XXIX
Löydetty.
Galamasta tuntui maailma sangen kolkolta ja ilottomalta, kun hän miestensä kanssa asteli pitkin katuja sitä isoa toria kohden, jonka varrella tuomiokirkko oli. Yö teki tuloaan ja olikin jo käärinyt kaupungin mustaan vaippaansa, niin että ainoastaan läheisimmät esineet näkyivät. Mutta kaupungissa oli kuitenkin vilkasta elämää. Ilon ja riemun ääniä kaikui monesta huoneesta, jonka akkunat olivat selällään; akkunoista näki Brielin uusia vieraita, jotka yksissä neuvoin hakivat esiin mitä maallista tavaraa porvareilta oli jäänyt, kun he lähtivät pakoon. Kaikkialta kuului naurua ja laulua, välistä myöskin miekkojen kalsketta tai riidan rähinää, ja sen voi nähdä, että Kerjäläiset nyt tahtoivat ottaa korvauksen pitkällisestä nälänhädästään.
Äkkiä sekä Galama että Hannu säpsähtivät. He olivat saapuneet lähelle raatihuonetta, kun he kuulivat naisten huutoa. Molemmat olivat kuulevinaan Agnesin äänen ja mistään välittämättä he riensivät sinne päin, mistä ääni kuului. Hetken juostuaan he seisahtuivat raatihuoneen edustalle, jossa heitä kohtasi kummallinen näky.
Raatihuone oli suuri, vanha rakennus, joka täytti neliskulmaisen torin kokonaisen sivun. Kenttä oli täynnä Kerjäläisiä, muutamilla oli aseina miekat, toisilla keihäät, toisilla vain tikarit ja pistoolit. Heillä näytti olevan äärettömän hauskaa, sillä joka silmänräpäys kajahti kova nauru milloin miltäkin puolelta toria. Karel tunkeutui joukon läpi ja oli itsekin nauruun purskahtamaisillaan. Kerjäläiset olivat kokoontuneet suureen piiriin, jonka sisällä tuupittiin ja sysättiin edes takaisin miehestä mieheen viittä kuutta, kalliisiin vaatteisiin puettua keropäistä pappia; heitä pakotettiin tanssimaan, ja mitä enemmän nuo lihavat, arvoisat isät läähättivät ja hikoilivat raskaissa pukimissaan, joita heillä oli monet kerrokset päällekkäin, sitä hupaisemmalta tuntui leikki merimiesten mielestä.
Karel huomasi ensi silmäyksellä, että useimmat heistä olivat van Harenin väkeä. Hän kysyi heiltä, missä heidän päällikkönsä oli, ja sai kuulla, että tämä Treslongin kanssa oli hyökännyt pyhän Pietarin luostariin Märlandtin varrella.
Mutta Märlandtin tienoilla he olivatkin olleet, kun he olivat kuulevinaan naisten huutoa, ja nyt juolahti Galaman mieleen, että hän ehkä oli eksynyt oikealta suunnalta. Hän aikoi juuri ilmaista ajatuksensa Hannulle, kun hän huomasi, että tämä oli kadonnut näkyvistä. Sitten hän lähti yksin rientämään mainitulle paikalle.
Siellä oli Brielin toinen katolinen kirkko, joka, vaikka ulkonäöltään pienempi ja ränsistyneempi kuin tuomiokirkko, kuitenkin oli tätä paljon rikkaampi, kun se kuului läheiseen suureen Pyhän Pietarin luostariin.
Kun Yonker saapui paikalle, arveli hän tuokion aikaa, niitä hän tekisi. Tulisoihtujen punertavassa, liehuvassa valossa näki hän omien miestensä uutterasti kokoilevan tavaraa kirkossa ja korjaavan laukkuihinsa kaikki, mitä seinästä lähti irti. Kauniisti maalatut ikkunat olivat rikotut ja aukoissa seisoi miehiä, jotka heittivät ulos tovereilleen kaiken, mitä ikänä saivat käsiinsä. Toiset juoksivat tiehensä, syli täynnä hopea-astioita ja kynttilänjalkoja. Eräällä miehellä oli yllään pitkä, sininen, kultatähdillä kirjailtu samettihame, ja päässään sirotekoinen kultakruunu. Hameen ja kruunun oli hän riisunut Pyhän neitsyen kuvalta, ja tuo ihana taideteos makasi nyt tuhansiksi kappaleiksi lyötynä, alttarin juurella.
Yhtäkkiä muisti Galama, että Treslongin taikka oikeammin tämän isävainajan talo oli Märlandtin varrella. Akkunoista tulvasi vahva valovirta. Hän riensi portaita ylös ja tultuaan etuhuoneeseen, joka oli täynnä hänen omia miehiään, jotka korjasivat tänne saalistaan, kuuli hän maljaa esittävän Treslongin äänen:
"Eläköön prinssi, Geusit ja Alankomaitten vapaus!"
