. Hän kääntyi ensimäiseen laivaan päin, joka nyt oli aivan lähellä.
"Kah! Kuulenko kummia! Hannu! Ja Treslongin vaakuna lipussa! Näenkö unta? Ei, kautta pyhän Marian, Meri-Geusit siinä tulevatkin."
"Jaakko, Jaakko!" huusi tällä hetkellä Hannu, kohottautuen laivan esikeulan yli. "Kuuletko, Jaakko? Tule tänne!"
"Hoi!" vastasi lauttamies, soutaen veneensä laivan kylkeen, "kuka huutaa minua? Sinäkö se olet, Hannu? Onko tämä herra Treslongin laiva?"
"Onpa niinkin", vastasi Hannu, ylpeänä. "Tule ylös! Minulla on sinulle puhumista."
"Kohta", vastasi lautturi, ja tarttuen köyden päähän, joka hänelle heitettiin, kiipesi hän vikkelästi laivan kannelle ja seisoi Hannun vieressä.
"Joko vihdoinkin tulitte?" sanoi hän, puristaen ystävänsä kättä. "Kauan olettekin viipyneet poissa. Mitä te noilla kaikilla laivoilla teette? Oletko sinä tämän kapteeni? Se on valehtelematta sievä pursi."
"Me komennamme sitä vuorotellen, Yonker ja minä", vastasi Hannu mahtavan näköisenä. "Me olemme tulleet ampumaan kaupungin poroksi. Menkäämme nyt herra de Treslongia katsomaan. Hän on täällä laivassa."
Treslong, Galama, Barends ja Willem seisoivat peräkannella ja heillä oli ilmeisesti tärkeä keskustelu. He katselivat kaupunkia, joka häämötti vähän matkan päästä. Vallit olivat mustanaan ihmisiä, jotka tähystelivät laivoja.
"Herra Treslong", puhui Barends, "Jumala on suonut meille tämän kauniin tilaisuuden. Älkäämme pilatko sitä hurjuudella, älkäämme muuttako siunausta kiroukseksi. Valitkaamme lähettiläs, joka kehoittaa kaupunkia antautumaan vapaaehtoisesti."
"Teidän neuvonne ei ole huono", sanoi Treslong; "Yonker on vähän kärsimätön ja pikainen. Mutta entä jos he hirttävät sanansaattajamme ja sulkevat porttinsa? Mutta kuka tuossa tulee? Hannu ja … mitä… Koppestock! Lauttamies! Kas, siinä mies, jota juuri tarvitsemme. Terve, ystäväni!"
"Herra Treslong, siunatkoon Pyhä Neitsyt alati teitä ja teidän sukuanne!" lausui lautamies, polvistuen ja pusertaen Treslongin kättä innokkaasti mutta nöyrästi. "Minä en ole nähnyt teidän kasvojanne sen jälkeen kun pelastitte minut ja omaiseni nälkään kuolemasta; en siis ole voinut lausua kiitostani: teen sen nyt."
"Kas, senpä olen kokonaan unohtanut", vastasi Treslong hilpeästi. "Mutta isänihän oikeastaan teki tuon hyvän työn. Nouse nyt, ystäväni, ja sano, onko Brielissä vartiaväkeä? Sinä näet, että laivoillamme on rohkea asento. Mitä tiedät kaupungin tilasta?"
"Minä tiedän, että sen vallien sisällä on tuskin puolta tusinaa sotilasta, herra", sanoi Koppestock, "ja jos nyt marssittaisitte miehenne sinne, valloittaisitte Brielin helposti. Siellä on parhaillaan suuri messu ja kirkot ovat täynnä kaikenlaisia hopea- ja kulta-astioita, jotka palkitsevat runsaasti kaikki teidän vaivanne."
Nuo neljä miestä keskustelivat tuokion aikaa. Sitten kääntyi Treslong ja sanoi:
"Tule meidän kanssamme amiraalin luo. Mikäli arvaan ei sinua pelota viedä kaupunkiin sanomaa kreiviltä?"
"Ei suinkaan, ei vähääkään", vastasi lauttamies iloisesti. "Kaikki, mikä on minun, on teidän, ja koska te olette Kerjäläinen, olen minäkin. Käskekää vain, niin olen valmis."
