XXX
Esirippu laskee.
"Tulkaa, Yonker", kehotti Treslong, kun hän seuraavana päivänä tuli siihen huoneeseen, jossa Galama ja Agnes istuivat kahden kesken, "meidän täytyy lähteä liikkeelle. Amiraali elämöi kuin mielipuoli: hän tahtoo kaikin mokomin jättää kaupungin oman onnensa nojaan ja lähteä merelle jälleen. Meidän täytyy kehoittaa häntä jäämään, sillä minä olen varma siitä, että me, ennenkuin viikko on kulunut, joudumme piiritystilaan, mutta jos me voisimme säilyttää prinssille tämän paikan, olisi se suurin urotyö, minkä tähän saakka olemme tehneet. — De la Marck on jo hirtättänyt useita pappeja sen vuoksi, etteivät nämä luvanneet näyttää hänelle salatulta aarteitaan, joita minun luullakseni ei ollut olemassakaan."
"Minäkin näin eilen rääkättävän muutamia pappeja", lausui Galama, "ja enköhän kuullut sinun huutavan, Agnes?"
"Minä tiedän, että huusin apua", vastasi Agnes ja kertoi sitten, mitä me jo tiedämme, kuinka eräs ruma mies tempasi hänet syliinsä ja kuinka hän pääsi tämän kourista. "Ja suureksi ilokseni", hän jatkoi, "tapasin täällä Barendsin, jonka pyysin menemään Annaa etsimään. Hän löysi tämän luostarista, kun ei kukaan ollut hänestä välittänyt."
"Neiti Agnes", lausui Treslong, "teidän hätyyttäjänne on saanut rangaistuksensa. Se oli tuo petomainen Herlijn. Ottelussa, joka syntyi teidän tähtenne hänen ja Blinkin välillä, kouristeli tämä niin pahasti häntä, että mies parka sitten on heittänyt henkensä…"
Tällä hetkellä kuului kadulta kirouksia ja meteliä, ja joukko Geusejä juoksi akkunain ohi. Peljäten, että jotain oli nurin, sieppasivat Treslong ja Galama aseensa, riensivät kadulle ja menivät suoraa päätä de la Marckin päämajaan. Koko juttu ei kuitenkaan ollut muuta kuin hurjistuneitten humalapäisten rähinää.
Heidän tullessaan raivosi de la Marck niinkuin metsäkarju ainakin. Hän aikoi muka hirttää jokaisen roomalaiskatolisen kaupungissa, polttaa koko Brielin, hajottaa vallit ja purjehtia tiehensä. Ja samalla kun hän manasi ja elämöi, osoitti hän, mielihyvästä irvistellen, neljää papin ruumista. Neljä pappia oli, puettuina mitä komeimpiin messupaitoihin ja kasukkoihin, hirtetty hänen omien silmäinsä edessä. Samat kohtaukset, kuin eilispäivänä uudistuivat taas, joskin vähän toisessa muodossa, tuossa kaupungin ja rannan välisessä asunnossa. Keskustelu oli usein pelkkää melskettä, mutta suostui amiraali vihdoin järkevämpiin tuumiin ja käski koko väkensä korjaamaan valleja sekä vetämään kanuunia ulos tykkihuoneesta. Eikä tämä ollutkaan turhaa touhua, sillä viikon päästä Bossu, eräs Espanjan kenraali, tuli kaupungin edustalle, kymmenen komppaniaa varsinaista sotaväkeä muassaan, ja vaati sen avaimia.
Vallin harjalla, lähellä pohjoista porttia, tapaamme de la Marckin, Treslongin, Galaman ja muutamia muita upseereita. Heillä on vakava neuvottelu, sillä, laivojen lukumäärästä päättäen, oli vihollisella toista tuhatta miestä, mutta Brielin varjelusväki ei noussut päälle viidensadan. Heti kun oli levinnyt tieto siitä, että Meri-Geusit olivat valloittaneet Brielin, yhtyi tosin moni pakolainen ja prinssin ystävä heihin ja kartutti heidän lukuaan; mutta sittenkin oli heidän sotavoimansa vielä varsin heikko. Upseerien takana tapaamme parven alhaisempia sotureita; he katselevat vieraita laivoja, joista väki par'aikaa nousee maalle. Heidän joukossaan näemme vanhat tuttavamme Hannun, Pietari Blinkin ja Dirkin, van Alphenin entisen palvelijan.