Kun hän avasi oven ja aikoi astua siihen huoneeseen, josta ääni tuntui tulevan, vastattiin maljaan meluavilla suosionosoituksilla. Huone oli väljä, komea, runsaasti valaistu sali, jossa pitkän pöydän ympärillä seisoi pari kolmekymmentä miestä, ja nämä vastasivat maljaan innokkaasti kohotetuin käsin.
Tuskin oli Galama päässyt sisään, kun joku seurasta hänet huomasi, ja äskeisen maljan sijaan kaikui huuto: "Kauan eläköön Galama!"
Sankarimme, joka ei ollut sillä mielellä, että muitten ilo olisi häntä ilahuttanut, kääntyi oveen päin ja aikoi mennä ulos. Mutta miehet, joitten joukossa me tapaamme vanhan tuttavamme van Hagendorpin, tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän päähän Treslongin viereen.
"Tämä on se mies, jonka päässä tuo tuuma ensin syntyi, hyvät herrat", huusi van Hagendorp. "Juokaamme pikarillinen hänen ja tuon kauniin nunnan onneksi."
Karel, joka melkein vasten tahtoaan oli nostanut pikarin huultensa kohdalle, pysähtyi ja katseli kummastellen puhujaa. Toiset nauroivat hänelle, mutta Treslong, joka paremmin ymmärsi hänen surullisen katseensa, kuiskasi hänen korvaansa: "Tyttö on tallella."
Kohta solahti viini pikarista Galaman suuhun ja toinen pikarillinen meni samaa tietä. Viini teki miehelle hyvää ja puna alkoi kohota hänen kalpeille kasvoilleen.
"Jopa nyt jotakin!" huusi muuan kapteeni akkunan vierestä. "Tuolla meidän miehet ryöstävät kirkkoa ja me jäämme tänne seisomaan tyhjin käsin."
Tämä huomautus ajoi kaikki ulos ja ennen pitkää oli huone melkein tyhjä.
"Minä en tahdo kiusata teitä pitkällä odotuksella", lausui Treslong ja astui toiselle ovelle, "mutta minun täytyy sanoa, että ilman Blinkiä ja minua teidän armaanne olisi käynyt huonommin kuin luulettekaan. Täällä hän on."
Hän avasi oven ja Karel astui sisään toiseen huoneeseen. Siellä istui jonkinlaisella sohvalla yksi mies ja kaksi naista keskustellen. Kun Galama uljaana ilmestyi heidän eteensä, riensi toinen naisista suoraa päätä hänen avoimeen syliinsä. Se oli Agnes, joka tällä onnen ja autuuden hetkellä unohti koko maailman, unohti äskeiset toverinsakin, vanhat tuttavamme sisar Annan ja Vouter Barendsin.
"Entäs Maria?" kysyi Galama, kun hänen riemunsa oli vähän tyyntynyt.
"Hän on taivaassa", vastasi Agnes. "Hän on onnellinen kuten mekin, ja onnellisempikin, koska häneen ei mikään hätä enää ulotu. Maria sai paljon kärsiä."
"Ja olethan sinäkin paljon kärsinyt", lausui Karel, katsellen lempeästi armaansa hienoja, kelmeitä poskia. Abbedissa oli, näet, ankaralla kurituksellaan vihdoinkin saanut ryöstetyksi ruusut Agnesin poskilta.
"En minä ole kovin paljon kärsinyt, Karel, ja senkin vain sinun tähtesi", vastasi Agnes. "Se, mitä minä uskoni tähden sain kokea, ei ollut mitään kärsimystä, sillä minä kestin sen ilolla."
"Oi Agnes, en minäkään ole vähällä päässyt. Paljon kovuutta olen saanut nähdä näinä vuosina, mutta siitä on ollut minulle hyötyä. Se hyvä siemen, jonka sinä sydämeeni kylvit, on noussut taimelle … ja", lisäsi hän, kallistaen päätään tytön puoleen, "sinun kuvasi on ollut turvani ja toivoni, kun elämän sumut ovat tihenneet ympärilläni. Ilman sinua olisin hukkunut epätoivoon. Niin! Kärsimyksissämme on rakkautemme kasvanut ja se on luja kuin tammi, joka vesasta alkaen on kuunnellut myrskyn kehtolaulua, kasvanut myrskyssä ja pyrkii myrskyissä sinistä taivasta kohti. Niin meidänkin rakkautemme on kasvanut ja taivaaseen käy sen tie."