Treslong, Galama, Koppestock ja Hannu menivät nyt tikapuitten luo, jossa iso vene oli valmiina heitä viemään. Treslong oli astunut alas ja Galama aikoi juuri seurata, kun hän huomasi Hannun vieressään. Hän pysähtyi ja lausui: "Jää tänne, Hannu! Sinä tiedät, minkä tähden."
"Sitä en tiedä, vaikka hirttäisitte minut. Miksi minun on jäätävä?" kysyi hän.
"Olenhan sen jo sanonut. Valikoi joukosta kymmenkunta kelpo miestä.
Meidän täytyy nyt rynnätä pyhän Klaaran naisluostariin."
"Ahaa", lausui Hannu, hivuttaen nenäänsä sormellaan. "Sen olin unohtanut." Sitten hän kääntyen Koppestockiin, puhui kuiskaten: "Minä en voi nyt mennä amiraalin luo, mutta Yonker lähtee mukaasi. Älä mainitse minun nimeäni kreiville, sillä meidän on välimme vähän riitainen. Sitten tavataan, kun sinä palaat."
Lauttamies, joka oli mielissään siitä, että Hannusta oli paisunut niin suuri herra, kiitti häntä hänen neuvoistaan ja astui alas tikapuita. Muutamilla aironvedoilla saattoivat veneen kuusi soutajaa sen amiraalin laivan kylkeen, jossa nähtävästi tehtiin suuria varustuksia miesten maihin nousua varten. Kreivi de la Marck seisoi kannella, välkkyvä rautapaita yllään ja päässään komea, metsäkarjun nahasta tehty kerjäläis-hattu, jonka sulka ja timanttisolki olivat tavallisen talon arvoiset. Huomattuaan Treslongin huusi hän:
"Hei, herra de Treslong, aioin juuri lähettää noutamaan teitä tänne. Kuinka nyt menettelemme? Otetaanko tuo pesä heti väkirynnäköllä, vai annetaanko heidän ostaa henkensä? Siitä kertyisi aimo rahat."
"Minä en neuvo kumpaakaan, serkku", vastasi Treslong kylmäkiskoisesti. "Olen tuonut teidän luoksenne erään lauttamiehen, jonka koko kaupunki tuntee ja jonka minäkin olen jo monta vuotta tuntenut. Hän sanoo, ettei kaupungissa ole ollenkaan varusväkeä sekä ettei siellä siis aiota vastustella. Vaatikaamme vain kaupunkia antautumaan."
"Haa!" huusi Lumei, iskien kiinni lauttamieheen, "onko tuo jumalaton paavilainen Meertinck vielä Brielin pormestarina?"
"Kyllä, teidän armonne, ja peloissaan hän lienee tällä hetkellä, se on varmaa", vastasi Koppestock.
"Mene ja sano hänelle, että minä kreivi William de la Marck, parooni Lumei, hänen korkeutensa Oranian prinssin laivaston amiraali, vaadin Brielin kaupungin pikaista ja ehdotonta antautumista. Ja lausu sille konnalle minun puolestani se ystävällinen varoitus, että ellei hän puolen tunnin kuluessa saavu tänne avaimineen, ammutan minä kaupunkia kanuunoilla ja sen jälkeen hirtetään jokaisen äidin poika oman ovensa pieleen. Mene ja sano hänelle tämä."
"Odota!" lausui Treslong, pidättäen lautturia. "Puoli tuntia ei riitä."
"Ei, ei silmänräpäystäkään lisää!" ärjyi amiraali. "Puoli tuntia, sanon minä."
"Sillä ajalla minä tuskin pääsen kaupunkiin", sanoi mies, "ja kuka uskoo minua, kun vien heille teidän sananne? Eikö teillä ole mitään merkkiä?"
"Kas tässä", lausui Treslong, antaen hänelle sinettisormuksensa. "Tämän he ainakin tuntevat. Sano heille, että me nousemme maalle ja odotamme ainoastaan tunnin. Lähde nyt."