"Siitä minä viisi välitän, vaikka menisinkin heidän luokseen", sanoi
Dirk.
"Ja saisit selkääsi", jatkoi Hannu. "Eikö silmäsi sano, että heitä on ainakin viisi kertaa enemmän kuin meitä?"
"Paha juttu", murisi Blink ja veisteli kirveensä terällä puuta, joka kasvoi hänen vieressään.
"Mitä ilman aikojanne puuta hakkaatte, mestari Blink", sanoi Dirk jälleen. "Saanko minä hetkeksi tuon kirveen, niin uin tuonne Neulanin vesiportille. Minä olin yksi niistä miehistä, jotka sen rakensivat, ja tiedän, että saan sen kolmella iskulla avatuksi — ja silloin nuo kaikki espanjalaiset uppoavat kuin rotat."
Se oli oivallinen tuuma. Hannu ilmoitti sen kohta Galamalle, joka esitti sen amiraalille. Parin minuutin päästä Dirk heilutti kirvestä, sukelsi vallihautaan ja ui toiselle rannalle. Sieltä juoksi hän vesiportille ja teki tehtävänsä, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin vettä alkoi ankarasti tulvia läpi ja oli temmata Dirkinkin mukaansa. Mutta espanjalaiset huomasivat pian, mitä oli tekeillä. Maa-alue, joka ulottui Maas-virrasta eteläportin-puoliselle tokeelle eli padolle, oli ennen pitkää veden vallassa, ja tulva nousi ehtimiseen. Espanjalaiset peräytyivät toetta pitkin ja odottivat, kunnes kaikki olivat nousseet maalle.
"He noudattavat meidän esimerkkiämme, seigneur", lausui Roobol. "Me emme jättäneet ketään laivoille eikä meillä ollut kanuunia."
"Niin", päätti Galama, "ja mieleeni johtui jo silloin, että teimme hyvin taitamattomasti. Sillä jos kaupungissa olisi ollut enemmän vartiaväkeä, olisi osa siitä voinut katkaista ankkuriköytemme ja ajaa laivamme aavalle selälle."
"Entäs jos me nyt tekisimme tuon tempun", sanoi Treslong, "meidän venheemme ovat täällä."
Nuo kolme miestä katselivat toinen toisiaan ja naurahtivat. Uusi tuuma nähtävästi miellytti heitä.
Seuraavalla hetkellä he huusivat miehensä kokoon ja riensivät kaikki valkamaa kohti.
"Tuhannen tukaattia sille veneelle, joka ensin saavuttaa ne", huusi
Treslong.
"Nyt mennään, Pekka, eikä itketä", sanoi Hannu, vetäen toveriaan perässään. Heitä seurasi Dirk ja neljä muuta, jotka toimivat sellaisella vauhdilla, että vene jo lähti rannasta, kun Galama sylen pitkällä huippauksella pääsi peräteljolle ja tarttui melan varteen.
Neljä venettä lipui Maasin pintaa pitkin ja kilpasoutu, joka naurun ja pilasanojen kaikuessa syöksi rohkeat soutajat vaarojen suuhun, oli tosiaan jännittävä.
Galaman vene saapui ensimäisenä laivojen luo. Niitä oli kymmenen ja ainoastaan pieni joukko väkeä oli jätetty niitä vartioimaan. Ja tuskin olisi isompikaan joukko kyennyt vastustamaan Kerjäläisten rynnäkköä, kun nämä joka haaralta kapusivat aluksiin ja heti kävivät köysiä, ankkuriketjuja y.m. katkomaan ja hävittämään. Yhtäkkiä kuului kaupungista päin ankaraa kiväärien pauketta. Sillä välin, näet, kun veneet olivat lähteneet sataman pohjoispuolelta, oli Bossu eteläpuolelta marssittanut miehensä vallia vastaan, jonka suojasta Geusit laskivat surma-tultaan näille tuliaisiksi.