Tuokion perästä oli lautturi, joka tuskin osasi hillitä iloaan, veneessä ja souti omaansa kohden. Hannu seisoi laivatikapuiden viimeisellä astuimella, odottaen lautturia, ja tuskin oli tämä päässyt veneeseensä, kun hän kysyi:
"Mitä aikeita Jaakolla nyt on, sano?"
"Minä lähden Brielin pormestarilta vaatimaan kaupungin antautumista", nauroi Koppestock.
"Sano heille, että meitä on viisituhatta, että meillä on kolmatta sataa kanuunaa ja että on toisia yhtä monta tulossa", puheli Hannu, totisen näköisenä.
Koppestock nyökäytti päätään nauraen, ja alkoi taas soutaa tarmonsa takaa.
Määrätty tunti oli jo melkein kulunut loppuun ja suurin osa miehistä viety maalle, jossa he loikoivat ryhmissä ja virkistivät voimiaan niukoilla oluen ja viinan tilkoilla, joita oli saatu hankituksi sieltä täältä.
Sillä välin olivat amiraali ja ne upseerit, joitten läsnäoloa ei tarvittu maalle noustessa, lähteneet lähellä rantaa olevaan taloon, jonka asukkaat, äkkinäisistä sotahankkeista säikähtyneinä, olivat paenneet kaupunkiin ja siellä suurissa määrin enentäneet porvarien peljästystä. Briel sihisi ja kiehui kuin muurahaispesä. Ylhäisiä ja alhaisia, nuoria ja vanhoja, köyhiä ja rikkaita seisoi joukottain kanavien partailla, kaduilla ja valleilla, puhellen kamalasta tapauksesta ja keksien keinoja sitä vastustaakseen. Kaikkien kasvot ja eleet osoittivat hätää ja pelkoa, sillä Meri-Geusit olivat julman amiraalinsa ja samanlaisten kapteeniensa vuoksi joutuneet huonoon maineeseen hurjasta rohkeudestaan ja äärettömästä julmuudestaan. Moni vaimo itki, moni mies oli toivoton. Mutta toiset, protestantit ja isänmaan-mieliset sulkeutuivat suojiinsa ja rukoilivat polvillaan Jumalaa, ettei heidän toiveensa raukeaisi.
Näiden vastakkaisten tunteiden, hämmästyksen ja ilon, pelon ja toivon vallitessa kaupungissa, nähtiin toisenlaista menoa äsken mainitussa talossa. Avarimmassa suojassa tammisen pöydän päässä istui komea amiraalimme kömpelöllä tuolilla, suuri haarikka viiniä vieressään. Hänen ympärillään nähtiin eri asennoissa laivan kapteenit, mikä istuen, mikä seisoen, kaikki täysissä aseissa ja moni eriskummallisessa puvussa.
"Minä suostun sydämeni pohjasta teidän tuumaanne, herra kreivi. Ei mitään armoa niille, jotka eivät meillekään ole antaneet", sanoi Lancelot de Brederode, kaunis nuorukainen ja sen Brederoden veli, josta jo ennen on puhuttu tässä kirjassa.
"Kuinka!" lausui Adam van Haren, "haluatteko tahrata meidän nimemme ikuisella häpeällä, kun suositte sellaisia hirmutöitä, joita sanomme inhoavamme?"
"Inhoavamme!" kiivasteli toinen kapteeni, Gillis Steltman. "Emmekö ole valalla luvanneet kostaa maanmiehillemme tehtyä vääryyttä ja viruttaa sortajain verellä saastan lipuistamme? Sitäkö varten olemme jättäneet armaan kotimme, panneet henkemme alttiiksi, heittäneet kaikki toiveet armosta ja saattaneet nimemme peljättäväksi merellä, että vanhojen akkojen tavalla nyt istuisimme velttoina ja vetelinä, kun meillä on suurempi työ tehtävänä kuin ryöstää joku kurja kauppa-alus? Oletteko unohtaneet heidän tekemänsä työt, heidän vuodattamansa veren? Onko Gentin kohtalo mennyt muistostanne? Ettekö näe niitä verivirtoja, joita tulvaa Jemmingenin ja Heiligerleen kentillä? Minä puolestani vannoin sinä kauhun hetkenä, jolloin seisoin tuskin kymmenen askeleen päässä Hornin ja Egmontin mestauslavalta sen pyhän valan, etten laske käsistäni ainoatakaan espanjalaista, ennenkuin hänestä on lähtenyt viimeinenkin verenpisara. Ja ellei mikään minua enää muistuttaisi valastani on minulla ainakin tämä —"
Ja kasvot hehkuen kiihkosta, hän viskasi rajusti pöytään valkoisen nenäliinan, jossa näkyi isoja, ruskeita, hyytyneen veren jättämiä tahroja. Myötätuntoisuuden huuto kajahti kaikkialta. Nenäliina oli kastettu Egmontin ja Hornin jaloon vereen, kun se kolme vuotta takaperin kuumana ja höyryvänä virtasi heidän päättömistä ruumiistaan.
Treslong rypisti otsaansa ja aikoi puhua, kun eräs upseeri, nimeltä Herlijn, jonka korvia ja nenää vailla olevat kasvot tekivät hirveän vaikutuksen, survaisi tikarinsa pöytään ja huusi, julmasti kiroten:
"Vieköön minut tuhannen sarvipäätä, jos minä kenenkään tähden luovun ammatistani. Jos kaupungissa on pappeja, saavat he oppia tuntemaan minut".
Hänen "ammattinsa" oli se, että hän elävältä poltti kaikki papit, jotka hän sai käsiinsä, leikattuaan heiltä ensin nenän ja korvat; hän oli siihen ruvennut noin neljä vuotta takaperin, kun hänen isänsä ja hänen veljensä olivat joutuneet saman julman kohtelun alaisiksi ja osaksi hän itsekin, koska hän ainoastaan töin tuskin sai vältetyksi tulirovion, mutta menetti kasvojensa kauneuden.
"Ja minä vaadin, ettei tuollaista petomaista tylyyttä harjoteta, niinkauan kuin minulla on pistooli, jolla voin ampua julmurit", huusi Entes de Mentheda, urhea soturi, joka leimuvin silmin katseli Herlijniä. Hän oli laivaston vara-amiraali ja häntä kunnioitettiin suuresti.
"Hiiteen papit! Tapetaan tyrannit! Ammutaan ne koirat!" huusi sekaisin kolme neljä Herlijnin hengenheimolaista.
"Hyi häpeä! Me olemme protestantteja. Me palvelemme jaloa asiata."
"Hiljaa, herrat!" huusi de la Marck, joka aikanaan tiesi valvoa arvoaan. "Neuvotelkaamme, mitä meidän tulee tehdä; älkäämme totelko intohimojamme."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain prinssiltä kirjeen, kreivi", sanoi Ruikhaver. "Hän käskee meidän olla harjoittamatta julmuutta, ettemme häpäisisi nimeämme."
"Suokaa minulle hetkeksi huomiotanne, hyvät herrat", säesti Treslong, ottaen vaaria tilaisuudesta ja puhuen rauhallisesti. "Täällä on lausuttu monta mielipidettä, sanottu monta kiivasta, yllyttävää soimausta — mutta järkeviä neuvoja on varsin vähän kuultu. Hyvät herrat, muistakaamme, että maanmiestemme silmät vartioivat meitä, muistakaamme, että me olemme ainoat, joilta he, joilta prinssi enää odottaa apua. Kansalaisemme ovat väsyneet julmuuteen; heitä inhottaa verenvuodatus, kammottaa ryöstö. Jos sortajamme olisivat tulleet luoksemme ilman miekkaa, elleivät he olisi niin määrättömästi vuodattaneet vertamme, vieläpä jalointa vertamme, vihaisimmeko heitä silloin puoleksikaan niin katkerasti, kuin nyt heitä vihaamme, kysyn minä? Eikö ole todennäköistä, että espanjalaisten nimi ilman inkvisitsionia ja verineuvostoa ei soisi hetikään niin ilkeältä korvissamme kuin nyt? Kansalaisemme etsivät auttajaa, he etsivät sellaista, joka voi auttaa moista tylyyttä harjoittamatta; he ymmärtävät, että puolustus ja ryntääminen on tarpeellista, jopa kiitettävääkin, mutta he ymmärtävät myöskin, että kosto on kunnotonta konnan työtä. Minä kysyn teiltä, Herlijn, millä keinoilla kreivi Egmont on saavuttanut laakerinsa? Julmuudellako? Hänen nimeään ei tahraa pisarakaan suotta vuodatettua verta. Ja onpa prinssinkin ankara käsky se, ettemme saa tehdä muuta kuin mikä on kiitettävää, kunniallista ja jaloa. — Jos muitten kaupunkien asukkaat saavat kuulla, että me voimme valloittaa prinssille kaupungin ja pitää sitä hallussamme teurastamatta ja surmaamatta, noudattavat he esimerkkiämme ennenkuin vuorokausi on kulunut. Mutta jos poltetut talot, raadellut ruumiit, ja raiskatut vaimot kaikkialla ilmoittavat, mistä meidän tiemme on käynyt, jää meiltä tehtävämme tekemättä, nimemme ja pyrintömme ryvettyy häpeään eikä meillä ole enemmän oikeutta anoa Jumalalta apua kuin verivihollisillamme, Espanjan miehillä."