"Veneisiin! viipymättä veneisiin!" huusi Galama sen laivan kajuutasta, johon hän oli osunut, ja karkasi ylös kannelle. Heti taukosivat Geusit tuhotöistään, ja tuskin he pääsivät omaan veneeseensä, kun hirvittävä räjähdys tärisytti ilmaa. Osa kantta lensi pirstoiksi ja lieskoja ja savua tuprusi ilmaan korkeana patsaana. Galama oli, Sextuksen esimerkkiä muistaen, viskannut valkeaa ruutiin. Toiset tekivät samaten ja vähässä ajassa oli toinen puoli laivoja valkean vallassa.
"Pois! pois!" huusi Treslong. "Espanjalaiset palaavat."
Venheet kiitivät minkä ehtivät satamaan päin. Geusit voivat nähdä, kuinka espanjalaiset tokeita pitkin kahlasivat vedessä, joka jo oli paisunut niin korkealle, että se peitti tokeet. Vihollinen ei ollut odottanut niin kuumaa kohtelua. Kaksi kertaa oli se rynnistänyt vallia vastaan, mutta kummallakin kerralla saanut niin tuiman vastaanoton, ettei sen tehnyt mieli kolmatta kertaa yrittää. Toisaalta uhkasi sille vesi perikatoa, toisaalta vihollinen, ja ennen pitkää se sikinsokin pakeni aluksilleen. Vaara oli mennyt ohi, Briel oli joutunut prinssin käsiin ja ensimäinen tärkeämpi voitto tuossa kahdeksankymmenvuotisessa vapauden sodassa oli saavutettu.
Brielin valloitus vaikutti kuin taikavoimalla alankomaalaisiin: heissä virisi uusi uskallus, uusi into. Oli aivan kuin sakea sumu olisi hajonnut ja aurinko yhtäkkiä koko loistollaan paistanut sinertävältä taivaalta. Kaupunki kaupungin, linna linnan jälkeen meni julkisesti prinssin puolelle ja karkoitti espanjalaisen sotaväen muuriensa sisäpuolelta. Treslong lähti Geusiensä kanssa Flushingiin ja otti sen haltuunsa. Valchernin saarelle asetettiin prinssin puolesta kuvernööri. — Kuinka espanjalaiset vielä vähäksi aikaa saivat isänmaallisen innostuksen masennetuksi, kuinka se taasen virkosi ja vihdoin voitti sortajansa, kuinka Alankomaat, kahdeksankymmentä vuotta taisteltuaan, vihdoin pääsivät vapaiksi sekä valtiollisessa että uskon asioissa — sen jätämme muitten kerrottavaksi. Tällä kertaa jätämme lukijamme hyvästi, kun ensin olemme jäähyväisiksi esittäneet heille vielä jonkun pienen kuvauksen.
Treslongin talossa Märlandtin varrella, huoneessa, jossa Galama oli löytänyt Agnesin, tapamme nuoren pariskunnan, Barendsin, Anna sisaren, Treslongin ja Hannun yhdessä. Nyt on sen päivän aatto, jolloin Geusit taas lähtivät kyntämään vesivainioita.
"Ja aijotteko todellakin jättää meidät?" kysyi Anna, katsahtaen
Galamaan.
"Mitä voin muuta tehdä, nunna kulta?" vastasi toinen, teeskennellyn iloisesti. "Nyt todellinen sota vasta alkaakin. Mutta antaa Agnesin päättää."
Agnes raukka, joka tähän saakka oli istunut liikkumatta, purskahti nyt itkuun, mutta hän tukahutti itkunsa, koetti hymyillä ja sanoi: "Lähde, Karel."