Tämä puhe, joka lausuttiin sydämeen käyvällä vakavalla äänellä, teki voimakkaan vaikutuksen. Se koski amiraalinkin sydämeen. Hän salli sen vuoksi, että keskusteltiin, millä tavalla kaupunkia kohdeltaisiin. Kesken tätä keskustelua ilmoitettiin että oli saapunut kaksi kaupungin lähettilästä. De la Marck laski heidät sisään. He olivat ne molemmat miehet, jotka ennen olemme nähneet Koppestockin veneessä. He olivat kaupungin arvokkaimpia porvareita. Heidän toverinsa, kirjuri, joka oli papin tai koulumestarin tapainen mies, oli jo hyvän sään aikana pötkinyt pakoon.
Saattoi odottaa, että lähettiläät puhuttelisivat amiraalia nöyrästi. He näkivät sotaiset puuhat ja toimet, jotka olivat tekeillä rannan ja talojen välillä, he näkivät tuon mahtavan neuvoskunnan, jonka keskellä he nyt seisoivat, ja tuosta heissä heräsi suuri kunnioitus noita Geusejä kohtaan, joita he ennen olivat halveksineet. Koska he eivät voineet tarkemmin laskea vihollistensa sotavoimia, uskoivat he arvelematta Koppestockin liioiteltuihin puheisiin. He esiintoivat amiraalille porvariston kunnioituksen ja pyysivät että armon aikaa lisättäisiin kahdella tunnilla, että päästäisiin yksimieliseen päätökseen siitä, millä tavalla vastattaisiin antautumisvaatimukseen. Kaupunki ei ollutkaan — arvelivat he — niin kehno, ettei se kestäisi vähintään vuorokauden piiritystä; kysyipä asia muutenkin miettimistä varsinkin kun Alba jo kerran oli uhannut rangaista kaupunkia, ja oli muka parempi pysyä Espanjan vallan alla kuin uskoa itsensä Meri-Geusein käsiin, jotka olivat huonossa maineessa, ja kärsiä kaikkia niitä kauhuja ja julmia tekoja, joita näitten sanottiin rakastavan.
Kun lähettiläät asiansa ajettuaan olivat astuneet ulos, syntyi vielä kerran kiivas keskustelu. Mutta Treslongin tehokas puhe oli kääntänyt mielet, ja ne harvat, jotka vielä vaativat lähettilästen hirttämistä ja kaupungin ryöstämistä, joutuivat tappiolle, varsinkin kun sotaväen vieminen maihin vielä oli kesken. Lähettiläät käskettiin sisään ja heille julistettiin, ettei kaupunkia vielä saarrettaisi kahteen tuntiin, ettei siellä minkäänlaista julmuutta harjoitettaisi ja että antautumiskäskyllä aiottiin vain siirtää kaupunki Alban käsistä Oranian prinssin käsiin. Lähettiläät poistuivat, ihmetellen pahamaineisen kreivi de la Marckin outoa laupeutta ja mielenmalttia; kapteenit puolestaan menivät maalle-nousua johtamaan ja järjestämään väkeänsä.
Iloissaan siitä, että hänen sanansa olivat niin hyvin tehonneet, lähti Treslong ulos; de Ryk, van Haren ja Mentheda tulivat hänen luokseen ja kiittivät häntä hänen terveellisestä puheestaan. Kun he kävelivät sotilasparvien välitse, jotka seisoivat kentällä, katsahti Treslong ympärilleen ja kysyi:
"Mutta missä minun uljas luutnanttini, Yonker Galama, on? Hän ei ole kajonnut keskusteluun enkä muista nähneeni häntä koko huoneessa."
"En minäkään", lausui de Ryk, "mutta ellen erehdy, puuhaa hän tuolla noitten sotamiesten kanssa, jotka ovat teidän ja amiraalin laivoista."
Samassa lähestyi Galama puhujia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vaikka hän näytti rauhalliselta, huomasi Treslong kuitenkin että hänen mielensä oli sangen levoton.
"No", sanoi Yonker, "saammeko pian marssia? Minä koetin jouduttaa maalle-nousua, mutta nuo miehet ovat laiskaa karjaa, he valittavat nälkää eivätkä, luullakseni, vielä ole aivan valmiit."
"Ei heidän vielä tarvitsekaan olla, Yonker", vastasi Treslong, "sillä kahteen tuntiin emme vielä saa mitään tehdä. Teidän täytyy siis malttaa mieltänne ja odottaa."
Friisiläinen veti otsansa ryppyihin ja polki suutuksissaan jalkaansa.
Mutta aika riensi nopeammin kuin hän oli luullutkaan.
Kun kaikki väki oli saatu maalle, tarkastivat Mentheda ja Treslong sitä. Joukko, joka aikoi valloittaa kaupungin, oli vähäinen, ja monta epäilytti, onnistuisiko yritys ollenkaan. Nuo kaksi tuntia eivät vielä olleet lopussa, kun muutamat miehet, jotka oli lähetetty tiedustelemaan, palasivat tuoden uutisen, että portit olivat suljetut ja että useimmat varakkaat porvarit pyrkivät pakoon eteläisen portin kautta.
"Haa!" ärjyi amiraali sadatellen. "Ne petturit! Nyt he eivät soisi meille vieraanvaraisuuttansa, vaan pötkivät pakoon, vaikka me olemme säästäneet heidän henkensä. Herra de Treslong, ottakaa puolet noista miehistä ja kulkekaa eteläportista sisään. Minä tulen pohjoisportista. Torilla tapaamme toisemme. Eteenpäin!"
"Eteenpäin!" kaikui vastaus Geusien riveistä, kun he seurasivat johtajaansa. Treslongin molemmat eturivit olivat Galaman valikoimaa väkeä ja hän itse johti niitä, hehkuen halusta päästä kaupunkiin.
"Nyt, Hannu", sanoi Pietari Blink, joka asteli ystävänsä vieressä, kauhea miekka kädessä, "nyt menemme hakemaan neiti Agnesia. Eikö niin? Minkä näköinen hän on?"
"Kaunis kuin ruusu", vastasi Hannu, "muuta en tiedä. Mutta jos sinä löydät hänet, niin älä suinkaan satuta käsiäsi häneen, vaan suojele häntä, kunnes minä taikka Yonker saavumme paikalle".
"Sulkekaa rivit!" komensi Treslong, kun joukko aseellisia miehiä ilmestyi portin ulkopuolelle ja näytti hankkivan tappelua. Treslong pysähtyi hetkeksi, mutta nähtyään, että joukko oli pieni, komensi hän rynnäkköön. Koko sotalauma ryntäsi eteenpäin, Hannu ja Pietari etunenässä, mutta ilman kanuunia ja ampuma-aseita ei siltaa aivan helposti oteta — ja sen Kerjäläisetkin huomasivat.