"Minulla on toinen tuuma Yonker", lausui Treslong ystävällisesti. "Palaan juuri, kuten tiedätte, Flushingista, jossa olen tavannut kenraaliluutnantti Zereartsin. Hän kysyi minulta, ketä voisin ehdottaa kelpo kuvernööriksi Brieliin, ja mieleeni johtui, että te ette olisi huono —"
"Te jalo herra!" huudahti Agnes polvistuen ja suudellen Treslongin kättä.
"Malttakaa tuokio vielä, neiti", sanoi merimies huulet hymyssä, "siihen ei juttu vielä pääty. Te muistatte, Yonker, että teidän veneenne ensimäisenä saapui perille, ja siitä olen teille velkaa tuhannen tukaattia."
"Tuo on minun ansioni", kuiskasi Hannu, silitellen tyytyväisenä partaansa.
"Mutta koska minulla on vain vähäsen puhdasta rahaa täällä", jatkoi Treslong, "arvelin, että te rahan asemasta ottaisitte kiinteääkin tavaraa. Tämä talo kuuluu minun perheelleni. Siinä asui ennen minun isäni, vanha kuvernööri; asukoon siinä nyt uusikin. Olkaa te tämän talon isäntä ja suokaa minun onnitella teitä Brielin uudeksi kuvernööriksi. Minä en tiedä ketään ansiokkaampaa tähän virkaan, niinkuin en koskaan ole tietänyt, ketä enemmän rakastaisin ja kunnioittaisin kuin teitä, ja ellei täällä olisi erästä, jonka lumousvoimaa teidän olisi turha vastustaa", lisäsi hän, kumartaen Agnesille, "en olisi koskaan laskenut teitä luotani." [Blois de Treslongin vaiheet ovat niin omituiset, että niistä voisi sepittää kokonaisen romaanin erikseen, mutta niitä on niin suuri paljous, ettei niitten kertomisesta tässä tule mitään. Hänkin sai kokea, että ihmis-elämä enimmäkseen on surua ja vaivaa. Kun hänen kelpo ystävänsä ja suojelijansa prinssi oli kuollut, panetti Middelburgin kuvernööri, hänen erityinen vainoojansa, hänet vankeuteen, josta hän pääsi vapaaksi vain Englannin Elisabethin välityksellä. Mutta tästä iskusta hän ei enää toipunut ja vaikka prinssi Moritz ynnä muut maan mahtavat osoittivat hänelle paljon kunniaa, siirtyi hän kuitenkin maatilalleen ja kuoli siellä v. 1594. Hänen jälkeisistään on usealla arvokas sija tasavallan historiassa.]
Viikkoa jälkeen tämän tapauksen solmivat Agnes ja Karel Märlandtin kirkossa avioliittonsa siteet. Vihkimisen toimitti Barends, jonka jälkeen toinen puoli Meri-Geuseistä riemuiten saattoi parikunnan sen uuteen kotiin. Toinen puoli heistä oli jo purjehtinut matkoihinsa de la Marckin kanssa. [Kreivi Lumei de la Marckin loppu soveltuu hyvin hänen hurjaan luonteeseensa ja töihinsä. Vähän aikaa Brielin valloituksen jälkeen määräsi prinssi hänet Hollannin maakunnan kuvernööriksi. Mutta käytöksensä takia menetti hän pian virkansa. Yritettyään turhaan saada nostetuksi kapinaa omien etujensa puolesta, vetäytyi hän Lüttichin seuduille. Siellä puri häntä vesikauhuinen koira ja hirvittävä raivotauti teki lopun hänen päivistään.]
Että aviokumppanien elämä oli onnellinen, sitä ei sovi epäilläkään. Heidän onnensa oli sitä suurempi, kun Vouter Barends jäi heille asumaan ja julkisesti saarnasi puhdasta oppia, saarnasi vieläpä tuomiokirkossa eikä enää van Alphenin ladossa.