Vaikka heitä oli pari kolme sataa miestä, saivat eturivit melkein yksinään kestää kaikki vaarat. Näitä alkoivat ne kolme-, neljäkymmentä vihollista, jotka seisoivat sillalla, ensin ampua ja usea Geusi näkikin siinä viimeisen hetkensä. Mutta Blink heilutti miekkaansa molemmin käsin ja ruhjoi maahan kaikki, mitä hänen tiellensä sattui. Näin joutui hän sillan reunalle, joka, kuten ennen olemme kertoneet, yhdisti saaren portteineen valleihin. Kiireissään hän astui harhaan, kompastui ja oli pudota jokeen, mutta sai kiinni siltapuista ja, koska hän oli väkevä mies, heitti ensin jalkansa ylös sillalle, sen jälkeen koko ruumiinsa, ja seisoi yhtäkkiä vihollisten selän takana. Blinkin temput olivat jääneet espanjalaisilta kokonaan huomaamatta. Kun hän siis täyttä kurkkua karjuen: "Eläköön Geusit!" karkasi heidän päälleen ja hutki heitä pitkällä miekallaan, syntyi heidän keskuudessaan ääretön hämminki ja sekamelska. He luulivat koko joukon Geusejä ryntäävän heidän selkäänsä ja — yks! kaks! ovat kaikki paossa. Mitkä hyppäävät vallikaivantoon, mitkä kerjäävät armoa, mitkä syöksevät vihollismiekkojen suuhun ja kuolevat — eikä kestänyt kymmentäkään minuuttia ennenkuin portti oli Geusein vallassa.
"Nyt naisluostariin!" huusi Galama, heiluttaen miekkaansa, jonka terä punersi verestä.
"Nyt abbedissaa kosimaan, Hannu", sanoi Pietari, nyhjäten Hannua kylkeen ja pyyhkien vertavaluvaa asettaan erään espanjalaisen ruumiiseen, joka makasi siinä, pää niskoja myöten halaistuna. "Tuon sattuvampaa iskua en ole isoon aikaan antanut", lisäsi Blink, osoittaen ruumista. "Yksi sivallus vain — mies ei hiiskunut sanaakaan." Ja hän juoksi Galaman perään, ihmetellen tekoaan.
Ennen pitkää seisoi kymmenen Geusiä naisluostarin portilla ja juhlallisesti kajahtivat holvit ja käytävät heidän kirveittensä ankarista iskuista. Mutta ovessa ei näkynyt pienintäkään myöntymisen merkkiä. Iskuja satoi kahta taajemmin, mutta ovi pysyi yhtä lujana. Pietari Blink huomasi heti, mitä tarvittiin, juoksi pois ja palasi pian, kädessään aimo petardi, jonka hän oli jostakin hankkinut. Galama kiitti, otti petardin ja asetti sen vapisevin käsin oven alle.
"Pois tieltä ja jaloista!" huusi Hannu ja viritti petardin. Äkkiä tärisytti kauhea räjähdys seiniä, ovi lensi pirstoiksi ja tie oli auki. Miehet ryntäsivät sisään riemuhuudoilla, Galama ja Hannu etupäässä. Galleriat, puutarhat, kellarit, kirkon, kaikki komerot he etsivät, huutaen Agnesia ja Mariaa; he koputtivat seiniä, nähdäkseen, olisiko niissä salaportaita — mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt eikä kuulunut. Luostari oli aivan autio ja tyhjä. Ei löydetty edes kultaa ja hopeaa eikä muutakaan arvotavaraa.
Galama oli herjennyt etsimästä. Kasvot kalman kalpeina seisoi hän porttipielen nojassa, huulet lujasti yhdessä ja raskaasti hengittäen.
"Tulkaa, Yonker", koetti Hannu kehoittaa, "ei kaikki vielä ole hukassa. He ovat kenties kaupungissa — lähdetään sinne."
"Ei tästä paljon saalista kertynyt", sanoi Blink, tullen takaisin kultavitjat kädessä.
Galama näki vitjat ja sieppasi ne Blinkiltä. Ne olivat samat, jotka hän ennen oli antanut Gerard Blockille. Hän muisti, että ne sittemmin olivat jääneet Marian haltuun. Hän painoi niitä vasten huuliansa ja kuuma kyynel nousi hänen silmäänsä.
"Lähdetään miehet!" sanoi hän, pyyhkäisi silmiään ja pisti vitjat poveensa. "Seuratkaa minua torille. Siellä palkitsen teidän vaivanne."
Ja astuen joukkonsa etupäässä ja taistellen syvää, katkeraa mielikarvauttansa vastaan, jätti hän luostarin.